Tietysti on ihanaa kun aurinko vihdoin taas paistaa ja pitkän ja pimeän talven jälkeen valoa taas riittää. En edes muistanut mihin kaikkiin asuntomme kolkkiin ne auringonsäteet uloittuivatkaan. Auringosta saa energiaa, uutta puhtia, ideoita ja hirveän vimman päälle tehdä kaikkea uutta. Samaan aikaan se on todella väsyttävää.

Oikeasti, olen ihan poikki. Kevään ja auringon myötä tulee myös hirveästi kaikkea tekemistä ja jos jokaisesta auringonsäteestä ei nauti täysillä tai käytä hyödyksi, tulee kaiken päälle vielä huono-omatunto. En turhasta yleensä stressaa, mutta nyt en oikein voi muuta. Stressi muutosta ja kaikesta siihen liittyvästä on sekoittanut ihan koko kropankin. Tässä on kuulkaa tehty raskaustestiä ja epäily syöpää ja vaikka mitä, kunnes tajusin että tosiaan kaiken takana on stressi. Ja tuo ihana aurinko jostain syystä vain pahentaa sitä.

Oma tapani paeta stressiä ja alati kasvavaa tehtävälistaa on nukkuminen. Ja se onneksi onnistuu. Oikeastaan vähän liian hyvinkin. Nukkuessa pääsee hetksi lepuuttamaan väsynyttä mieltä, mutta samalla menee tehokasta puuhailuaikaa hukkaan. Ja sekös taas stressaa lisää. Mutta yritän olla itselleni vähän armollinen, jos tuntuu että herkkä mieli ei enää kestä tavararöykkiöitä niin saan sitten luvan pitää aivot narikkaan, vaikka niiden päikkäreiden avulla.

Toivottavasti ette ota tätä valitusvirtenä. Itsehän olen muuttoni järkännyt, uudessa kodissa odottaa vielä lattioiden maalaus operaatio ja olen haalinut vielä hirveästi kunnostettavia huonekaluja tähän kaiken päälle. Niin ja muuttoa edeltäviksi viikoinlopuksi on toki vielä reissut toisiin kaupunkeihin. Ja tulevatpa ne koulun pääsykoetehtäätkin juuri sopivasti tähän samaan. Ainiin ja avoimen kurssi alkaa kaksi päivää ennen muuttoa. Niin ja oliko meillä joku omakin elämä ja arki tässä samassa, pitääkö mun silti pestä pyykkiä, siivota, tehdä töitä ja ruokaa tämän kaiken keskellä? Mutta en siis valita. Halusin kirjoittaa tästä siksi, että varmasti joku muukin tunnistaa itsessään saman. Onko se nyt kevätväsymys vai mikä. Se on jännä, kun valoa ja aurinkoa on odottanut ja sitten kun se vihdoin tulee, se onkin väsyttävä ja raskas asia. Tai juuri sen auringon ja kevään koittaessa halii innoissaan itselleen hirvästi uutta tekemistä, tai pyöräyttää koko kodin ylösalaisin ja sitten huomaakin ettei energia riitäkkään.

Enpä olisi uskonut että stressi saa koko kropankin näin sekaisin. Ei ihme että muuttoa kutsutaan yhdeksi elämän stressaavimaksi asioiksi. Enkä ikimaailmassa olisi uskonut että ihana rakas aurinko saa olon näin väsyneeksi. On tämä elämä vaan kummallista, aina vaan se jaksaa yllättää. Onneksi kuitenkin tästä kaikesta seuraa jotain hyvää. Pitää vaan muistaa että kaikki on meillä ihan tosi hyvin ja ihania asioitahan nämä ovat. Saadaan ihana uusi koti ja minä pääsen vihdoin opiskelujen ohessa tapamaan uusia ihmisiä ja jumppaamaan aivoja.

