Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Veripalvelun ja Indieplacen kanssa

Tiesittekö, että Suomalaiset miettivät keskimäärin vuoden ennen verenluovutukseen menoa? Minä itse mietin tosin paljon kauemmin. Uskon, että meillä kaikilla on aito halu auttaa muita, silti verenluovutus jännitti itseäni niin paljon, että minulla meni piikkikammoisena vuosikausia ajatukseen totutellessa.

Reilu kahdeksan vuotta sitten sain itse luovutettua verta, menetettyäni sitä yli 1,5 litraa synnytyksen yhteydessä, ponnistuvaiheesssa revenneen verisuonen vuoksi. En ymmärtääkseni kärsinyt vielä kovin vakavasta verenhukasta, mutta menetetty määrä oli kuitenkin se verran reipas, että se romahdutti hemoglobini 70 tienoille ja sairaanhoitohenkilökunta suositteli ottamaan verta vastaan.

Pitkän synnytyksen jälkeen oloni oli tottakai muutenkin kaikkensa antanut, mutta samaan aikaan siinä uusi vauva sylissä fiilis oli kuitenkin hyvä ja onnellinen. Muistan olleeni vähän ihmeissäni, tarvitsisinko minä tosiaan verta?, tunsinhan oloni kuitenkin hyväksi, vaikka en esimerkiksi olisi pysynyt omin avuin pystyssä. Olin itse yhdistänyt verensiirron akuutteihin ja vakaviin tilanteisiin, kuten onnettomuuksiin.

Luovutettua verta kuitenkin käyteteään päivittäin onnettomuuksien uhrien lisäksi esimerkiksi syöpähoitoihin, keskosille, suunnitteluihin leikkauksiin, anemian hoitoon ja niihin synnytyksiin. Luovutettu veri jaetaan Veripalvelussa punasoluiksi, verihiutaleiksi ja plasmaksi, joten yhdellä luovutuksella voi auttaa jopa kolmea ihmistä.

Niinpä minulle sitten annettiin muutama pussillinen verta, kädesä jo valmiiksi ollutta katetria pitkin. Muistaakseni punasoluja. Tarkat muistikuvat jo niin monen vuoden takaa ovat jo vähän hatarat, mutta selvästi muistan sen, miten väri palasi takaisin täysin kalvenneille kasvoilleni, miten pyörryttämisen tunne helpottui ja kuinka muutaman tunnin päästä pystyin jo hoiperrella suihkuun. Oli hyvä aloittaa uusi yhteinen elämä uunituoreen vauvan kanssa, kun ei itse ollut ihan täysin voimaton.

Siitä saakka minulla on ollut ajatus, että haluan pistää hyvän kiertämään. Toki verenluovutukseen menoa olen ajatellut jo sitä ennenenkin. Kerroin tuossa alussa olevani piikkikammoinen – se on yksinkertaisesti selitetty. Oikeastaan voisin sanoa olevani toimenpide -ja kipukammoinen. Oli kyse sitten tavallisesta verikokeesta tai hammaslääkärikäynnistä, saatan mennä ihan lukkoon pelkästä mielikuvasta. Siksi myös verenluovutus tuntui ajatuksena hyvin jännittävältä ja keksin usein tekosyitä miksi en voisi sitä tehdä.

Meni siis monta vuotta ja oli myös aikoja, jolloin en oikeasti sopinut luovuttajaksi. Milloin se oli imetys, uusi tatuointi, ulkomailla saatu sairaalahoito, flunssa tai uusi tapailukumppani. Nämä kaikki asiat estävät luovuttamisen – mutta vain tietyksi aikaa. Niihin oli kuitenkin helppo turvautua ja siirtää asiaa myöhemmäksi.

Syksyllä tein pitkästä aikaa Veripalvelun Sovinko luovuttajaksi?-tesin. Ja kyllä, minä sovin. Testi on helppo tehdä netissä ja sen avulla on helppo hahmottaa, olisiko itsellä nyt hyvä hetki auttaa – pelastaa jonkun, tai parhaimmillaan kolmen ihmisen henki. Nettitestin lisäksi voi soittaa Veripalvelun maksuttomaan numeroon 0800 0 5801, etenkin jos testissä jokin asia jäi askarruttamaan. Viimeistään siellä osataan kertoa, sovitko sinä luovuttajaksi. Hyvin moni sopii ja silti vain 5% meistä luovuttaa verta.

