Siinä ne nyt ovat, mun jengi. Pao on ollut meillä nyt kolme viikkoa ja päässyt heti hyvin porukkaan mukaan. Siksi onkin tutunut pahalta välillä mielen valtaavat ajatukset. Kuten aiemmin kerroin, elo uuden koiranpennun kanssa ei ole ollut helppoa. On ollut niin vaikeita ja raskaita päiviä, että olen tosissani miettinyt koirasta luopumista. On useasti tuntunut, etten vain mitenkään jaksa tätä yksin. Olen pelännyt mielenterveyteni puolesta ja sitä, että alan kohta vihaamaan koko koiraa. Tiedän että tämä helpottaa, mutten ole ollut yhtään varma että jaksaisin siihen saakka.

Nyt kun minulla on koira ensimmäistä kertaa niin, että perheessä on myös lapsia olen tajunnut, ettei lemmikistä vaan voi tulla yhtä tärkeää. Tämä kuulostaa aika rajulta ja kauhealta, mutta niin se vain on. Lapset menevät lemmikin edelle, aina. Se on ollut myös ehkä vaikea paikka itse tajuta se. Sillä en haluaisi suosia ketään, mutta nyt se onkin vain niin. On ollut kova paikka itselle huomata, etten kiintynytkään koiraan niin nopeasti ja täysillä, kun olin kuvitellut.

Viikonloppuna juttelin parin kaverin kanssa asiasta. Totesin, että tämä oloni ehkä helpoin selittää vertaamalla sitä synnytyksen jäleiseen masennukseen. Ja älkää hei oikean synnytyksen jälkeisin masennuksen kokeneet pahastuko tästä vertauksesta, mutta se vaan on kuvaavin miten pystyn tunteeni selittämään. En ole halunnut koiraa lähelleni, on itkettänyt ja vituttanut päivittäin. Tuntunut vain siltä, että haluan vanhan elämäni takaisin.

On tuntunut tosi pahalta ajatellakkaan koirasta luopumista, mutten joinain päivinä ole löytänyt mitään muuta ratkaisua. Se on tunutunut samalla ihan älyttömältä, sillä edelleen kuitenkin haluan koiran. Pennun ottaminen on ollut vain omille voimavaroilleni aivan liikaa. Sitten taas toisaalta, aikuisen koirankin kanssa olisi varmasti ollut omat sopeutumisongelmat.

Olen lykännyt uuden kodin etsinnän aloittamista aina päivällä. Tekosyitä on ollut monia. Ensin halusin jutella asiasta äitini kanssa. Mutta kun hän kertoi puhelimessa ostaneensa uusia lankoja Paon villapaidan neulomista varten ja että hänen tilaamansa koiranpeti oli saapunut postiin, en vain voinut kertoa ajatuksistani. Sitten päätin, että annan koiran yhdeksi yöksi hoitoon, niin että saisin edes pienen hengähdytauon. Sitten ajattelin että juttelen ensin lasten kanssa… Sitten tekosyyt loppuivat. Ja tajusin etten ikinä voisi luopua koirasta.

Rankkaa on edelleen joka päivä, mutta oma mieli ei ole enää niin synkkä. Hyviä hetkiä on paljon. Edelleen koira välillä vähän ällöttää minua, mutta kyllä se pääasiassa on jo ihan mun mussukka. Tässä on paljon samaa kuin vauvavuodessa. Suurin osa päivästä on raskasta ja aika hirveääkin, mutta ei tarvita kun se yksi hyvä hetki, niin kaikki paska on sillä kuitattu.