Onko muillakin keväyväsymystä ilmassa tai vaikuttaako kevätaurinko teihin väsyttävästi?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Vietin viime lauantain lepostelupäivän merkeissä. Päivään kuului ensin brunssi Arlan uusia jogurtteja maistellen, sitten kierreltiin hetki EMMAssa jonka jälkeen pari tuntia vierähti mindfulnessin, eli hyväksyvän läsnäölön harjoituksilla. Meillä oli muunmuassa mielenjoogaa, tietoisen hengityksen harjoitus sekä hyväksyvä tietoinen läsnäolo aterialla-harjoitus. Vaikka harjoitukset toimivat itselleni lähinnä rentoutumisella, ja nukahdinkin muutamaan otteeseen, ovat nämä asioita joita olen pitkään pyöritellyt mielessäni. Nimittäin sitä hetkessä elämistä. Mutta kuitenkin sillätapaa hyväksyvästi, ettei tarvitse kokea huonoa omaatuntoa jos siinä ei aina onnistu. Mindfulnes opettaa meille hyväksyvää ja tietoista läsnäoloa elämässä. Opimme elämään tässä hetkessä emmekä ole ajatustemme vankina. Tiedostamalla itsemme ja automatisoituneet toimintatapamme pystymme valitsemaan oman toimintamme tilanteissa jotka vaikka aiemmin aiheuttivat meille stressiä.

Stressin hallinnan lisäksi itseäni tietoisessa läsnäolossa kiinnostaa juurikin vain niistä hetkistä nauttiminen. Meillä on vai tämä elämä, ja kuten varmaan kaikki huomaatte, se menee hurjaa vauhtia eteenpäin. Kauneutta on niin pieniessä asioissa ympärillä. Mutta paahtaessa tukka putkella ja tulevan viikon ruokalistoja suunnitellessa moni niistä hetkistä ja asioista menee ohi.

Tästä yksi elämä – elä se täysillä- aiheesta päästäänkin lempiaiheeseeni. Itsekkyyteen. Kun muutama vuosi sitten erosin sen tajusin, en voi elää muita miellyttääkseeni tai tekemällä niin kuin minulta odotetaan. Tämä on minun ainut elämä enkä hitto soikoon aio elää sitä onnettomana! Joskus se vaatii suuria tekoja, kuten eroaminen. Joskus ne taas voivat olla ihan pieniä asioita, kuten pitkä suihku.

Mindfulnessin jälkeen keskustelumme ajautui aiheeseen jossa mietimme minkälaisia tapoja meillä on nauttia arjesta ja jaksaa siinä äitiyden keskellä. Ja nopeastihan se yksi yhteinen tekijä sieltä löytyi, itsekkyys. Joku pitää päivässä yhden hetken jona keittää kahvit ja vaahdottaa maidon hitaasti, rauhassa, oman rutiininsa mukaan. Silloin koko muu maailma saa vaikka räjähtää ympärillä, tai ainakin sisarukset tapella keskenään, maidot kaatua ja myslit lentää. Toinen taas on päättänyt että lasten passaaminen saa riittää ja kolmas sitten nukkuu juuri niin pitkää kun haluaa.

Itse teen näitä kaikkea ja myös silloin muutama vuosi päätin etten vain tee enää asioita joista en pidä. Lähdin kesken lasten pääsiäiskirkon, siellä ei ollut kiva olla. En enää nähnyt velvollisuuden tunnosta vauvamuskarissa tapaamiani äitejä, joidenka kanssa minulla ei oikeasti ollut mitään yhteistä. Se oli todella vapauttavaa. Aloin tuntemaan että ihan oikeasti pitkästä aikaa taas elin elämääni itseni ja oman onneni tähden, ehkä vahvemmin kuin koskaan ennen.

Itsekäs-sanalla on kuitenkin ikävä negatiivinen sävy. Monesti sitä joutuukin puolustella että pitää olla terveellä tavalla itsekäs tai hyvällä tapaa itsekäs. Mikähän olisi hyvä termi sille että elää elämäänsä niin kun se itselle parhaalta tuntuu? On jotenkin oletus että kun on lapsia pitäisi koko elämänsä omistaa heille. Toki niin jokainen äitikin tekee, mutta harmillisen moni uppoaa siihen maailmaan ihan täysin. Kun voi kuitenkin samalla olla hyvä äiti ja elää silti nauttien siitä ihan omasta elämästään.

