Minun oli tarkoitus tulla eilen normaalisti koulusta kotiin ja päivittää blogia. Olisi ollut yksi kiva kirja-arvonta. Sen sijaan tapahtuikin jotain kauheaa. Jotain mitä olen aina pelännyt.

Kyse ei kuitenkaan onneksi ole mistään liian vakavasta. Kukaan ei ole hengenvaarassa tai vastaavaa. On minulla pahempiakin pelkoja, mutta kyllä, tämä on yksi niiden joukossa.

En aluksi ajatellut edes kertoa tästä. Aihe on kiusallinen ja nolo. Hävetti kertoa tästä kavereillekkin. Miksi? Sitä jäin miettimään itsekin. Jos asia on niin yleinen kun sanotaan, miksi kukaan ei ikinä puhu tästä? Jospas minä nyt aloittaisin: Meillä on täitä.

Täit. Joka syksy päiväkodin seinällä oli lappu: Täitä liikenteessä. Joka kerta sain yhtä hirveät vilunväreet ja syyhytyskohtauksen sen lukiessa. Rukoilin mielessäni joltain korkeammilta voimilta, ettei meille tulisi niitä. Eikä meille tullut. Kunnes sitten eräänä syyskuisena iltapäivänä. Aurinko paistoi ja Vilmaan kilahti viesti. Voi helvetti. Tänä vuonna ne tulivat ennen varoituksia.

Kaikki tapahtui sellaisella äidin automaatiolla. Tiedättekö mitä tarkoitan? Toimin kuin robootti, johon oltiin syötetty tiedot miten tällaisessa tilanteessa toimia. Äkkiä apteekkiin, sieltä kaikki mahdolliset tökötit ja kammat. Kotona hatut ja takit pusseihin ja pakastimeen. Kaikki vaatteet pois päältä. Lapsi kerrallaan kampaukseen, shampoopesuun, kampaukseen. Itse siinä välissä. Pehmoleluja pakkaseen ja loput pusseihin. Woltista pizzaa. Hiuksien kampausta. Sänkyjen petausta ja pyykkien ripustamista. Koskaan en ole hartaammin toivonut, että olisi helmikuu ja ennätyspakkaset.

Nauru ei ollut kovin herkässä, mutta yritin pysyä postitiivisena ja hoin koko illan ääneen ”onneksi teidän hiukset juuri leikattiin, onneksi tämä sattui nyt viikonloppua vasten”. Poikien hiuksia kampaillessa kerroin samalla myös dokumentaarista tarinaa täistä ja hänen päivästään lapsen päässä. Ainakin lapsia nauratti.

Koko täi-episodi pysäytti kaiken ja muutti koko viikonlopun suunnitelmat. Ei se nyt ihan maailmanlopulta tuntunut, mutta jotain sinnepäin. Joillekkin tällainen voi olla ihan yhtä tuttu-juttu kun vaikka joka vuotinen oksennustauti. Mutta kun itselläni tai lapsilla ei ole ikinä täitä ollut, on siitä tullut vuosi vuodelta pelottavampi juttu.

Tänä aamuna heräsin levollisin mielin. Huomasin että edellispäivän toimenpiteet olivat auttaneet. Ehkä tästä selvittäisiinkin hengissä? Ehkä minun ei tarvitsekkaan viedä kaikkia mattoja pesulaan tai pestä petivaatteita enää kolmatta kertaa. Täit ovat kiusallinen vaiva, ja niitä voi tulla kenelle tahansa. Eihän se kivaa ole ja teen jatkossa kaikkeni ettei niitä enää tule. Mutta nyt ainakin tiedän, että tästäKIN selvitään.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Ajattelen aina ettei meillä ole liikaa vaatteita, mutta jos voin olla helposti kolmekin viikkoa pesemättä pyykkiä, on niitä sittenkin ehkä aika paljon. Toisaalta tämä on ihan ok, sillä jostain syystä olen vähän huono tuon pyykkihuollon kanssa. Pyykkien kuivumaan ripustaminen ja kaappiin viikkaaminen ei lukeudu lempikotitöihini. Mutta sitten kun se pyykkipäivä koittaa niin sitten pestäänkin sitä pyykkiä ihan kunnolla. Ja siihen hommaan minulla onkin nykyään ihan täydellinen vehje, uusi pesukone josta aiemminkin jo vähän kerroin.

