PÄIVÄ HENGENPELASTAJANA

10/11/2019

Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Veripalvelun ja Indieplacen kanssa

Tiesittekö, että Suomalaiset miettivät keskimäärin vuoden ennen verenluovutukseen menoa? Minä itse mietin tosin paljon kauemmin. Uskon, että meillä kaikilla on aito halu auttaa muita, silti verenluovutus jännitti itseäni niin paljon, että minulla meni piikkikammoisena vuosikausia ajatukseen totutellessa.

Reilu kahdeksan vuotta sitten sain itse luovutettua verta, menetettyäni sitä yli 1,5 litraa synnytyksen yhteydessä, ponnistuvaiheesssa revenneen verisuonen vuoksi. En ymmärtääkseni kärsinyt vielä kovin vakavasta verenhukasta, mutta menetetty määrä oli kuitenkin se verran reipas, että se romahdutti hemoglobini 70 tienoille ja sairaanhoitohenkilökunta suositteli ottamaan verta vastaan.

Pitkän synnytyksen jälkeen oloni oli tottakai muutenkin kaikkensa antanut, mutta samaan aikaan siinä uusi vauva sylissä fiilis oli kuitenkin hyvä ja onnellinen. Muistan olleeni vähän ihmeissäni, tarvitsisinko minä tosiaan verta?, tunsinhan oloni kuitenkin hyväksi, vaikka en esimerkiksi olisi pysynyt omin avuin pystyssä. Olin itse yhdistänyt verensiirron akuutteihin ja vakaviin tilanteisiin, kuten onnettomuuksiin.

Luovutettua verta kuitenkin käyteteään päivittäin onnettomuuksien uhrien lisäksi esimerkiksi syöpähoitoihin, keskosille, suunnitteluihin leikkauksiin, anemian hoitoon ja niihin synnytyksiin. Luovutettu veri jaetaan Veripalvelussa punasoluiksi, verihiutaleiksi ja plasmaksi, joten yhdellä luovutuksella voi auttaa jopa kolmea ihmistä.

Niinpä minulle sitten annettiin muutama pussillinen verta, kädesä jo valmiiksi ollutta katetria pitkin. Muistaakseni punasoluja. Tarkat muistikuvat jo niin monen vuoden takaa ovat jo vähän hatarat, mutta selvästi muistan sen, miten väri palasi takaisin täysin kalvenneille kasvoilleni, miten pyörryttämisen tunne helpottui ja kuinka muutaman tunnin päästä pystyin jo hoiperrella suihkuun. Oli hyvä aloittaa uusi yhteinen elämä uunituoreen vauvan kanssa, kun ei itse ollut ihan täysin voimaton.

Siitä saakka minulla on ollut ajatus, että haluan pistää hyvän kiertämään. Toki verenluovutukseen menoa olen ajatellut jo sitä ennenenkin. Kerroin tuossa alussa olevani piikkikammoinen – se on yksinkertaisesti selitetty. Oikeastaan voisin sanoa olevani toimenpide -ja kipukammoinen. Oli kyse sitten tavallisesta verikokeesta tai hammaslääkärikäynnistä, saatan mennä ihan lukkoon pelkästä mielikuvasta. Siksi myös verenluovutus tuntui ajatuksena hyvin jännittävältä ja keksin usein tekosyitä miksi en voisi sitä tehdä.

Meni siis monta vuotta ja oli myös aikoja, jolloin en oikeasti sopinut luovuttajaksi. Milloin se oli imetys, uusi tatuointi, ulkomailla saatu sairaalahoito, flunssa tai uusi tapailukumppani. Nämä kaikki asiat estävät luovuttamisen – mutta vain tietyksi aikaa. Niihin oli kuitenkin helppo turvautua ja siirtää asiaa myöhemmäksi.

Syksyllä tein pitkästä aikaa Veripalvelun Sovinko luovuttajaksi?-tesin. Ja kyllä, minä sovin. Testi on helppo tehdä netissä ja sen avulla on helppo hahmottaa, olisiko itsellä nyt hyvä hetki auttaa – pelastaa jonkun, tai parhaimmillaan kolmen ihmisen henki. Nettitestin lisäksi voi soittaa Veripalvelun maksuttomaan numeroon 0800 0 5801, etenkin jos testissä jokin asia jäi askarruttamaan. Viimeistään siellä osataan kertoa, sovitko sinä luovuttajaksi. Hyvin moni sopii ja silti vain 5% meistä luovuttaa verta.