Itselleni nämä parhaat hetket ovat niitä hetkiä, kun muistan miksi koiran alunperin halusin. Kun hän metsälenkillä kävelee vapaana vieressä ja katsoo silmiin. Kun miehet ärsyttävät ja hän kömpii kainaloon. Ja mikä parasta, kun olemme me, meidän jengi, ja tuntuu siltä että tuo koira olisi ollut siinä aina. Meillä oli hyvä porukka jo aiemmin, mutta nyt se tuntuu vielä enemmän kokonaisemmalta. Ylä -ja alamäkiä tulee varmasti vielä paljon, mutta onneksi mulla on mun tyypit.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Purskahdin tänään itkuun keskellä katua. Vaikka tuo koira on ihana, niin on se myös t-o-d-e-l-l-a rasittava. Jostain syystä ulkoilut menee nykyään vain leikkimiseen ja riehumiseen ja hän tekee pääosan tarpeistaan sisälle. Alku kun oli niin lupaava. Pimeän tullen on turha luulo, että hän pissaisi ulos. Ja aamulla saan sitten siivoilla lammikoita oikein urakalla. Mutta myös pitkin aamupäivää. Ulkona hän haluaisi lähteä myös kaikkien muiden, paitsi minun mukaani. Yöt ovat olleet todella rikkonaisia, kun pissavahinkoja on sattunut myös muillekkin kun koiralle. Väsymyksen lisäksi hermoja raastaa ihan vain myös siksi että, no tiedätte kyllä, ****** pms.

Tänään päivälenkillä Pao oli ollut taas hurjan rasittava, ei totellut yhtään, rimpuili remmissä, yritti lähteä kaikkien ohikulkevien matkaan, itki ja ulisi. Sitten tuli vastaan hevosenkakkaa. Sitä olisi pitänyt saada syödä. Minä hermot jo valmiiksi riekaleina komensin ja vedin koiraa pois – jonka suu oli jo valmiiksi sitä täynnä. No mitäs sitten tapahtuu. Ohi kävelee hyvännäköinen mies joka toteaa minulle (käytökselleni) että ”not cool. not cool at all”. Sen yhden sekunnin, kun raahaasin koiraa remmin päässä, oli kiinnittänyt tämän miehen huomion. Yritin siinä sitten sopertaa että onhan minun pakko komentaa koiraani, enkä voi antaa hänen syödä hevosenkakkaa. Mutta peli oli jo menetetty. Näin sieluni silmin, miten kohtaus olisi elokuvissa mennyt. Komea mies olisi nähnyt söpön koiranpentuni, sitten hänen ihanan ja rakastavan omistajansa. Katseet olisivat kohdanneet, koiraa rapsuteltu, hymyilty, naurettu ja puhelinnumeroita vaihdettu. Vuosisadan rakkaustarina. Mutta ei. Tämä ei ollut elokuvaa, vaan maanantai-iltapäivä Pasilassa. Sain silmien pyörittelyä ja säälivän hymyn sekä hyvän onnen toivotukset. Katselin kuinka tämä mies, maailman tyylikkäimmät snekerit jalassa, jatkoi matkaansa ja sitten aukesivat hanat. Tämä oli viimeinen niitti väsymykselleni. Yritin keräillä itseäni jossain parkkipaikalla, vaikka oikeasti olisi tehnyt mieli itkeä ja parkua räkä nenästä valuen. Väsymys yhdistettynä riittämättömyyden tunteeseen ja huonoon omaantuntoon on kyllä ihan kakkaa. Tulipahan kunnon fläsbäkit ekasta vauvavuodesta.

Tiedän, että kysessä oli vain hetkellinen purkaus. Joka oikeastaan teki ihan hyvää. Kyllä silti vähän kauhuissani olen, mitä seuraavat kuukaudet tulevat olemaan. Entäs sitten kun koiralla ihan oikeasti alkaa kunnon uhma? Ja kun hän saa ihan oikeasti tuhottua kaiken omaisuutemme? Sitten taas toisaalta, en minä kuitenkaan valitsisi toisin, jos nyt voisin voisin. Hermoja ja pitkiä pinnoja saa silti lähettää. Ja suklaata. Kiitos.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Täällä sitä ollaan, kolmatta päivää lomalla ilman lapsia. Olen siis etelä-Espanjassa, Malagan lähellä, laskelmieni mukaan nyt kuudetta kertaa kolmen vuoden aikana. Isäni, hänen vaimonsa, kaksi siskopuoltani ja veljeni kun asuu täällä. Yleensä ollaan poikien kanssa tultu tänne aina vähän pidemmäksi pätkäksi, kuukaudeksi yleensä, mutta itseasiassa tämä on jo toka kertani kun tulen reiluksi viikoksi yksin.