Etenkin ensimmäille verenluovutuskerralle suositellaan ottamaan kaveri mukaan ja näin minäkin olin suunnitellut tekeväni. Aikataulut eivät vain menneet yksiin, asia venyi ja pelkäsin pian saavani syysflunssan jos odottaisin vielä kovin pitkään (verta luovuttessa pitää sekä olla terve, että tuntea itsensä terveeksi). Niinpä eräs ihan tavallinen tiistai painelin itsekseni Veriplavelun Sanomatalon toimipisteseen. Jännitti, mutta yllättävän vähän. Itse verenluovutustilanteen lisäksi minua jännitti hemoglobiini ja että olisihan se tarpeeksi korkea. Sen pitää nimittäin naisilla olla vähintään 125.

Minut otettiin lämpimästi vastaan, sain täytettävksi esitietolomakkeen ja minua neuvottiin juomaan samalla muutama lasillinen mehua. Lounasaikaan paikalla oli muutama muukin luovuttaja, osa oli varannut ajan etukäteen, mutta kuten itse tein, paikalle voi mennä ihan oman aikataunsa mukaan ilman ennakkoilmottautumista.

Lomakkeen täytön jälkeen tapasin hoitajan, jonka kanssa kävimme vielä läpi sen, ja että varmasti sovin luovuttajaksi. Hän vielä selosti minulle miten verenluovutuksessa toimitaan, näytti välineitä ja kertoi miten prosessi sitten luovutetun veren suhteen etenee. Tästä tuli itselle entistä helpottuneempi olo, kun tiesin tarkalleen mitä seuraavaksi tapahtuu.

Tässä kohtaa myös hemoglobiini mitattiin ja se olikin hyvät 142. Siltikin sain kotiin vielä kahden viikon rautakuurin, luovutuksessa huvenneita rauta-arvoja korjaamaan. Myös tästä syystä naisille suositellaan yksi tai kaksi luovutuskertaa vuodessa. Kuitenkin jos kaikki on kunnossa, verta voi luovuttaa halutessaan jopa kolmen kuukauden välein. Mutta jo kerta vuodessa on siis oikein hyvä!

Itse verenluovutustilanne kävi nopeasti. Pääsin istumaan mukavalle nojatuolille, josta katselin samalla televisiota, siinä pyörivä kiinteistömoguli-ohjelma sai ajatukset kivasti pois. Ylipäätään tunnelma oli rauhallinen ja rento. Aluksi minulta otettiin muutama putkilo verta, josta varmistetaan vielä veriryhmäni ja testataan ettei se sisällä vaikkapa mitään sairauksia, ennen kun luovuttamani veri sitten menee minnekään eteenpäin. Neula toki pisti vähän laittaessa, mutta ei sen jälkeen enää tuntunut. Istuskelin tuolissa vain rauhassa välillä tv:tä katsellen, välillä ympäristöäni ja muita luovuttajia ja heidän hoitajiaan seuraillen. Koko luovutustapahtuma oli ohi kymmenessä minuutissa.

Luovutuksen jälkeen olo voi hetken aikaa tuntua hieman pyörryttävältä, jopa huonovointisuutta voi tulla, joten sain käsiini heti omenamehua sitä välttämään. Minulla oli luovutuksen jälkeen oikeastaan tosi hyvä olo, suurimmaksi osaksi siksi, että olin voittanut pelkoni, suoriutunut mallikkaasti ja ennenkaikkea olin tehnyt jotain hyvää, arvokasta ja tärkeää. Minä saatoin tuolla teolla oikeasti pelastaa jonkun ihmisen (tai kolmen) hengen. Tai edes antaa voimia jollekulle uunituoreelle äidille, joka tarvitsi vähän jeesiä samanlaisella hetkellä kun minä kahdeksan vuotta sitten. Ai hitto että siitä tulikin hyvä fiilis.

En pitänyt kiirettä pois lähtemiseen, join rauhassa lisää mehua, katsoin vähän telkkaria jonka jälkeen siirryin vielä ”kahvion” puolelle mutustamaan muutaman keksin, vähän vielä lisää mehua ja tietysti sitä kahvia. Kaikesta siitä mehun litkimisestä vatsani oli ihan täysi, mutta nappasin vielä kotimatkalle laukkuun varmuudeksi täytetyn ruisleivän mukaan. Kiitokseksi käynnistä sain luovuttaja-pinssin, heijastimen sekä kangaskassin jossa lukee Hengenpelastaja.