Etenkin ensimmäille verenluovutuskerralle suositellaan ottamaan kaveri mukaan ja näin minäkin olin suunnitellut tekeväni. Aikataulut eivät vain menneet yksiin, asia venyi ja pelkäsin pian saavani syysflunssan jos odottaisin vielä kovin pitkään (verta luovuttessa pitää sekä olla terve, että tuntea itsensä terveeksi). Niinpä eräs ihan tavallinen tiistai painelin itsekseni Veriplavelun Sanomatalon toimipisteseen. Jännitti, mutta yllättävän vähän. Itse verenluovutustilanteen lisäksi minua jännitti hemoglobiini ja että olisihan se tarpeeksi korkea. Sen pitää nimittäin naisilla olla vähintään 125.

Minut otettiin lämpimästi vastaan, sain täytettävksi esitietolomakkeen ja minua neuvottiin juomaan samalla muutama lasillinen mehua. Lounasaikaan paikalla oli muutama muukin luovuttaja, osa oli varannut ajan etukäteen, mutta kuten itse tein, paikalle voi mennä ihan oman aikataunsa mukaan ilman ennakkoilmottautumista.

Lomakkeen täytön jälkeen tapasin hoitajan, jonka kanssa kävimme vielä läpi sen, ja että varmasti sovin luovuttajaksi. Hän vielä selosti minulle miten verenluovutuksessa toimitaan, näytti välineitä ja kertoi miten prosessi sitten luovutetun veren suhteen etenee. Tästä tuli itselle entistä helpottuneempi olo, kun tiesin tarkalleen mitä seuraavaksi tapahtuu.

Tässä kohtaa myös hemoglobiini mitattiin ja se olikin hyvät 142. Siltikin sain kotiin vielä kahden viikon rautakuurin, luovutuksessa huvenneita rauta-arvoja korjaamaan. Myös tästä syystä naisille suositellaan yksi tai kaksi luovutuskertaa vuodessa. Kuitenkin jos kaikki on kunnossa, verta voi luovuttaa halutessaan jopa kolmen kuukauden välein. Mutta jo kerta vuodessa on siis oikein hyvä!

Itse verenluovutustilanne kävi nopeasti. Pääsin istumaan mukavalle nojatuolille, josta katselin samalla televisiota, siinä pyörivä kiinteistömoguli-ohjelma sai ajatukset kivasti pois. Ylipäätään tunnelma oli rauhallinen ja rento. Aluksi minulta otettiin muutama putkilo verta, josta varmistetaan vielä veriryhmäni ja testataan ettei se sisällä vaikkapa mitään sairauksia, ennen kun luovuttamani veri sitten menee minnekään eteenpäin. Neula toki pisti vähän laittaessa, mutta ei sen jälkeen enää tuntunut. Istuskelin tuolissa vain rauhassa välillä tv:tä katsellen, välillä ympäristöäni ja muita luovuttajia ja heidän hoitajiaan seuraillen. Koko luovutustapahtuma oli ohi kymmenessä minuutissa.

Luovutuksen jälkeen olo voi hetken aikaa tuntua hieman pyörryttävältä, jopa huonovointisuutta voi tulla, joten sain käsiini heti omenamehua sitä välttämään. Minulla oli luovutuksen jälkeen oikeastaan tosi hyvä olo, suurimmaksi osaksi siksi, että olin voittanut pelkoni, suoriutunut mallikkaasti ja ennenkaikkea olin tehnyt jotain hyvää, arvokasta ja tärkeää. Minä saatoin tuolla teolla oikeasti pelastaa jonkun ihmisen (tai kolmen) hengen. Tai edes antaa voimia jollekulle uunituoreelle äidille, joka tarvitsi vähän jeesiä samanlaisella hetkellä kun minä kahdeksan vuotta sitten. Ai hitto että siitä tulikin hyvä fiilis.