Edellisessä kodissa minulla oli melko pieni ja vanha kone, joka harvoin pesi kaikkia pyykkejä ihan puhtaiksi. Mikään ei ole rasittavampaa kun laittaa pyykkejä kuivumaan ja huomata että ne puurot on edelleenkin siinä paidan rinnuksilla. Uuteen kotiin muuttaessamme päätin että en enää anna ainakaan huonon pesukoneen tehdä siitä muutenkin ei niin kivasta arkiaskareesta vieläkin inhottavampaa. Ja kun pyykkiä pääsee aina kerääntymään iiiiiso kasa, olisi tärkeää että konekkin pesisi kerralla sitten ison määrän sitä.

Näin lapsiperheen näkökulmasta tuo kone onkin ollut just eikä melkeen ihan best. Kahdeksan kiloa pyykkiä vetävä rumpu on tällaisen laiskimuksen unelma. Lisäksi kone on hiljainen kun mikä. Siinä kun vanhalla koneella pyykkiä pestessäni sen tiesi myös koko kerrostalomme, niin nyt tuota ei kuule edes toiseen huoneeseen. Mutta arvatkaapa mikä on ihan ehdoton inhokkihommani? Se ylivoimaisesti ärsyttävin homma, jota välttelen viimeiseen asti? No silitys. Tässä uudessa Electrolux Steamsystem koneessamme on myös silitys ja höyrytystoiminnot, joten eipä tarvitse siitäkään murehtia enää!

Ja täytyy sanoa, että hyvän pesukoneen myötä pyykkihommat eivät tunnu enää niin vastenmielisiltä kuin ennen. Niin se vaan on kaikessa, että hyvillä välineillä hommat sujuu kuin leikki. Pyykinpesukoneen designissakin on otettu huomioon mahdollisimman kätevä käyttö, luukku on iso ja ohjelmien valinta sekä digitaalinen näyttö sekä kosketuspainikkeet helppoja käyttää. Oman lempipesuohjelman saa myös tallennettua kätevästi koneen muistiin. TimeManager-toiminnolla voi itse määrittää myös pesuajan. Eli jos on vaikka kiire jonnekkin, voi pesuohjelman aikaa lyhentää. A+++ energialuokkaan kuuluva pesukone pesee myös pyykkit ympäristöystävällisemmin ja säästää sähköä. Ei tarvitse myöskään potea huonoa omaatuntoa, jos joskus peseekin vähän vajaaman rummullisemman pyykkiä. Kone punnitsee pyykin ja käyttää vain tarvittavan määrän vettä.

Se että saa lapset myös mukaan pyykkihommiin helpottaa. Oikeastaan se on aika kivaa yhdessä puuhastelua. Kiva kun pojat muistavat melkein aina viedä vaatteensa suoraan pyykkikoriin ja auttelevat sitten mielellään lajittelussa, koneeseen laittamisessa ja ripustamisessa. Ja niinkuin muutama lukija aiemmin myös sanoi, pyykinpesusta tekee kivempaa myös värikkäät ja kauniit vaatteet. Mutta kyllä olen sitä mieltä, että tässä homaassa ehdottomasti tärkeintä on laadukas ja omia tarpeita palveleva kone.

Pesukone saatu bloginäkyvyyttä vastaan

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Eilen täyttyi ärsytyskynnys. Meillä kotona ei ole näkynyt telkkarikanavia vuosikausiin. AppleTV:n kautta tai YLE Areenasta lapset saavat katsoa tiettyjä ohjelmia. Melko sama homma isän luona. Nyt pojat olivat kuitenkin viime viikolla mummolassa, jossa näkyy MTV Junior. Ei siinä mitään, ihan hyviä ohjelmia sieltäkin varmasti tulee ja kivaa vaihtelua lapsille, mutta ne mainokset! ARGH!

Sain eilen kuulla Kaapolta, että Joulupukille ei kuulu enää kirjoittaa perinteistä kirjettä, vaan nyt pitää ladata iPadille sovellus ja valita siihen kaikki lahjat BR-leluilta. Elvis taas kertoi toivovansa lahjaksi jotain yllätyspökälettä. On tullut uusia ällöttäviä yrjöäviä ja kakkaavia pikkukoiria. Joo, kuulostaa tosi kivalta, todella kehittäviä leluja hei! Toki tiedän nyt joka ikisen muunkin uutuuslelun ja etenkin sen, että mikä niistä on tarkoitettu tytöille ja mikä pojille. Ja väliin pari karkkimainosta. Hei niillä kaikilla lapsilla oli sellaiset kaulassa roikkuvat tikkarit!

