Sydämeni sulaa joka kerta, kun katson näitä kolmea touhuamassa keskenään. Isoveljet aivan halitoituneina, valmiina tekemään mitä vain pikkusisko haluaa ja pikkusisko pyörittämässä heitä kokoajan vain tiukempaa pikkusormensa ympärille. Hahaha <3

Kauan siitä puhuttiin ja mietittiin, mutta nyt vasta toteutettiin – unikoulu. Fiilikseni viiden yön jälkeen ovat: miksi emme tehneet tätä aiemmin?

Olen kirjoittanut unikoulusta ensimmäisen kerran jo huhtikuussa, mutta koko homma jäi silloin vain ajatuksen tasolle, koska olimme jo valmiiksi niin väsyneitä. Ei van riittänyt jaksaminen mihinkään ylimääräiseen ja arvelimme unikoulun lisäävän kuormaa vain entisestään. Sanotaan, että lapsi oppii uusiin tapoihin yleensä noin viikossa, enkä todellaan ollut valmis vielä nykyisimpää huonompiin yöuniin yhdeksikään yöksi – saati sitten viikoksi.

Ajatus unokoulusta jäi siis kyllä kytemään ja neuvolassakin se otettiin muutamaan otteeseen esille, mutta tuntui, ettei ikinä ollut oikea aika sen aloittamiseen. Aina oli muutaman päivän päähän tulossa jotain, kuten tärkeä työjuttu, mökkireissu tai jotain muuta, mihin piti valmistautua mahdollisimman hyvillä yöunilla.

Yöthän meillä meillä on pitkään mennyt niin, että Myy herää useinmiten 1-3 kertaa yössä syömään. Joinain harvoina öinä herätyksiä on vain yksi, toisena niitä saattaa olla viisi. Maidon antaminen yöllä on ollut helpoin ja nopein tapa kaikkien saada jatkaa unia, joten ollaan menty sieltä missä aita on matalin.

Iltaisin itse nukkumaanmenoa ollaan kyllä treenattu jo useamman kuukauden. Väsymyksen tasosta riippuen Myy jää sänkyyn ja nukahtaa sinne itsekeen ilman mitään sen kummempaa. Jotkin illat taas vaativat samassa huoneessa oloa tai tusinan ”pää tyynyyn, hyvää yötä” toistamista. Myy nukahtaa itse sänkyynsä kuitenkin yleensä 5-30 minuutissa ja öisin jatkaa uniaan heti maidon juotuaan. Edellytykset unikoulun pitämiseen olivat siis tältä osin hyvät.

Viime viikolla eräs ilta, kun olin jo itse kömpinyt sänkyyn lukemaan, Osku ilmoitti, että nyt aloitetaan se unikoulu. Hän hoitaisi ekan yön ja klo 6 aamulla alkaa minun vuoroni. Tätä toistettaisiin sitten vuoronperään. Ei siinä oikein muu auttanut, kun ottaa kirja toiseen ja tyyny toiseen kainaloon ja painua patjalle toiseen huoneeseen.

Ensimmäinen yö ilman maitoa oli kuulemma mennyt aika monella herätyksellä ja pienellä rauhoittelulla, mutta kuitenkin ihan hyvin. Olimme jo aiemmin puhuneet siitä, että pitämämme unikoulu tulee olemaan sillä tavoin lempeä, ettei lasta jätetä yksin itkemään, vaan tarvittaessa rauhoitellaan sylissä saakka. Mitään sydäntäraastavaa itkua ensimmäiseen yöhön ei juuri ollut liittynyt. Muutaman kerran Myy oli kuullemma viittonut ikkulaudalle, jossa normaalisti meillä on yötä varten tuttipulloja valmiina, mutta nykytellyt sitten ymmärtäväisenä, kun hänelle oli sanottu, että nyt ei ole maitoa. Olimme sopineet, että maitoa ei anneta aamulla ennen kello kuutta.

Seuraavana yönä olikin sitten minun vuoroni valvoa. Yö meni niinkin hurjasti, että yhden kerran kävin laittamassa Myylle tutin takaisin suuhun jonka jälkeen hän jatkoi uniaan aina viiteen saakka aamulla asti. Viimeisen tunnin ajan hän oli hieman levottomampi, mutta saimme molemmat vielä torkuttua kunnes kuudelta hän pääsi sitten pois sängystään ja sai maidon.