Kotiin menin normaaliin tapaan ratikalla, toki otin hoitajien kehoituksesta loppupäivän rauhallisemmin ja join paljon. Ainoastaan kotiin, kolmanteen kerrokseen kavutessani tuntui vähän raskaalta ja hengästyin helposti. Mutta se on aivan tavallista ja kuuluu asiaan. Seuraavana päivänä tunsin jo itseni aivan normaaliksi. Siis ihan normaaliksi HENGENPELASTAJAKSI. Hyvä fiilis teostani ei ollut kadonnut minnekään.

Verta ei voi korvata millään lääkkeillä ja luovutettu veri onkin monille vakavasti sairaille elinehto. Uusia verenluovuttajia tarvitaan jatkuvasti, joka arkipäivä 800 luovuttajaa, sillä veri myös vanhenee nopeasti. Etenkin näin pimeänä marraskuuna luovuttajien määrä vähenee, joten juuri nyt olisi oikein hyvä tosissaan harkita luovuttajaksi ryhtymistä.

Omasta kokemuksesta suosisittelen luovuttajaksi ryhtymistä lämmöllä. Se on helppo ja ilmainen tapa auttaa ja siitä tulee todella hyvä mieli. Eikä se oikeasti ole edes pelottavaa, paikalla on ihanaa ja osavaa henkilökuntaa, joka saa olon tuntumaan tärkeältä ja turvalliselta. Tämän kokemuksen myötä päätin myös mitä pikinmiten liittyä kantasolurekisteriin.

Helsingissä verta voi käydä luovuttmassa Kivahaassa sekä Sanomatalossa, Espoossa Isossa Omenassa. Muut luovutuspaikat löydät täältä. Testaa sovitko luovuttajaksi täältä. Vai oletko kenties jo luovuttaja? Olisi kiinnostavaa kuulla teidän omia tarinoitanne myös luovutuksesta tai jos olette itse saaneet luovutettua verta. 

Niinä vuoroviikkoina, kun muut lapset ovat toisilla vanhemmillaan ja me kotona miehen ja taaperon kanssa vain kolmisin, päivät menevät usein aivan sekaisin. Oli arki tai viikonloppu, huomaan meneväni nukkumaan yleensä mahdollisiman aikaisin. Joskus puoli yhdeksän peiton alle kaivautessani tajuan olevan launatai-ilta ja tietettekö, tunnen siitä pelkkää tyytyväisyyttä.

Viikoinloppuihin ei sisällty samanlaisia enää odotuksia ja suunnitelmia kun ennen vauvaa. On vain päiviä jotka soljuvat.

Eikä se ole yhtään huono asia. Maanantaina oltiin kahdestaan miehen kanssa yötä hotellissa- sillä miksi sellaista ei voisi tehdä myös viikolla? Otettiin drinkit kattoterassilla ja syötiin monen ruokalajin illallinen. Tuntui ihan lauantailta. Tiistai sitten tuntui sunnuntailta ja eilinen perjantai oli ehdottomasti torstai  – ja sitten toisaalta, se olisi voinut olla ihan mikä tanhasa muu päivä. paitsi ehkä sunnuntai.

Koska elämme intensiivistä pikkulapsiperhe-elämää, meillä on harvoin viikonloppuisinkaan mitään menoja. Ehkä alitajuisesti yrittämmekin sopia mahdollisiman vähän ohjelmaa – millekään päiville. Ne kuitenkin täyttyvät aina ihan itsestään. Kun ennen viikkoa rytmitti tarkkaan viikonpäivät ja ennenkaikkea lähestyvä viikonloppu, nyt on ihan erilaista.

En voi sanoa kaipaavaani vanhaa elämääni, tiedostan sen, että nyt on erilainen elämänvaihe ja joskus taas tulee toisenlainen. Jos jotain ”vanhasta elämästäni” kaipaan, on se ystävät joita tuli – yleensä viikonloppuisin, nähtyä enemmän. Välillä kaipaan tanssimaan, mutta yöunet vievät selvän voiton siitä hommasta.

Lapsiperhearki kuvataan usein rankaksi ja joskus sitä toivookin päivän menevän vain nopeasti ohi – yleensä siksi, että pääsisi nukkumaan. Pääosin se on kuitekin ihanaa ja itseäni hirvittää enemmän ajan nopea kulku. Miten päivä toisensa jälkeen lipuu ohi, vuodenajat seuraavat toisiaan ja lapset hujahtavat pituutta.

