– Täytin 31 vuotta
– Sain isältäni synttärilahjaksi jääkarhupehmon
– Katsoin 7 kautta Game of Thronesia
– Kävin rintojenpienennysleikkauksessa
– En ostanut yhtään uusia vaatteita tai kenkiä
– Ostin uuden keittiöntuolin
– Olin flunssassa ja menetin ääneni
– Kiukuttelin ja ärsyynnyin normaalia enemmän
– Söin noin 140 tablettia särkylääkkeitä
– Kärsin univaikeuksista
– Etsin uutta asuntoa
– Kylppärissämme todettiin kosteusvaurio
– Suoristin hiukseni vain neljä kertaa
– Kävin mieheni kanssa ekaa kertaa yhdessä elokuvissa
– Söin parissa viikossa tuubillisen kinuskikastiketta (suoraan tuubista)
– Rakastuin vähän lisää
– Epiloin sääreni ekaa kertaa yli kymmeneen vuoteen
– Käytin harmaata ja valkoista (!!!!!) paitaa
– Menin kaksi kertaa väärällä ratikalla (en tajua noita uusia linjoja!!)
– Haikailin kesää ja sitä miten nopeasti aika kuluu
– Katselin auringonlaskua kukkulalla
– Tilasin uuden pankkikortin vanhalla nimellä
– Sain paljon kukkia
– Lähetin noin 125000 sydänemojia
– Tuli täyteen kahdeksan vuotta äitinä

Taas yksi sänkykuva, mutta minkäs sille voi kun elämä pyörii tällähetkellä lähinnä vain siinä. Kuten otsikostakin arvata saattaa, kävi juuri niin kun olin pelännytkin. Hienosti edennyt parantuminen otti takapakkia kun muutamasta kohtaa haavoja iho oli tulehtunut ja auennut.

Kävin eilen haavanhoitajalla joka itsessään jo pelotti ihan kauheasti. Minulla on ollut leikkauksesta saakka haavojen päällä olleet teipit, jotka nyt vaihdettiin. Teippien alta paljastui sitten tämä ikävä homma. Aukileet. Itkin varmaan sen koko ajan lääkärissä. Minun piti katsoa pelin kautta kun haavoista otettiin näytteitä sekä mallia miten kotona haavoja hoitaisin. Hoitaja lohdutteli ettei tässä edes vielä ole kovin paha tilanne, mutta kun olen niin kamalan herkkis!

Kolme viikkoa leikkauksesta ja olo alkoi pikkuhiljaa tuntua normaalimmalta, uskalsin jopa parina päivänä käyttää tavallisia rintiskoita ja nukkua hetken kyljelläni. En osannut odottaa että tilanne voisi mennä enää huonommaksi. Olin edellisiltana rohkaistunut katselemaan hotelleja ja jatkolentoja marraskuiselle Thaimaan matkallemme. Alkoi nimittäin tuntumaan siltä, että ehkä sittenkin ehdin parantumaan ja lähtemään sinne yksin poikien kanssa. Fiilistelin kauniita syyssäitä, tulevaa mökkiviikonloppua ja sitä että sasisin pian taas blogin palautetta henkiin. Sinne meni.

Teippien vaihdon jälkeen kaikkia haavoja taas sattuu ja kirvelee ikävästi ja ihan kävely tekee pahaa. Kaikista pahinta tällähetkellä on kuitenkin tämä apea mieleni. Olen ollut eilisestä lääkäristä saakka ihan maassa ja tosi itkuinen. Sairastelu saisi jo riittää, mutta tiedän että tässä on vielä monen viikon toipuminen edessä. Samalla olen antanut itselleni luvan masistella nyt juuri niin paljon kun on tarvis. Olen ollut yli vuorokauden vain hautauutuneena sänkyyn, joten eiköhän tämä ala pikkuhiljaa riittämään. Sitten voi taas nousta ylös täältä harmaudesta ja yrittää miettiä asioita vähän positiivisemmalta kantilta. Mutta jos nyt vielä hetken velloisi, huomenna taas kurkataan haavojen tilannetta.

Meidän häät olivat ihan meidän näköiset. Juuri sellaiset kun haluttiin. Ja vähän enemmän. Tunnelma oli ihanan rento, täynnä rakkautta, iloa ja yhdessäoloa. Ehkä parhaat juhlat ikinä, vaikka itse sanonkin (tai ehkä juuri siksi).

Meille oli alusta asti selvää että tahtoisimme järjestää isot bileet kavereille kantiskulubillamme – jossa alunperin olemme ensimmäisen kerran tavanneetkin. Ajatus siitä että tanssisimme aamuun saakka ykköset päällä oli vain tosi kiehtova ja halusimme ehdottomasti toteuttaa sen niin. Itse kirkon jälkeisen ruokailun sukulaisten kesken tahdoimme myös pitää mahdollisimman rentona mutta myös helppona meille – sillä aikaa juhlapaikan etsimiseen sekä menun -ja koristelun suunnitteluun meillä ei ollut oikeastaan yhtään.