Kolmas yö taisi mennä taas aika samalla tavalla. Neljäntenä yönä ähellystä ja heräämisiä oli vähän enemmän, mutta ei mitään itkemistä missään vaihessa. Neljännen yön jälkeisenä aamuna Myy nukkui ruhtinaalisesti vieläpä lähemmäs seitsemää.

Viime yö oli viides ja sen yön me nukuimme ensimmäistä kertaa unikoulun aloituksen jälkeen yhdessä. Harmillisesti yö oli myös tähänastisesti huonoin useine herätyksineen, mikä tarkoitti sitä, että olimme molemmat aamulla erittäin väsyneitä. Eilen meillä oli kuitenkin vähän normaalista poikkeava päivä, eikä ruoka tai päikkärirytmi mennyt ihan nappiin, joka vaikutti omalta osaltaan varmasti myös yöhön. Odotan siis tulevasta yöstä taas vähän parempaa.

Kaikenkaikkiaan unikoulu on mennyt hyvin ja vauva on selvästi myös itsekin valmis siihen. Olisimme hyvin voineet ryhtyä tähän jo aiemmin, mutta väsyneenä sitä ei vain ole halunnut ottaa riskejä. Monet yölliset uudelleen nuktukset olisi aiemmin saanut varmasti maitopullon sijaan voinut hoitaa myös muutamalla silityksellä. Parempi kuitenkin myöhään kun ei milloinkaan.

Mielenkiinnolla jään odottamaan, mihin suuntaan nämä yöt tästä lähteveät kehittymään. Toivon tietysti, että parempaan. Tässä pitkällä huonosti nukuttujen öiden jaksolla (itselläni alkoi univaikeudet muutama vuosi sitten ja raskausaikana ne vielä pahenivat) on käynyt niin, että meistä vanhemmista kumpikaan ei osaa myöskään enää nukkua ilman useimpia herätyksiä – edes silloin, vaikka saisikin nukkua. Tämän jälkeen ehkä siis aikuisten unikoulu?

Hassua muuten, etsiessäni tuota huhtikuun psotaustani unikoulun aloittamisesta löysin erään vielä vanhemman tekstini vuodelta 2012, melkein päivälleen kuusi vuotta sitten kirjoitettuna. Se käsitteli myöskin unikoulua, silloin muutamaa kuukautta Myytä nyt nuoremman Elviksen. Luin postausta suu auki. En muista nimittäin tuolta ajasta tai tuosta vaiheesta yhtään mitään! Muistelin, että meillä oli ollut ihan ok yöt, mutta postauksesta kävikin ilmi jotain aivan muuta. Niin se aika tosiaan kultaa muistot. (ps. miten söpö pieni Erkki onkaan ollut ja tosi kiinnostavia kommentteja edelleen unikouluun liittyen)

Toivotaan parasta, nyt nukkumaan!

Tiedättekö sen mahtavan fiiliksen, kun saan kauan suunnittelemasi ja mielessä kummitelleet jutut hoidettua? Itse olen jostain viime keväästä saakka suunnitellut varaavani hammaslääkäriajat koko perheelle. Homma on vain jänyt ja jäänyt ja aiheuttanut jo unettomia öitäkin – olen iltaisin nukkumaan mennessä harmitellut, että miten EN TAASKAAN SAANUT SITÄ HOIDETTUA.

Kunnes sitten yksi päivä otin puhelimen kouraan ja sainkin ekan ajan hammaslääkärille jo seuraavaksi päiväksi. Ah! Ei se nyt niin hankalaa sitten ollutkaan.

