Taas yksi sänkykuva, mutta minkäs sille voi kun elämä pyörii tällähetkellä lähinnä vain siinä. Kuten otsikostakin arvata saattaa, kävi juuri niin kun olin pelännytkin. Hienosti edennyt parantuminen otti takapakkia kun muutamasta kohtaa haavoja iho oli tulehtunut ja auennut.

Kävin eilen haavanhoitajalla joka itsessään jo pelotti ihan kauheasti. Minulla on ollut leikkauksesta saakka haavojen päällä olleet teipit, jotka nyt vaihdettiin. Teippien alta paljastui sitten tämä ikävä homma. Aukileet. Itkin varmaan sen koko ajan lääkärissä. Minun piti katsoa pelin kautta kun haavoista otettiin näytteitä sekä mallia miten kotona haavoja hoitaisin. Hoitaja lohdutteli ettei tässä edes vielä ole kovin paha tilanne, mutta kun olen niin kamalan herkkis!

Kolme viikkoa leikkauksesta ja olo alkoi pikkuhiljaa tuntua normaalimmalta, uskalsin jopa parina päivänä käyttää tavallisia rintiskoita ja nukkua hetken kyljelläni. En osannut odottaa että tilanne voisi mennä enää huonommaksi. Olin edellisiltana rohkaistunut katselemaan hotelleja ja jatkolentoja marraskuiselle Thaimaan matkallemme. Alkoi nimittäin tuntumaan siltä, että ehkä sittenkin ehdin parantumaan ja lähtemään sinne yksin poikien kanssa. Fiilistelin kauniita syyssäitä, tulevaa mökkiviikonloppua ja sitä että sasisin pian taas blogin palautetta henkiin. Sinne meni.

Teippien vaihdon jälkeen kaikkia haavoja taas sattuu ja kirvelee ikävästi ja ihan kävely tekee pahaa. Kaikista pahinta tällähetkellä on kuitenkin tämä apea mieleni. Olen ollut eilisestä lääkäristä saakka ihan maassa ja tosi itkuinen. Sairastelu saisi jo riittää, mutta tiedän että tässä on vielä monen viikon toipuminen edessä. Samalla olen antanut itselleni luvan masistella nyt juuri niin paljon kun on tarvis. Olen ollut yli vuorokauden vain hautauutuneena sänkyyn, joten eiköhän tämä ala pikkuhiljaa riittämään. Sitten voi taas nousta ylös täältä harmaudesta ja yrittää miettiä asioita vähän positiivisemmalta kantilta. Mutta jos nyt vielä hetken velloisi, huomenna taas kurkataan haavojen tilannetta.