Ollaan poikien kanssa matkusteltu niin paljon kun se vain on ollut mahdollista ja olenkin tosi iloinen, että he ovat pienestä pitäen tottuneet lentämiseen. Parempia reissukavereita saa nimittäin hakea. Mutta onhan se tietysti ihan eri asia lomailla lasten kanssa kun yksin tai aikuisporukassa. Nyt sitä tuntee, että saa ihan oikeasti relata. Poiketa extempore minne vaan, syödä kun huvittaa, nukkua ja valvoa miten tahtoo.

Mutta täytyy sanoa, että esimerkiksi eilen yksin uima-altaalla ollessani mietin vain, että miten kivaa pojilla nyt olisi täällä. Etenkin kun tämä on tuttu paikka lasten kanssa, tuntuu samaan aikaan oudolta tehdä asioita tai mennä paikkoihin joita hedänkin kannssaan tekisin tai menisin. Tähän mennessä reissu ei ole juurikaan poikennut edelliskerroista, mitä nyt on pitänyt huolehtia vain itsestäni.

Olen ottanut tosi rennosti, nauttinut lämmöstä (tukahduttavasta kuumuudesta), ottanut aurinkoa, uinut, käynyt kaupungilla, markkinoilla, shoppailemassa ja kahviloissa. Myös suurinosa työhommista on jäänyt. Ja vaikka kuvaamisesta tykkäänkin, olen tähän saakka ottanut kuvia vain puhelimella. Kamera on edelleen pakattuna matkalaukussa. Kun liikkuu yksinään, on aika ihanaa kun mukana ei tarvitse raahata mitään ylimääräistä. Olalla vain pieni laukku mihin mahtuu juuri ja juuri puhelin ja lompakko.

On tietysti käynyt mielessä, että olenko nyt ihan kamala ihminen ja huono äiti kun lähdin ilman lapsiani. Mutta ensinnäkin, lapset olisivat muutenkin isällään vuoroviikoin – miksi en muka silloin voisi lähteä? Toiseksi, kun juuri keväällä olin täällä neljä viikkoa 24/7 lasten kanssa, olen minäkin tämän ansainnut. Vaikka en usko että taas vähään aikaan, ainakaan näin pitkäksi aikaa, lähden ilman lapsia. On niiden kanssa silti vaan niin kivaa, vaikka se vähän rankempaa onkin. Nyt kuitenkin nautin tästä.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Laukku on pakattu, talovahti hommattu, tiskit tiskattu ja roskat viety. Padille ladattu leffoja, laukussa kirja, korvatulpat, niskatyyny ja purkkaa. Mä lähden nimittäin kohta kentälle ja huristan Malagan aurinkoon. Kahdeksan päivää. Yksin. Tämä on toinen kerta kun lähden lomalle ilman lapsia.

Just nyt mä mietin että saako näin oikeasti tehdä? Just nyt mä mietin että aika outoa lentää ilman lapsia. Just nyt mä mietin että aika siistiä. Kerrankin iPadi on mulle koko viisituntisen ajan.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Tuossa synttäreiden alla rupesin miettimään aikuisuutta ja sitä mitä se sitten oikeasti mahtaakin tarkoittaa. Nuorempana sitä ajatteli aikuiset tylsiksi valittajiksi, jotka eivät halua tehdä mitään hassua vaan ajella töihin bemarillaan, istua illat beessiksi sisutetuissa asunnoissaan keskusteluohjelmia katsellen. Nyt itse kolmea kymppiä kovaa vahtia lähestyvänä ja eri-ikäisiä ystäviä omaavana voin sanoa että tuo mielikuva oli aivan väärä. Toki kaikenlaisia ihmisiä erilaisine mieltymyksineen on, mutta ei se mitenkään aikuisuuteen liity.