Kartoittettuamme lempiravintoloitamme saimme äynväläyksen – tottakai juhlat järjestettäisiin samassa kolmpleksissa olevassa ravintolassa missä sitten häiden jatkotkin. Eli Siltasessa jossa Osku on omien sanojensa mukaan pokannut minut. Oli ihanaa tuoda kaikki rakkaat yhteen, meidän lempipaikkoihin joista on tässä kevään ja kesän mittaan tullut muutenkin meille entistä enemmän tärkeämpiä ja jopa historiallisia.

Siltanen on itsessään jo kaunis ja kiva paikka ja se on hiljattain remontoitu ruokaravintola Ondan muuttaessa tiloihin. Ruoat meille tuli siis suoraan sieltä ja annoimme heille täysin vapaat kädet menun suunnittelussa. Meillä oli Perusta vaikutteita saanut buffet-pöudässä oleva brunssi, joka sisälsi niin lämpimiä ruokia kun paljon erilaisia ihania salaattejakin. Ja tietysti suusssulava vegaaninen suklaababaanikakku.

Pöytäliinoja lukuunotammatta emme tuoneet mitään omia koristeita. Pöytiin piti tulla harsokukkaa ravintolan toimesta, mutta kukkalähesty oli jäänyt jonnekkin matkalle. Se ei kuitenkaan haitannut yhtään, tila oli silti kaunis ja tunnelma kaunis. En itseasiassa edes huomannut kukkien puuttumista ennen kun joku kaasoista mainitsi asiasta.

Brunssilla meillä ei ollut mitään kummempaa ohjelmaa puheiden lisäksi. Halusimme keskittyä enemmän yhdessäoloon ja hyvästä ruoasta ja viinistä nauttimiseen. Kaikki puheet olivat ihanan liikuttavia, hauskoja ja mieleenpainuvia, kiitos vielä niistä! Lapsille meillä oli pieni puuhanurkka sekä katuliituja. Emme missään nimessä halunneet mitään pönötystä, vaan että ihmiset vaihtaisivat paikkoja, tutustuisivat toisiinsa ja että lapset saisivat juosta omia menojaan.

Tilassa kiersi myös kuusi polaroid-kameraa joilla vieraat saivavat räpsiä kuvia itsestään ja toisistaan sekä kansio mihin kiinniittää niitä ja kirjoittaa terveisiä. Kansiosta tuli ihan mielettömän ihana, ihan superkiva muisto!

Pikkuhiljaa illan hämärtyessä lapset ja vanhukset alkoivat lähteä kotiinpäin ja osa vieraista freesautumaan ennen jatkoja. Meillä oli pienellä porukalla myös pikkuinen hengähdystauko ennen kun siirryimme iltabileisiin bailaamaan.

Häiden jatkoille tuli satakunta kaveriamme jossa lempidj:mme soittivat meille koko illan. Samoin siellä meillä oli tarjolla kakkua ja skumppaa ja kaikista vieraista otettiin myös polaroid-kuvat. Bileissä meillä oli vähän perinteisempiä hääjuttujakin, jotteivat juhat tuntusi ihan tavalliselta lauantai-illalta. Kiinnitimme rakkauden lukon terassille, eli sinne missä olemme ensimmäisen kerran tavanneet. Sen lisäksi tanssittiin myös häävalssi sekä heitettiin niin kimppu kuin sukkanauhakin. Ihan sairaan hauskaa!

Olen tosi iloinen siitä että teimme asiat tavallamme ja että häistä tuli juuri sellaiset kun halusimmekin. Häät järjestettiin todella nopealla aikataululla, mutta siitä huolimatta mitään ei jäänyt puuttumaan emmekä joutuneet tekemään kompromisseja. Kivat häätkin voi siis järjestää ilman vuosien hössöttämistä, toki silloin stressikäyrä ei ehkä kohoa yhtä korkealle. Itse selvisin kuitenkin ilman yhtäkään henkistä romahtamista, minusta ei kuoriutunut bridezillaa silloinkaan kun asiat välillä levähtivät käsiin tai tuli vastoinkäymisiä. Toki saimme apua järjestelyissä, kiitos erityisesti kaasoille ja bestmaneille! Oli aivan ihanat juhlat!