Teen kotona töitä ja mieheni on hoitovapaalla. Yritän pitää säännöllistä työaikaa arkipäivisin, mutta käytännössä se onnistuu harvoin. Siinä on varmasti syy sille, miksi sunnuntaisin ei ahdista tuleva maanantai ja miksi se maanantai harvoin tuntuu edes siltä.

Puhun usein arjesta. Arki merkitsee ja ennenkaikkea tuntuu eri ihmisille, erilaisissa elämäntilanteissa erilaisille. Meidän arki on päällisin puolin tavallisen arkista – tai siis tavallista juuri meille. On aikaiset herätykset, kaurapuurot, ulkoilut lähipuistossa, kaupassa käynti, ruan laittoa ja tiskokoneen tyhjennystä. Ja silti joka päivään kuuluu juhlahetkiä.

Meille arjesta tekee eritystä viihtyisällä, rauhallisella mutta meille tapeeksi eläväisellä asuinaalueella eläminen, palvelut kävelymatkan päässä, kiva lähikavila ja lempiravintolat kotiikuljetussäteen sisällä. Laadukasta kahvia aamuisin itse jauhettuista pavuista vaahdotetun kauramaidon kera, kaapissa jemmassa suklaata ja pähkinöitä. Ylellinen kasvööljy ja kylpytakki jonka lehmeyteen sukeltaa iltasuihkun jälkeen. Makaroonilaatikon kanssa nautittu hyvä lasi punaviiniä. Villamatto, jonka tuntua rakastan paljaan jalan alla. Rakkaita ihmisiä elämä täysi – hekin vähintään puhelimen päässä.

Kuormittavia asioita, elämän murheita, on myös, mutta pyrin keskittymään niihin hyviin. Nautiskelemaan. Nauttimaan arjesta – luki kalenterissa mitä vaan, arjesta voi tehdä juhlaa melkein joka päivä jos haluaa. Kuka sanoi, ettei torstaina voisi kattaa illallispöytää kynttilöineen ja kristillalaiseneen? Tai mennä maanantaina, ihan muuten vaan, koko perheen voimin kahvilaan kakulle?

Olen kertonut näkeväni kauneutta ihan arkisissa asioissa. Taaperon heittelemät kaurapuuropallerot ja kahvikupin pohjasta jäänyt rinkuja voivat jonain aamuna näyttää lumoavalta taideteokselta ruokapöydän pinnalla. Pyykkinarulla kuivumassa olevien vaatteiden värihamonia saa sydämeni pamppailemaan ja rakastan aamulla sitä hetkeä, kun sotkuiseen lastenhuoneeseen alkaa yllätten paistamaan kylmä talven aurinko – piirtäen erilaisia varjoja kaiken sen värien sekamelskan joukkoon.

Mikä tekee teidän arjesta eritystä tai saa sen tuntumaan juhlata?

Myy on kiipeillyt jo pitkään, mutta kokoajan taitavammin, korkeammalle, nopeammin ja huomaamattomammin. Hän on oppinut myös liikkuttelemaan huonekaluja niin, että voi niiden avulla kivuta tasolta toiselle.

Viime viikolla kävi se klassinen ”nyt täällä on liian hiljaista”-hetki. Ja sieltä hän löytyi, poikien huoneen työpöydältä piirtelemässä tärkeän näköisenä muistivihkoon.

Minäkin olen oppinut kaikesta tästä kiipeilystä, osaan nimittäin sännätä korkealla keikkuvan taaperon luokse nopaeasti, mutta rauhallisesti ja ääneti. Oppineena nimittäin niistä kerroista, kun oma säikädykseni säikäyttää syöttötulin reunalla taitelevan pikkuisen niin, että putoaminen on oikeasti lähellä.

Hauskaa, että minulla aika tarkkaan kahdeksan vuoden takaa myös melkein samanlainen kuva Elviksestä, samaisessa hyllyssä, pöytälevyn päällä istuen.