Koen että oma lapsuuteni loppui ehkä tavallista aikaisemmin. Olin sisaruksista vanhin ja ainut tyttö. Veljeni vammautui pienenä autokolarissa ja toinen veljeni syntyi kun olin kuusivuotias, jolloin vanhempani olivat jo hetkeä aiemmin eronneet. Mutta vaikka vastuuta tuli enemmän kun saman ikäisille kavereille ja näin että elämä ei tosiaan ole aina kovin kivaa ja helppoa jo nuorena, en minä nyt sentään aikuiseksi muuttunut yhtään sen nopeammin.

Muutin pois kotoa yksin asumaan heti kun täytyin 18-vuotta. Kävin koulussa, töissä ja työharjottelussa. Sitten valmistuin ja sain heti vakituisen työpaikan omalta alatani. Minulla oli luottokortti ja poikaystävä. Mutta olinko aikuinen? Remusin punkkikeikoilla ja festareilla, käytin Hello Kitty-pinnejä, hukkasin avaimeni ja lompakkoni vaikka kuinka monta kertaa. Tuhlasin kaikki rahani hauskanpitoon ja vaatteisiin niin että söin jatkuvasti vain halvinta tomaattimurskaa ja makaroonia. Kerran myöhästyin töistä neljä tuntia ja sain varoituksen. Mutta pääsin pian tämän jälkeen myös esimieheksi.

Onko se aikuisuus sitten sitä vastuun ottamista? Että vaikka kuinka hassuttelisi ja toimisi päinvastaiseti kun stereotypinen aikuinen, mutta jos ottaa tekemisistään vastuun on aikuinen? En tiedä onko se noin yksinkertaista. Aikuisena kun voi tehdä oikeastaan mitä vaan. Onko se vastuun ottaaminen sitten sitä että ettei tee jotakin asiaa, koska siitä voi olla huonoja seurauksia. Entäs jos tekee mitä haluaa ja ottaa vastuun vasta niistä seurauksista kun niitä tulee?

Aikuisuutta on tosi vaikea määritellä. Kuka on aikuinen, mitkä kriteetit pitää täyttyä? Onko se täysi-ikäisyys vai jokin henkisestä kypsyydestä kertova asia? Tapahtuuko aikuiseksi muuttuminen yhdessä yössä? Ja ovatko aikuiset oikeasti muka tylsiä? Ei minun mielestä! Mutta sitten taas, vaikka koen olevani nuorekas, jopa lapsekas ja avara-katseinen, olen varmasti niiden ratikan perällä, ihan liian kovaan ääneen kailottavien, teinien mielestä ihan kalkkis.

Jos itse teininä ihalin niitä nuoria parikymppisiä joilla oli maailma auki ja pidin kolmeakymppiä taas suunilleen kuolemantuomiona, nykyään ihaillen katselen neli-viisikymppisten naisten itsevarmuutta ja elämänkokemusta. Ja olen oikeastaan aika helpottunut etten itse ole enään se pahennusta herättävä teini, vaan mielummin se ärsyttävä sitruunan syönyt vanha-akka joka pyytää sitä teiniä ottamaan jalat pois penkiltä ratikassa.

Oli miten oli, itse koen olevani kyllä aikuinen. Jonain päivinä enemmän ja jonain vähemmän. Mutta olen tajunnut sen, ettei aikuisena olo tarkoita tietyn muotin mukaan elämistä.  Välillä käyttäydyn kuin lapsi, välillä kuin teini, joskus toimin tavalla millä en tahtoisi – mutta siksi että se on järkevintä, välillä en sitten viis veisaa seurauksista ja keräilen sitten perästä päin sirpaleita. Mutta ikinä en ole syyttänyt muita tekemisistäni.

Kavereiden kanssa tästä aiheesta jutellessa olen kuitenkin ollut yllättynyt, miten erilaisia mielepiteitä muilla aikuisuudesta on. Osa ei tunne olevansa aikuinen, toisen mielestä aikuinen on sitten kun vaikkapa omistaa asunnon. Jonkin mielelestä taas lasten saaminen tarkoittaa aikuisuutta, omasta mielestäni taas se miten vastuun lapsesta tai lapsista ottaa määrittelee paljon enemmän.

Mikä teidän mielestä on aikuisuus? Koska on aikuinen ja mistä sen tietää? Mikä määrittelee aikuisen? Oletko sinä aikuinen?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.