Kuvat Teemy Höytö
Polaroid-kamerat saatu lainaan näkyvyyttä vastaan Plastic Camerasilta

MINTTU, SULLA ON TISSIT! huusi luokkakaverini liikuntatunnin jälkeen koulun pukkarissa. Olimme kolmannella luokalla, eli yhdeksänvuotiaita. Minulle oli kasvanut tissit huomaamattani. Kaverini kutsuivat niitä luumuiksi ja yhdessä sitten ihmettelimme niitä, kunnes pikkuhiljaa muutkin kaverit alkoivat omaan tahtiinsa kehittymään. Minä olin kuitenkin aina se jolla oli isot tissit.

Samoihin aikoihn taisin sitten saada myös ekat rintaliivini. En muista kummat oli ensin, äitini Lippulaivan Lindexistä ostamat, pienimmät mahdolliset löytynyneet vaaleankeltaiset push upit, vai isäni silloisen vaimon ostamat myrkynvihreät Björn Borit. Kummin vaan, sen jälkeen olen pitänyt rintaliivejä aina. En muista milloin, mutta jossain vaiheessa tissit olivat jo niin isot että jouduin alkaa käyttämään pehmeitä liivejä myös öisin.

En ole ikinä pitänyt isojen rintojen takia saamastani huomiosta ja koko aikuisiän olen kärsinyt niistä myös fyysisesti. Minulla on ollut selkäkipuja, niskakipuja, rintarangan jumeja, kovia päänsärkyjä, lihasjumien aiheuttamaa tinnitusta, liivien olkainten jättämät kuopat olkapäillä sekä huono ryhti. Raskausaikana ja imettäessä rinnat kasvoivat valtaviksi. Niin suuriksi että esikoisen kanssa imetys ei onnistunut. Urheilu isojen tissien kanssa on ollut myös haastavaa ja kivuliasta. Juostessa minun täytyy pitää ei vain yksiä, eikä kaksia, vain kolmia liivejä päällekkäin. Esimerkiksi jooga ei onnistu, sillä joissain asennoissa kirjaimellisesti tukehdun tisseiheni.

Olen jo pitään oppinut pukeutumaan niin että tissien kokoa ei välttämättä ihan hahmota. Käytän suurimmaksi osaksi minimaizer-mallisia rintaliivejä, jotka saavat tissivarustuksen näyttämään muutamaa kuppia pienemmältä. Normaali kokoni on siis 75H. Käytän yleensä niin korkeita kaula-aukoja ettei rintavakoa näy, mikä tuo myös illuusion pienemmistä rinnoista. Nykyään osaan jo hahmottaa heti rekistä että mitkä vaatteet mahtuvat päälleni ja mitkä eivät, mutta voi niitä vuodatettuja hikikarpaloita, kyyneliä ja kirosanoja kun pukukopissa MIKÄÄN ei mahdu tissien kohdalta. Ja vaikka vaatteiden osto nykyään sujuu (vaikka toki paljon rajoituksia on), niin esimerkiksi alusvaatteita tai uikkareita ei meinaa löytää. Ei ainakaan mitään kivoja.

Ulkonäköseikoista ja suppeasta alusvaatevalikoimasta huolimatta suurin murheeni isojen tissien kanssa on kuitenkin ennenkaikkea se, että ne vaikuttavat toiminnallisesti. Eli estävät minua tekemästä asioita ja aiheuttavat kipua. Kymmenisen vuotta olen haaveillut tissien pienentämisestä kunnes reilu pari vuotta sitten aloin selvittämään asiaa paremmin.

Mietin asiaa siis todella pitkään ja tämän vuoden alussa sain vihdoinkin vietyä asiaa eteenpäin. Olin selvittänyt että myös julkisella puolella rintojen pienennystä, eli reduktioplastiaa, tehdään – kunhan vain kriiterit täyttyvät. Kriteereinä leikkaukseen pääsyyn on tietty pistemäärä, joka koostuu lähinnä rintojen koosta mutta sen lisäksi täytyy olla myös näitä fyysisiä sekä toiminnallisia oireita. Lisäksi painoindexin täytyy olla alle 30, eikä saa tupakoida.

Minä otin ihan aluksi yhteyttä terveyskeskukseen johon sain ajan lääkärille muutaman viikon päähän. Tässä vaiheessa lääkäri arvioi hoidon tarpeen sekä tekee pisteytyksen. Jos hänen mielestään aihetta on, kirjoittaa hän lähetteen kirurgin arvioon. Kun kirurgi saa lähetteen hän vielä tekee päätöksen että onko henkilö ylipäätään edes sopiva arvioon, lähete saattaa tulla bumerangina myös takaisin. Minä sain täydet pisteet ja lähetteeni meni läpi. Sain muutaman kuukauden päähän ajan kirurgille. Tapaamisessa minut tutkittiin uudestaan, haastateltiin sekä kerrottiin leikkauksesta ja etenkin kaikista siihen liittyvistä riskeistä. Kun kirurgi oli varmistanut että olen soveltuva leikkaukseen ja ymmärrän varmasti mihin olen ryhtymässä, minut laitettiin leikkausjonoon. Tämän jälkeen minun piti käydä vielä mammografiassa ja usein samassa myös rinnat tutkitaan ultra-äänellä.