Lapsille mainostaminen tuntuu itsestäni ainakin melkoisen moraalittomalta. Lapsille kun menee kaikki läpi, ja nuo mainokset ovatkin pääosin ihan soopaa. Lapset eivät osaa vielä kyseenalaistaa asioita samalla tavalla kun aikuiset. Jos telkkarissa sanotaan että tämä kakkapökäleleu on tosi siisti ja olet ihan out jos et sellaista omista, niin he uskovat. Tai että kaikilla tytöillä pitää olla tämä ylimeikattu nukke, jotta kavereita riittää. Ja niin edelleen. Herranjestas. Kyllä ne lapset oppivat sen kuluttamisen muutenkin, kun mainostamalla krääsää ja kieroutuneita mielikuvia heti pienestä pitäen.

Ymmärrän että mainoskanava on mainoskanava ja raha tulee niistä. Mutta lastenohjelmien yhteyteen toivoisin kyllä jotain rajoituksia. Onko esimerkiksi oikein yhden ohjelman välissä näyttää kymmenen erilaista lelu, peli -ja karkkimainosta? Kehoittaa lapsia pyytää vanhempiaan latamaan tableleille erilaisia sovelluksia, ostamaan sitä sun tätä?

Minä latasin eilen tabletille sitten sen perhanan joululahjatoive-sovelluksen. Lapsi toivoi sitä itku silmässä. Ei Joulupukille kuuluu enää kirjoittaa, hän sanoi. Ei Joulupukki muuten saa tietää mitä lahjoja haluan. Jonkin aikaa siinä sovellusta katsellessa hän totesi, tehdään sittenkin se oikea kirje, se on paljon kivempi. Parin lelun ja pelin lisäksi joululahjatoivelistassa on nyt myös hotelliyö kylpylässä, ranneke Anrgy Birds puistoon sekä pallomereen pääsy. Näitä ei onneksi lelukaupasta saa.

Nämä ajatukset ovat siinäkin mielessä ajankohtaisia, sillä huomenna vietetään Lapsen oikeuksien päivää. Tämän vuoden teemana on lapsiperheiden köyhyys. Yli 100 000 Suomessa asuvaa lasta elää pienituloisissa kotitalouksissa. Yksinhuoltajaperheissä pienituloisuusaste on lähes kolminkertainen kahden vanhemman perheisiin verrattuna. Köyhyys koskee kuitenkin yhä useammin myös perheitä, joissa vanhemmat ovat työssä. Lapsiperheköyhyys on kääntynyt nousuun ja tällä hetkellä maassamme noin joka kymmenes lapsi asuu köyhässä perheessä. Sirpaleinen työmarkkina-asema, pätkätyöt, lyhyiden työsuhteiden ja työttömyyden vuorottelu sekä matalapalkkaisuus aiheuttavat enenevässä määrin taloudellista ahdinkoa lapsiperheissä.

Lapsiperheiden köyhyyttä ei tule vähätellä, sillä köyhyys vaikuttaa kielteisesti lapsen hyvinvointiin ja kehitykseen. Köyhyys aiheuttaa ulkopuolisuuden kokemuksia ja häpeää sekä lisää mielenterveysongelmia. Köyhyydessä elävät lapset ja nuoret kokevat eniten osattomuutta ja syrjäytymistä. Ajatelkaa miltä kaikki nämä mainokset tuntuvat lapsista, jotka tietävät etteivät sellaisia leluja ole mahdollista saada tai ettei ole mahdollisuutta edes yhteen karkkipäivään viikossa? Ei näin.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Kuulen monesti ihan rehellisiä ihmettelyjä siitä, että olemme poikien isän kanssa erosta huolimatta hyvissä väleissä ja etenkin siitä, että vietämme aina välillä aikaa myös porukalla. Toki olen iloinen siitä, että välit ovat pysyneet hyvänä, mutta en oikeastaan mieti sitä, sillä se vaan tuntuu niin luonnolliselta vaihtoehdolta. Sillä, jos eroa ei oteta huomioon, ei mitään sinänsä välillämme ole tapahtunut. Poikien isä on edelleen minulle rakas ja tärkeä ystävä – miksi en siis viettäisi aikaa myös hänen kanssaan!?

Ennen kun lähdin reissuun Espanjaan, kävimme koko perheen voimin Linnanmäellä. Tästä porukasta minä taisin olla se, joka oli päivää eniten odottanut. Nimittäin siksi, että pojat ovat vihdoin niin pitkiä että pääsevät vähän hurjempiinkin laitteisiin. Tai siis kengät jalassa. Sitä kun on tylsää itse seisoskella laitteiden vieressä, kun lapset niissä pyörivät. Paljon hauskempaa mennä kaikki yhdessä!