– Koulut alkoi
– Vauva täytti vuoden
– Päästiin miehen kanssa ekaa kertaa yhdessä ulos sitten vauvan saannin (väsähdettiin kylläkin jo puolelta öin)
– Päästiin miehen kanssa tokan kerran yhdessä ulos (ja sitten jaksettiinkin jo vähän pidempään)
– Olin kolme kertaa krapulassa
– Nukuttiin huonosti
– Aloitettiin vihdoin unikoulu
– Olin kerran yötä äidilläni
– Vauva oli ekaa kertaa yötä äidilläni
– Osku jäi hoitovapaalle
– Oma paluuni työelämään ei tapahtunut yhtä tehokkaasti mitä olin toivonut
– Olin pitkästä aikaa kipeänä
– Myy sai allergisen reaktion kosketuksesta voihin
– Meidän hääbileistä tuli kaksi vuotta
– Oltiin meidän hääavoauton kyydissä keskellä yötä
– Katsoin yhden itkettävämmistä ja ihanemmista leffoista aikoihin
– Kävin vieraissa kampaajalla ja se oli fiasko
– Värjäsin vahingossa hiukset punaisiksi
– Saatiin vihdoin vähän kaappeja seinille
– Aiheutin perheriidan omatoimisuudellani
– Yksi kaappi putosi seinältä
– Meillä meni ainakin kolme juomlasia ja yksi maljakko rikki
– Varasin kaikille lapsille hammaslääkärit
– Myy oli lastenvaatemerkille mallina
– Imuri meni rikki
– Oltiin paljon leikkipuistossa
– Käytiin Arboriumissa ja eräs meistä sai huomautuksen liian nopeasti kävelemisestä
– Sanoin ystävällisesti suorat sanat huonosti ravintolassa (minua kohtaan) käyttäytyneelle naiselle
– Pidin on-off uutta sormustani, enkä edelleenkään ole varma osaanko käyttää sitä
– Puhuttiin, että mitä tehdään Jouluna
– Tein kaksi kakkua sekä leivän (ennenkuulumatonta!)
– Löysin linssisipist ja surukseni huomasin etteivät ne sovi vatsalleni (mikä menetys!)
– Ostin uudet kauan kaipaamani kengät, mutta jalat tulivat niistä pitkäksi aikaa tosi kipeiksi
– Luulin että reuma alkoi
– Juoksin niin kovaa junaan, että henki pihisi vielä pitkään suorituksen jälkeen
– Ihastuin kirpeisiin, vesimelonin maksuisiin viinirypäleisiin
– Tein pojille täitarkistukset melkein joka ilta – yksi punkki löytyi!
– Tullut fiilisteltyä aika paljon kesää, perhettä ja ystäviä <3

Minulta on muutamaan kertaa toivottu postausta siitä, miltä tuntuu aloittaa kaikki alusta, eli saada vauva kun isommat lapset ovat jo – no, isoja? Kun on jo päästy kuluttavien yöheräilyiden yli, lapset ovat omatoimisia ja itsellä on taas oma elämä. Miltä tuntuu kun se kaikki taas viedään? Ja ennenkaikkea, kannattaako siihen kakkavaipparumbaan ylipäätään ryhtyä enää uudestaan?

Lapsen saaminen on aina jännittävä ja jopa pelottava ajatus, halusi sitä kuinka paljon tahansa. Oli lapsia entuudestaan tai ei. Sanon itse aina, että täysin oikeaa ja täydellistä aikaa tai hetkeä lapsen saamiselle tulee tuskin koskaan. Koska se jännittää, sitä myös helposti löytää omasta elämäntilanteestaan aina jotain syitä, jotka ovat lapsen saamista vastaan. Edelleenkin, vaikka kuinka paljon lasta haluaisikin.

Olen myös sitä mieltä, että mitä vanhempana lapsen saa, sitä vaikeampaa se on. Silloin on jo niin selvät sävelet omasta elämästä ja on tottunut tietynlaiseen elämäntyyliin, että muutos on pelottavan suuri. Toki sitten taas nuorempana tuntuu, että koko maailma odottaa, pitäisi elää ja kokea, eikä silloin halua sitoutua liiaksi. Ja sitähän se vanhemmuus juuri on, sitoutumista. Oman kokemuksen mukaan kuitenkin, sitten kun se (pelottava) päätös on tehty ja lapsi on siinä, ei sitä muuta haluakaan kun sitoutua siihen, ihan täysillä.

Ikäeroa vanhimman ja nuorimman lapseni välissä on yhdeksän vuotta. Miehelläni, jolla myös on etuudestaan lapsi, ikäero on huimat 14 vuotta. Olen itse saanut lapseni ollessani 23, 25 ja 32 vuotias. Jokaista lasta olen halunnut jo etukäteen ihan järjettömän paljon, mutta viimeisimmän kohdalla olen pelännyt ja epäröinyt eniten.

Pelkäsin juuri eniten siksi, että tiesin millaista vauvan saaminen on. Miten se muuttaa kaiken, parisuhteen, ysstävyyssuhteet, perhedynamiikan, minut – kaiken. Samalla myös tiesin, miten paljon kaikkea ihanaa siitä seuraa, joten päätimme olla rohkeita.