– Vaihdoin noin 60 kakkavaippaa
– Epäiltiin taas uusi allergioita
– Tunsin suurta kaipuuta työntää jalat pehmeään, valkoiseen ja lämpimään hiekkaan
– Töidenteko kotona alkoi sujumaan taas vähän paremmin (samalla kun mies lapsi / lapset elelevät arkeaan on välillä vähän haastavaa)
– Pidettiin Halloweenbileet kotona
– Kupritsalyhty ehti homehtua ennen pääpäivää
– Matkustettiin poikien kanssa junalla Hankoon ja takaisin
– Sain nukkua enemmän kun aikoihin (mutta silti edelleen aika huonosti)
– Taapero nukkui ennätysmäärän öitä heräämättä tai jatkoi uniaan vieressä
– Kävin bestiksen kanssa syömässä ja drinkeillä
– Kärsin ainakin kolme kahvipääsnsärkyä
– Olin kakkosluokkalaisten diskossa
– Googlailin: puhjennut kysta, kiertynyt kysta, kohdun ulkoinen raskaus ja endometrioosi
– Söin särkylääkkeitä, enkä mennyt lääkäriin
– Käytiin ekaa kertaa pyöräilemässä Myyn kanssa
– Linnanmäellä oli päiväsaikaan ihanan rauhallista ja jonotonta
– Myy oppi paljon uusia sanoja, kuten gurka
– Oli paljon kauniita ja valoisia päiviä
– Koin ajoittain ulkonäöllistä ikäkriisiä
– Googlasin myös: miksi huulista lähtee väri ja nasoaalijuonteet häivytys
– Menin tupareihin, vaikka aluksi ei pitänyt – onneksi, oli hauskaa
– Asunto -ja asumisasiat mietityttivät edelleen
– Kävin luovuttamassa verta ekaa kertaa elämässäni
– Menin metsään rentoutumaan, mutta siellä oli kauhea meteli
– Juhlittiin pikkuveljen kolemymppisiä dinnerkaraokessa
– Lauloin karaokessa poikien kanssa J. Karjalaisen kolme cowboyta
– Mietin otsatukan leikkaamista
– Piti siivota vaatekaappi, mutten ikinä saanut sitä loppuun

Kaupallinen yhteistyö Viaplay & Indieplace kanssa
Sisältää sarja -ja leffasuosituksia sekä 2kk Viaplay–paketin arvonnan!

Olen ehdottomasti sarjamaratoonari. Jos löydän hyvän sarjan, ahmin sen loppuun mahdollisimman nopeasti. Inhottavinta on, jos seuraavaa jaksoa pitää varttoa vaikkapa viikko, siksi yleensä odotankin, että kaikki kauden jaksot ovat tulleet palveluun ja aloitan katselun vasta sitten.

Usein kyllä päätän etukäteen, että nyt katson vaikkapa maksimissaan kaksi jatkoa putkeen, mutta usein sarja vie mennessään, joten on pakko katsoa vielä yksi… ja ehkä vielä yksi.

Elämäntilanteet vaikuttavat hyvin paljon myös siihen, miten paljon sarjoja tai leffoja tulee katseltua. Viimeisen vuoden aikana hyvin paljon vähemmän kun normaalisti. Jos ennen linnoituduimme iltaisin sohvalle sarjan pariin, nykyään painumme itsekin nukkumaan, heti kun vain mahdollista. Rikkonaiset yöt ja univelka ovat tehneet tehtävänsä, mutta nyt kun yöt ovat alkaneet pikkuhiljaa parantumaan, olemme päässeet myös takaisin sarjojen pariin.

Reilu kuukausi sitten vauva meni yökylään ja arvatkaa mitä me mieheni kanssa teimme  – katsoimme koko illan kotona sarjaa. Se oli ihanaa! Olimme kumpikin kaivanneet sitä hurjasti. Sen jälkeen olen taas alkanut katsomaan enemmän sarjoja ja leffoja myös ihan itsekseni. Hyvään ohjelmaan uppoutuminen on tällä hetkellä mitä parasta aivojen nollausta.

Itselläni on tällä hetkellä muutama lempisarja, joista ensimmäiseksi mainittakoon The Walking Dead. En muuten ole normaalisti näin kovan jännityksen ja lentelevien suolepätkien ystävä, mutta tähän sarjaan jäin aikanaan koukkuun pahasti, eikä loppua edelleenkään näy. Muistan olleeni joskus yksin kotona, jolloin katsoin vahingossa kokonaan yhden kauden yön aikana ihan putkeen. Huomasin jossain vaiheessa jo aamun sarastavan, muten pystynyt lopettamaan katsomista, joten vedin vain verhot tiukemmalle kiinni ja jatkoin.

Seuraavaa tuotantokautea ei tuolloin löytynyt netistä, joten nukuttuani ensin muutaman tunnin, lähdin ostamaan kolmannen kauden dvd:n Anttilasta. Ja itseasiassa TWD on syy, miksi aikaan ostin myös Viaplayn katselupaketin, kaikki sarjan tuotantokaudet nimittäin löytyvät sieltä – myös juuri ilmestynyt uusin yhdeksäs kausi.

