Purskahdin tänään itkuun keskellä katua. Vaikka tuo koira on ihana, niin on se myös t-o-d-e-l-l-a rasittava. Jostain syystä ulkoilut menee nykyään vain leikkimiseen ja riehumiseen ja hän tekee pääosan tarpeistaan sisälle. Alku kun oli niin lupaava. Pimeän tullen on turha luulo, että hän pissaisi ulos. Ja aamulla saan sitten siivoilla lammikoita oikein urakalla. Mutta myös pitkin aamupäivää. Ulkona hän haluaisi lähteä myös kaikkien muiden, paitsi minun mukaani. Yöt ovat olleet todella rikkonaisia, kun pissavahinkoja on sattunut myös muillekkin kun koiralle. Väsymyksen lisäksi hermoja raastaa ihan vain myös siksi että, no tiedätte kyllä, ****** pms.
Tänään päivälenkillä Pao oli ollut taas hurjan rasittava, ei totellut yhtään, rimpuili remmissä, yritti lähteä kaikkien ohikulkevien matkaan, itki ja ulisi. Sitten tuli vastaan hevosenkakkaa. Sitä olisi pitänyt saada syödä. Minä hermot jo valmiiksi riekaleina komensin ja vedin koiraa pois – jonka suu oli jo valmiiksi sitä täynnä. No mitäs sitten tapahtuu. Ohi kävelee hyvännäköinen mies joka toteaa minulle (käytökselleni) että ”not cool. not cool at all”. Sen yhden sekunnin, kun raahaasin koiraa remmin päässä, oli kiinnittänyt tämän miehen huomion. Yritin siinä sitten sopertaa että onhan minun pakko komentaa koiraani, enkä voi antaa hänen syödä hevosenkakkaa. Mutta peli oli jo menetetty. Näin sieluni silmin, miten kohtaus olisi elokuvissa mennyt. Komea mies olisi nähnyt söpön koiranpentuni, sitten hänen ihanan ja rakastavan omistajansa. Katseet olisivat kohdanneet, koiraa rapsuteltu, hymyilty, naurettu ja puhelinnumeroita vaihdettu. Vuosisadan rakkaustarina. Mutta ei. Tämä ei ollut elokuvaa, vaan maanantai-iltapäivä Pasilassa. Sain silmien pyörittelyä ja säälivän hymyn sekä hyvän onnen toivotukset. Katselin kuinka tämä mies, maailman tyylikkäimmät snekerit jalassa, jatkoi matkaansa ja sitten aukesivat hanat. Tämä oli viimeinen niitti väsymykselleni. Yritin keräillä itseäni jossain parkkipaikalla, vaikka oikeasti olisi tehnyt mieli itkeä ja parkua räkä nenästä valuen. Väsymys yhdistettynä riittämättömyyden tunteeseen ja huonoon omaantuntoon on kyllä ihan kakkaa. Tulipahan kunnon fläsbäkit ekasta vauvavuodesta.
Tiedän, että kysessä oli vain hetkellinen purkaus. Joka oikeastaan teki ihan hyvää. Kyllä silti vähän kauhuissani olen, mitä seuraavat kuukaudet tulevat olemaan. Entäs sitten kun koiralla ihan oikeasti alkaa kunnon uhma? Ja kun hän saa ihan oikeasti tuhottua kaiken omaisuutemme? Sitten taas toisaalta, en minä kuitenkaan valitsisi toisin, jos nyt voisin voisin. Hermoja ja pitkiä pinnoja saa silti lähettää. Ja suklaata. Kiitos.
Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.