Millaista se sitten on käytönnössä ollut? No, tottakai univelka tuntuu paljon kuormittavammalta kun kymmenen vuotta sitten. Kahden lapsen jälkeen luulisi, että kolmannen kanssa sitä on paljon itsevarmempi – mutta samat epävarmuuden tuntemukset ne puskivat tälläkin kertaa. Toisaalta, nyt sitä pystyy paremmin ja varmemmalla otteella tekemään monet ratkaisut juuri niinkuin itse tuntuu parhaalta, eikä noudattaa orjallisesti vaikkapa neuvolan välillä vanhanaikaisia ohjeita.

Kerroinkin aiemmin kesällä yhdessä postauksessa, että ennen kun tapasin mieheni olin lähes viisi vuotta yksin. Tai siis, joka toinen viikko yksin ja joka toinen viikko kolmisin lasteni kanssa. Siinä ajassa ehti muodostua aika paljon kaikenlaisia omia juttuja ja tapoja, mutta ennenkaikkea siitä tuli normi. Että oma elämäni oli juuri sellaista.

Sitten viiden vuoden jälkeen kaikki muuttui yhtäkkiä ihan kertaheitolla. Ihan kaikki. Enää ei ollutkaan vain meitä kolmea, vaan porukkaan tuli lisää sekä uusi aikuinen että uusi isompi lapsi. Muutettiin uuteen kotiin, uuteen kaupunginosaan ja vuoden päästä syntyi vielä vauva. Joka toinen viikko meitä onkin nyt kolme ja joka toinen viikko kuusi.

Että jo vauvaa ennen meillä muuttui muutenkin kaikki ja sitten vielä ”vähän” lisää. Muutos meni mielestäni kaikkien kohdalla kuitenkin ihan hyvin, vaikka välillä onkin absurdia ajatella, että reilu kaksi vuotta sitten elin vielä ihan täysin eri elämää.

Tottakai arki ja elämä olisi helpompaa ja seesteisempää jos perheessä olisi lapsina vain omatoimiset koululaiset ja joka toinen viikko vain kaksi aikuista. Kuitenkaan mikään seesteisyys maailmassa ei voisi korvata sitä isoveljien onnea ja ylpeyttä, kun he saavat nähdä pikkusiskonsa kehittyvän ja oppivan uusia taitoja. Mitkään pitkään nukutut viikonloppuaamut eivät korvaisi sitä rakkauden määrää, mitä uusi perheenjäsen saa ja antaa.

Monet sanovat, että lapset kannattaa ”hankkia” kaikki samaan syssyyn, samoilla univeloilla. Ja onhan se käytännöllisempääkin, kun kaikki vauvantarvikkeetkin löytyvät jo valmiiksi kotoa ja omat hormonit ovat valmiiksi vielä sekaisin. Monet myös sanovat, että siinä se kaksi menee samassa kun yksi ja niin edelleen. Tässä kohtaa olen kyllä vahvasti eri mieltä.

Koen kyllä, että lasten saaminen pienellä ikäerolla oli ainakin henkisesti helpompaa itselleni, kun nyt vähän isommalla ikäerolla. Sitä kun ehti saamaan oman elämän takaisin ja yhtäkkiä sitä onkin taas ihan kiinni ja toisen armoilla pikkuvauvapyörityksessä. Mutta jopa sen oman vapauden menetys ei ole tuntunut niin vaikealta, kun se, ettei parisuhteelle ole jäänyt jurikaan aikaa. Se on ollut itselleni varmaan vaikein juttu tällä kertaa.

Toisaalta on ollut ihanaa, kun on saanut olla rauhassa vauvan kanssa isompien ollessa koulussa – vähän kun saisi uudestaa esikoisen. Ja miten sitten taas isommat sisarukset ovat voineet alusta saakka myös osallistua vauvanhoitoon. Nykyään vauvan voi jättää heidän hoitonnsa vaikkapa suihkun ajaksi tai lähettää pojat kauppaan pitkän kauppalistan kanssa. Paljon siis myös hyvää, vaikka aikamoista sirkusta tuntuu monet päivät olevankin.

Lisäksi, nyt kun omakohtasesti on saanut kokea sen kaikkien toitottaman ”aika menee niin nopeasti, nauti nyt kun ovat vielä pieniä”-mantran, sitä myös tietää, että kohta tuo vauva on jo iso koululainen ja menee omia menojaan. Sitten meilläkin on taas aikaa tehdä enemmän omia aikuisten juttujamme. Tätä aikaa tulee vielä useat kerrat ikävä.

Eli vastaus kysymykseen, miltä tuntuu aloittaa kaikki alusta: Hullulta, pelottavalta, mutta aivan ihanalta.