Hoitotakuu tämänkaltaisissa kiireettömissä leikkauksissa on kuusi kuukautta. Eli sen sisällä pitäisi päästä leikkaukseen. Kunnissa joissa on pienemmät jonot prosessi voi käydä nopeamminkin. Ilmoitin myös että olen valmis tulemaan nopeallakin aikataululla peruutuspaikalle, mutta sitäkin sain lopulta odottaa lähes sen puoli vuotta. Nimittäin reilu viikko ennen häitä minulle tarjottiin peruutusaikaa häitä edeltävälle päivälle. En sitä kuitenkaan ottanut vastaan, mutta pian sainkin uudestaan uuden ajan – ja se aika on ylihuomenna!

Torstaina kävin sitten vielä viimeisissä verikokeissa, valokuvauksessa, hoitajan haastattelussa sekä tapaamassa minut leikkaavaa kirurgia. Maanantai-aamuna vuosikausien toiveeni käy toteen ja saan toivottavasti jättää kertaheitolla hyvästit kaikille ikäville kivuille ja säryille. Pääsen urheilemaan paremmin ja heittämään pois kaikki jättikokoiset ja paksuolkaimiset mummorintsikkani. Kaksikymmentävuotta olen käyttänyt rintsikoita, jopa päivin ja öin, ja tulevaisuudessa voin toivottavasti jopa lähteä ulos kokonaan ilman liivejä. Wuhuu!

Leikkaus on melko iso ja komplikaatioriskejäkin siihen liittyy. Myös parantuminen jännittää kovasti. Leikkauksessa tehdään rintoihin ankkurin muotoiset viillot ja nännin paikka myös siirtyy. Muutos tulee olemaan siis iso, samoin kun toipuminenkin. Uskon sen kuitenkin olevan vaivan arvoista. Olen perehtynyt hyvin leikkaukseen, lukenut siitä ihan valtavasti ja keskustellut monen sen läpikäyneen naisen kanssa. Tutkimusten mukaan tämä leikkaus on ykkössijalla mitä tulee potilaiden tyytyväisyyteen sekä elämänlaadun kohentumiseen leikkauksen jälkeen. Joten senkin suhteen olen hyvin positiivinen. Leikkauksessa poistetaan rintakudosta, joka myös laskee huomattavasti rintasyövän riskiä.

Syyskuun blogi saattaa siis olla normaalia hiljaisempi, mutta voi myös olla että selviän ilman sen kummempia kompikaatioita ja olen täällä päivittelemässä vanhaan tuttuun tahtiin. Jotain postauksia olen myös kirjoitellut jo ennakkoon ja hääkuvia nyt ainakin on vielä ihan hirmuiset pinot.

En tiedä tulenko leikkauksesta sen suuremmin kertomaan, mutta jos siitä herää jotain kysymyksiä tai olet miettinyt samaan projektiin ryhtymistä niin saa ilman muuta laittaa kommentteja ja kysymyksiä!

Kerroinkin jo tuosta yhdestä elämäni jännittävimmistä aamuista aiemmin, mutta pakko vielä jakaa nämä hääkuvaajamme Teemu Höydön kuvat. Tunnelma hääaamuna oli tosiaan todella jännittävä, mutta onneksi samaan aikaan tosi hauska. Olin aluksi suunnitellut meneväni poikien tai jopa kaikkien kaasojen kanssa hotelliin edeltäväksi yöksi ja sieltä sitten oltaisiin lähdetty yhdessä kirkkoon. Lopulta järkevin päätös oli kuitenkin pysyä ihan kotona, säästyi edes siltä pakkaamisrumbalta ja hirveän tavaramäärän kuljettamiselta. Lapset saivat touhuilla omiaan sillä aikaa kun me laittauduimme ja korkkasimme shampanjan. Ja minä sain rauhassa panikoida ja ravata kämppää ympäri.

Olin toki hermona myös silloin ihan virallisena hääpäivänämme, ennen maistraattiin menoa. Silloin olin kuitenkin yksin kotona ja meillä oli aamulla tosi aikainen lähtö. Sydän kyllä tykytti ja välillä jopa voinkin huonosti, mutta silloin aamu oli niin lyhyt ettei siinä oikeastaan jäänyt samalla tavalla aikaa sellaiselle yleiselle hermoilulle ja sekoilulle.

Me saimme tosiaan hirmu pinon ihania kuvia häistä ja tiputtelen niitä pikkuhiljaa tänne blogiin, varmaankin vielä tämän ja ensi viikon aikana, tässä nyt alkuun kuitenkin tämä eka setti.

Kuvat Teemu Höytyö