Elvis olikin meistä ehkä se hurjapäisin (vaikka minäkin jossain mielenhäiriössä kävin Kingissä) ja hyvin onnessaan myös siitä, että hän pääsi vihdoin törmäilyautoihin. Niin monta kertaa hän on käynyt portilla yrittämässä, mutta päätynyt jämään aidan toiselle puolelle itkemään. Käytiin Erkin kanssa kahdestaan myös kummitusjunassa! Sielläkin hän ihan coolisti istuskeli, vaikka puolessa välissä silmät taisivatkin mennä loppumatkaksi kiinni. Kaapo, joka muutenkin on rauhallisempi, ei sitten innostunut kaikista höykytyksistä, mutta saimme me hänet muutamaan vähän hurjempaan laitteeseen houkuteltua. Sillä seurauksella, että me aikuiset totesimme olevan aivan liian vanhoja sellaiseen 😀

Oikein kiva päivä siis, jonka mahdollisti meille ja sadoille muille perheille Ingman. Törmäsinkin myös muutamaan lukijaan, muunmuassa Tyttiin joka voitti aiemmin blogin arvonnasta rannekkeet ja saapui Jyväskylästä saakka kivaa perhepäivää viettämään. On tuo Lintsi aika hauska vielä näin syksylläkin, valokarnevaaleja ja päätösbileistä odotellessa.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

No ei tuo pitkään vellonut koirakuume ainakaan helpottunut tämän pienen ruttunaamaisen pääsiäisvieraani myötä. Mutta palautti se kyllä mieleen sen, millaista se koiran omistaminen on. Ihanaa mutta sitovaa.

Pojat ovat jo pitkään jo toivoneet koiraa ja itse olen myös aivan koiraihminen. On tuntunut, että tästä huushollista (uskokaa tai älkää) puuttuu vielä se lemmikki. Mikään muu vaihtoehto ei tunnu niin luonnolliselta kuin koira. Ja nyt jonkin aikaa minulla on ollu sellainen tunne, että pojat ovat tarpeeksi vanhoja ja kaikki rullaa niin hyvin että sellainen olisi mahdollista ottaa. Ihan kauhea koiranpentukuume on siis täällä päällä!

Hoitokoirana, rasnkanbuldoggiherra Zlatan, on ollut oikein hyvin käyttäytyvä ja helppo tapaus. On ollut ihana käydä sen kanssa jopa parin tunnin lenkeillä Töölonlahdella ja keskuspuistossa, kun lapset ovat olleet pääsiäisen vietossa isällään. Tai no, aamulla edellisillan omien ulkoilujen jälkeen lenkillä käynyti ei ehkä ollut ihan niin kivaa. Mutta muuten.

Tässä samalla olen pohtinut sitä toista puolta. Nyt vapaana viikonloppuna, kun ei ole kiire minnekkään, sitä voikin hyvin vain ulkoilla ja keskittyä koiraan. Mutta entäs sitten arkena kun oravanpyörä taas alkaa. Kun välillä tuntuu ettei aika riitä siihen normaaliinkaan arkeen, kuten vaikka ruoan laittoon. Ei sitä silloin ole myöskään aikaa kolmea kertaa päivässä käydä koiran kanssa kunnon lenkillä. Tai entäs kaikki lomamatkat tai tyttöjen viikonloput. Seuraavan 15 vuoden ajan…

Ajatus omasta koirasta on ihana, kasvattaa se pienestä pennusta saakka. Kuinka paljon iloa siitä olisikaan. Ja työtä. Omantunnontuskia liian lyhyistä aamulenkeistä. Mutta sitten taas toisaalta, olisi se kaikki kyllä sen arvoista.

Edeleen ikävöin vanhaa koiraamme, joka kuoli muutama vuosi sitten 14 vuoden ikäisenä. Kinusin sitä äidiltäni todella pitkään ja lopulta sen sitten sain. Muistan vielä kuinka nukuimme ensimmäisen yön koira kainalossani. Muistan myös kuinka se ei millään oppinut sisäsiistiksi, kuinka se söi kenkäni ja reppuni. Järsi jopa tuolin jalat. Muistan kuinka se aisti heti jos olin allapäin. Kuinka se tuli viereeni lohduttamaan kun minulla oli pahamieli. Millaiset onnenhepulit se saikaan kun ensilumi satoi tai kun se pääse kesällä uimaan mereen. Odie oli rodultaan Portugalinvesikoira ja sellaisen haluaisin nytkin.

Lähdemme parin viikon päästä Espanjaan ja mietin että toisin sieltä koiran mukanani. Mutta vaikka niin kauheasti sitä poikien kanssa haluaisimme, mietin että pitäisikö sittenkin odottaa ja miettiä vielä. Vaikeaa!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.