Pikkulapsiaikana ei ehkä aikaa ole jatkuvaan läsnäoloon, joka hetkestä nauttimseen ja kaikkien ikävien asioiden jättämiseen pois. Mutta ihan varmasti päivässä on edes yksi pieni hetki jolloin vain keskittyä siihen. Hengittää vaikka muutaman kerran syvään, viskaamalla kaikki ajatukset pois mielestä, olla siinä hetkessä, tässä elämässä. Itsekäästi.

Lisätietoja mindfulnessista www.hetkia.fi, kiitos osasta kuvista Kaisulle!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Sain teiltä tosi ihania kommentteja koskien edellistä asunnonpohdintaani. Ihan mahtavaa keskustelua ja näkökulmia teillä on aiheeseen asunto vai sijainti. Kuten ehkä postauksesta saattoi hieman paistaa läpi, kyseinen asunto teki minuun suuren vaikutuksen, vaikka se väärällä aleueella olikin. Vaikka yritin kovasti itselleni vaakuutella etten voisi sinne muuttaa, osa minusta kuitenkin teki heti myönteisen päätöksen kun asunnon oven ensimmäistä kertaa avasin. Vaikka kaikki oli hyrskyn myrskyn, se tuntui vaan niin meidän omalta.

Etsin siis pitkään sopivaa kolmiota tietystä kaupunginosasta, ja nyt on niin että muutamme isoon kaksioon kuitenkin ihan toiseen. Edelleen ajatus vähän hirvittää, lähinnä että millainen kulttuurishokki se tulee olemaan. Vai tuleeko sittenkään. Ajattelen asian kuitenkin myös kohtalon oikkuna. Jos pojat eivät olisi saaneet sieltä päin päiväkotipaikkaa, en ikinä olisi edes katsonut asuntoja siltä alueelta. Ehkä tämä tuo vielä jotain hyvää tullessaan, siihen on pakko luottaa. Tämän kuului nyt mennä näin.

Uuden asuinaleemme suurin puute omasta mielestäni on se, että siellä ei vaan voi kävellä alakertaan kahvilaan tai käydä teettämässä valokuvia kadun toisella puolla, kaupassa vieressä sekä poiketa kirpparilla kirjastoon mennessä, ja nähdä samalla sattumalta kymmenen tuttua. Jos haluaa nähdä ihmisiä pitää tuolta aina lähteä erikseen lähteä jonnekkin. Uudessa asuinalueessamme on kuitenkin myös paljon hyvää. Piha on täydellinen, paljon saman ikäisiä lapsia asuu naapurissa. Vieressä on todella paljon ulkoilu ja liikuntamahdollisuuksia. Samoin päiväkoti ja tuleva koulu näkyvät ikkunoista. Julkiset kulkuyhteydet joka suuntaan ovat todella hyvät ja uudessa pihassamme tuntuu olevan hyvin yhteisöllinen meno. Juuri sellainen mitä olenkin kaivannut. Tavallaan kun asuisi urbaanisti maalla, mutta kymmenessä minuutissa ratikalla onkin jo keskustassa.

Ja tietenkään asiat eivät kohdallani menneet sitten kuitenkaan näin helposti. Heti selvisi että asunnossa on jotain vikaa. Ja sehän oli vesivaurio. Sitten tuli home-epäily. Tässä vaiheessa moni olisi varmasti jo ottanut jalat alleen. Melkein minäkin. Mutta kun olin jo ehtinyt kiintyä asuntoon ja jopa hyväksymään sen sijainnin. Viikon verran selvettelin asiaa, juttelin naapureiden kanssa, entisten asukkaiden kanssa, isännöitsijän sekä remontista vastaavan urakoitsijan kanssa. Katto oli vuotanut, kosteus oli muhinut seinässä, ja kyllä vaan, se oli aivan homeessa. Mutta luotan siihen että kun kaikki korjataan ja vaihdetaan on se parempi kun ikinä ja voimme turvallisin mielin uuteen kotiin muuttaa.