En pitänyt kiirettä pois lähtemiseen, join rauhassa lisää mehua, katsoin vähän telkkaria jonka jälkeen siirryin vielä ”kahvion” puolelle mutustamaan muutaman keksin, vähän vielä lisää mehua ja tietysti sitä kahvia. Kaikesta siitä mehun litkimisestä vatsani oli ihan täysi, mutta nappasin vielä kotimatkalle laukkuun varmuudeksi täytetyn ruisleivän mukaan. Kiitokseksi käynnistä sain luovuttaja-pinssin, heijastimen sekä kangaskassin jossa lukee Hengenpelastaja.

Kotiin menin normaaliin tapaan ratikalla, toki otin hoitajien kehoituksesta loppupäivän rauhallisemmin ja join paljon. Ainoastaan kotiin, kolmanteen kerrokseen kavutessani tuntui vähän raskaalta ja hengästyin helposti. Mutta se on aivan tavallista ja kuuluu asiaan. Seuraavana päivänä tunsin jo itseni aivan normaaliksi. Siis ihan normaaliksi HENGENPELASTAJAKSI. Hyvä fiilis teostani ei ollut kadonnut minnekään.

Verta ei voi korvata millään lääkkeillä ja luovutettu veri onkin monille vakavasti sairaille elinehto. Uusia verenluovuttajia tarvitaan jatkuvasti, joka arkipäivä 800 luovuttajaa, sillä veri myös vanhenee nopeasti. Etenkin näin pimeänä marraskuuna luovuttajien määrä vähenee, joten juuri nyt olisi oikein hyvä tosissaan harkita luovuttajaksi ryhtymistä.

Omasta kokemuksesta suosisittelen luovuttajaksi ryhtymistä lämmöllä. Se on helppo ja ilmainen tapa auttaa ja siitä tulee todella hyvä mieli. Eikä se oikeasti ole edes pelottavaa, paikalla on ihanaa ja osavaa henkilökuntaa, joka saa olon tuntumaan tärkeältä ja turvalliselta. Tämän kokemuksen myötä päätin myös mitä pikinmiten liittyä kantasolurekisteriin.

Helsingissä verta voi käydä luovuttmassa Kivahaassa sekä Sanomatalossa, Espoossa Isossa Omenassa. Muut luovutuspaikat löydät täältä. Testaa sovitko luovuttajaksi täältä. Vai oletko kenties jo luovuttaja? Olisi kiinnostavaa kuulla teidän omia tarinoitanne myös luovutuksesta tai jos olette itse saaneet luovutettua verta. 


2 Responses to “PÄIVÄ HENGENPELASTAJANA”

  1. Avatar Hoo sanoo:

    Itse en alhaisen ferritiiniarvon takia voi luovuttaa verta. Kertoja kertyi n. 10 ennen kuin jouduin ”harrastuksen” lopettamaan.
    Isäni on luovuttanut yli 200 kertaa verta elämänsä aikana. Vuosi sitten hän sai leukemia-diagnoosin. Punasoluja ja trombosyyttejä on tankattu kymmeniä pusseja vajaan vuoden aikana. Käytännössä hän elää teidän verenluovuttajien ansiosta!
    Iso kitos, kun kävit luovuttamassa verta!

  2. Avatar Hanne sanoo:

    Mä kävin ennen lapsia useamman kerran ja hyvä fiilishän siitä tuli ja asia on kauhean tärkeä! Harmillisesti vaan varmaan ne luovutuksen+kuukautiset+raskaudet+pitkät imetykset vaati kovan veron, ferritiinnit pohjalukemissa ja sen myötä oma jaksaminen myös, eikä perusterveydenhuolto tarjoa oikein kuin vaan olankohautuksia ja rautakuuria, ellei kohdalle satu aiheeseen perehtynyttä lääkäriä. Käsittääkseni olikohan ruotsissa? Usein luovuttajilta tsekkaillaan myös ferritiinä rutiinisti. Se ois ihan tosi tärkeä muutos kyllä, varsinkin jos luovuttaja on hedelmällisessä iässä oleva nainen. Ehdottomasti kävisin edelleen itekkin jos se ei kävisi niin rajusti oman jaksamisen ja sen myötä elämänlaadun päälle! Pitäski oma mies pistää asialle mun puolesta :D

Kommentoi