Hilljattain jäin koukkuun itselleni uuteen sarjaan, The Good Fightiin. Se on juuri sopivan kepeä, mutta silti nokkela ja yllättävä eli juuri sellainen sarja, mitä katsoo iltaisin aina vähän liian myöhään – koska aina on pakko katsoa vielä yksi… Ja mikäs siinä, nyt kun illat ovat pimeitä ja taivaalta sataa tiskirättejä, voi hyvillä omillatunnoin hautautua peiton alle ja uppoutua jonnekin ihan toiseen maailmaan.

Neljän lapsen uusperheessä ei meillä aikuisilla ole ihan hirveästi vapaa-aikaa ja sitten kun sitä olisi, harvoin sitä jaksaa tehdä mitään sen ihmellisempää. Aika on hyvin rajattua ja pakko myöntää, että minä olen nykyisin aika kotihiiri. Kuulostaa ehkä vähän lällyltä, mutta on ihana välillä viettää aikaa miehen kanssa ihan vain ruutua tuijottaen, toisen lähellä kulahtaneet verkkarit jalassa.

Meitä molempia yhdistää Skandi noir-tyyliset pohjoismaiset riskosetsiväsarjat, kuten Wisting ja Maria Wern.  Myös Viaplayn uutuus, Perpetual Grace, Ltd vaikuttaa todella hyvältä ja sellaista juuri meidän tyyliseltä, vähän melankoliselta ja kiemuraiselta rikosssarjalta. Katsoin sitä itsekseni hetken, kunnes totesin, että tämä meidän täytyy ehdottomasti katsoa yhdessä.

Jos kaipaa kevyempää katsomista, niin rakkaushömppädraamaa tarjoilee uusi ruotsalainen Rakasta mua. Moni on kehunut myös lääkärisarjaa New Amsterdam. Saippuasarjahenkistä, rap-musiikkibisnekseksen kiemuroihin sijoittuva Empire aloitti myös juuri viidennen tuotantokautensa Viaplayssä.

Leffoista hiljattain olen katsonut Life itselfin, joka aiheutti pitkästä aikaa kunnon kyyneltulvan. Se oli ihan täydellinen elokuva yksin kotona vietettyyn sunnuntaihin peiton alla.  Toinen erittäin suosittelemisen arvoinen elokuva on BlacKkKlansman – uskomatonta ajatella, että se perustuu tositapahtumiin ja on ajankohtainen vielä tänäkin päivänä – katsokaa jos ette ole vielä nähneet! 

Itselläni on vielä katsomatta Idän pikajunan arvoitus, jonka pariin toivon pääseväni pian. Halusin käydä katsomassa sen jo leffateatterissa, joten tosi kiva, että se tuli näin nopeasti kanavapakettiin katseltavaksi. Todella paljon myös uusia sarjoja, tuotankokausia ja leffoja on tullut (ja tulossa) Viaplayhyn. Mutta eiköhän näistä riitä alkuun ainakin katsomista piemeneviin iltoihin. Ja joskus ihan päiviinkin.

Meillä on sitten taas lasten kanssa tapana pitää ainakin yksi leffailta viikonlopun aikana. Yleensä katson itse ohjelmia ihan vaan läppäriltä ja joskus jopa kännykän näytöltä, mutta viikonloppuisin panostetaan ja katsotaan leffa isommalta tv:n ruudulta. Viimeisin yhdessä katsomamme elokuva oli Petteri Kaniini, joka oli tosi viihdyttävä ihan näin aikuisenkin mielestä.

Kiva uudistus Viaplayssä on myös se, että jokaiselle perheenjäsenelle voi tehdä oman profiilin, jonka perusteella palvelu myös ehdottaa itselle mahdollisesti sopivia sarjoja ja leffoja. Lasten profiileihin voi myös asettaa eston, jolloin se näyttää vain heidän ikätasolleen sopivia ohjelmia.

Minkälaisia sarjojen katseloijoita te olette? Pitääkö aina katsoa vielä yksi, vai osaatteko jättää sarjan jännään kohtaan? Kerro alle! Kaikkien kommentoijien kesken arvotaan 2kk Viaplay Leffat & Sarjat –paketti!  Arvonta päättyy 4.11.19.

#vieläyksi #viaplayviikonloppu