Vaikka olen aina tiedostanut tämän nykyisen kotimme väliaikaiseksi, tulee tätä silti ikävä. Tämä on kuitenkin ollut kotimme kohta kahden vuoden ajan. Elvis oli pieni taapero kun tänne muutimme, söi tuttia, joi pullosta ja nukkui pinnasängyssä. Nyt mietin asioita kuten hänen tulevaa koulumatkaansa. Kahdessa vuodessa oman kotinsa alkaa tuntemaan perinpihjaisesti, miten aurinko tiettynä aikana paistaa sisään, mikä lattilauta narahtaa ja miten kulkea pilkkopimässä yöllä vessaan. Tällaiset muutokset ja muutot myös aiheuttavat aina haikeutta. Sitä alkaa miettiä kaikkia vanhoja juttuja. Kuten myös tätä edeltäväämme kotiamme, missä elimme vielä kokonaisena perheenä. Niin ne asiat vaan muuttuvat, eikä mikään tosiaankaan mene niinkun on suunniteltu.

Meillä on tässä vielä kuukausi aikaa hyvästellä vanha kotimme ennen rempan valmistumista ja muuttoa. Vaikka olen todella innoissani uudesta kodista on vaikea myös hyvästellä yksi aikakausi. Muuttaa pois kaupunginosasta johon molemmat pojat ovat syntyneet ja koko ikänsä täällä tähän saakka asuneet. Sitten taas muistutan itselleni että uusi koti on nykyisestämme 1,7 km päässä ja naurahdan omille hölmöille ajatuksilleni.

Ja koska tästä nyt vahingossa tuli sekava sepustus niin tiivistän: ME MUUTETAAN SIIHEN IHANAAN TALOON JA IHANAAN ASUNTOON JA SIELLÄ ON TOIMIVA PÖNTTÖUUNI JA SAAN VIHDOIN TISKIKONEEN AAAAAAAAH!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Muutama viikko sitten kirjoitin päiväkirjamerkinnän:
Välillä mua kauheasti jännittää kaikki. Mun elämässä voi tapahtua mitä vaan. Aika siistii.

Ja niinhän se on, elämä yllättää juuri kun sitä vähiten odottaa. Se on tullut todistettua tällä viikolla jo ainakin kaksi kertaa. Ensin olin kaiken järjen ja suunnitelmien vastaisesti avain kourassa katsomassa tulevaa asuntoamme. Eilen illalla löysin itseni elämäni ikimuistoisimmilta treffeiltä. Tässä viime aikoina on itselleni tullut myös harvinaisen selväksi se, että mitään asioita ei kannata suunnitella etukäteen. Ei ne ikinä mene niin.

On se elämä vaan niin hassuu, välillä se antaa, välillä se ottaa ja välillä sitä jää vaan suu auki ihmettelemään että mitä just äsken tapahtui.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Meiltä on päiväkodille sellainen parin kilsan matka joka yleensä kuljetaan kävellen säässä kuin sässä, ellei ratikka satu juuri sillä minuutilla tulemaan. Yleensä Elvis istuu rattaissa, mutta niinä päivinä (kuten tänään) kun hänkin kävelee voi matka kestää ja kestää. Välillä ihmettelenkin että miten meillä voi mennä lähemmäs tunti matkassa. Mutta kun näitä aamulla ottamiani kuvia katselee, voi ihmettelyn unohtaa.

Elämä menee etenkin näin ruuhkavuosina siihen että kiireestä tulee vakio. Kiirehditään silloinkin kun ei oikeastaan edes olisi kiire. Pitäisi olla tehokas. On melko vapauttava tunne kun saa päälle sen vaihteen ettei kokoajan tarvitse hoputtaa tai miettiä mielessään tehtävälistavaa. Kun tuleekin se aamu kun on aivan sama ollaanko päiväkodilla yhdeksältä vai kymmeneltä.

Ei sitä aina osaa elää hetkessä ja unohtaa muita asioita, mutta kun se hetki tulee on se hyvä tunne. Tänä aamuna elettiin vain siinä hetkessä, ilman kiirettä. Lapset nauttivat lumesta, aurinko nousi pikkuhiljaa ja ohi kiirehtivät työmatkalaiset väläyttävät hymyjään. Aika ihanaa.

PS. Pakko vielä kiittää ihanista kommenteistanne edelliseen postaukseen vielä ihan näin erikseen ja yleisesti!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.