Aiemmassa kysymyspostauksessa, jossa siis annoin luvan kysellä minulta mitä vaan, sain kysymyksen joka pisti miettimään. Tai ainakin kysymys pyöri päässäni monta päivää. Voi olla, että tähän saattoi vaikuttaa myös samaan aikaan vauvapalstalla kaverini vinkkaama ketju, jossa minua syytettiin lapsipornon levittääjäksi… Noh, ne jutut jätän ihan omaan arvoonsa, mutta ehdottomasti tämä sai minut miettimään etenkin blogin jatkoa ja linjaa tulevaisuudessa. Ja se kysymys meni näin:

Olisi kiinnostavaa kuulla, miksi olet päätynyt kertomaan itsestäsi ja lapsistasi niin paljon blogissa. Kasvot, nimet, kotiosoite, päiväkoti, reissut, jnejne – kaikki on julkista. Monet asiantuntijat niin viestinnän kuin lasten kehityksen ja turvallisuuden aloilta varoittelevat koko elämän tuomisesta nettiin. Mitä ajattelet tästä? Varmaankin olet pohtinut asiaa paljon – miten olet päätynyt näinkin avoimelle linjalle?

Kun blogin 4,5 vuotta sitten aloitin, oli alun perin selvää että kirjoittaisin sitä julkisesti ja sen verran avoimesti kun se hyvältä tuntuu. Joku sanoi joskus, että mieti voisitko kirjoittaa saman Hesarin etusivulle, ja tätä perjaatetta olenkin noudattanut. Luin itse aloittamiseni aikaan hyvin vähän blogeja, tai oikeastaan en ollenkaan. Mutta niistä mihin olin joskus törmännyt, huomasin sellaisen, että tykkäsin eniten niistä blogeista jossa kirjoittaja kirjoittaa itsestään ja perheestään omalla nimellään ja naamallaan. Ja kun blogeja aloin seuraamaan, tämä tunne vahvistui entisestään.

Kerron aina sen verran kun tuntuu. Koska postaan lähinnä postitiivisia asioita, siinä karsiutuu jo iso osa elämääni pois. Vaikka olen hyvin avoin ja rehellinen blogissani, on tämä oikeasti vain pintaraapaisu elämääni. Moni pitkään blogiani lukenut saattaa kokea että tuntisi minut, ja se on varmasti aivan totta – mutta minussa on paljon muutakin. Kuten myös lapsissani.

Kaapo on ollut vuoden ikäinen, kun blogin aloitin. Elvis elänyt koko ikänsä sen kanssa. Nyt kun pojat ovat isompia, he ymmärtävät myös jo melko hyvin, että mitä tämä bloggaaminen on. Välillä he saattavt pyytää että Äiti, ota musta kuva ja laita se koko maailmalle – tai toisinpäin. Lapset saavat siis vaikuttaa siihen mitä kuvia heistä postaan ja mitä kirjoitan. Blogin alkuajoista saakka olen myös miettinyt, etten postaisi heistä mitään ”noloja” juttuja tai kuvia. Mutta tässä kohta jakaa varmasti myös mielipiteitä. Minusta nimittäin räkänokkaiset tai potta -ja vaippakuvat ovat noloja, samoin kun neuvola postaukset jossa kerrotaan että Pekan kivekset olivat nyt laskeutuneet. Sitten taas postaus joissa saattaa vilahtaa paljasta lapsen peppua mökkirannassa tai jossa kerrotaan lapsen luonteesta ja tulevaisuuden haaveista eivät ole yhtään noloja – vaikka minulle on sanottu että on, haitallisia jopa.

Usein nämä kritisoijat perustelevat paheksuntaan sillä, että lasta saatetaan kiusata sitten koulussa. Itse näen tässä suurimpana ongelmana kuitenkin sen itse kiusaamisen, joka on meidän vanhempien vastuulla kitkeä pois ja näyttää hyvää esimerkkiä. Ketään ei saa kiustata, oli sitten ärrävika, vääränlaiset kengät tai blogijulkkis. Muistan, että lapsena mekin katselimme kavereiden kanssa toistemme vauva-albumeita, toimme niitä jopa kouluun. Ei me toisiamme kiusattu ikinä niistä, päinvastoin! Maailma on muuttunut, ja some on suurena osana sitä. Nykyään kymmenvuotiaillakin on enemmän instagram seuraajia kun minulla, joten mitä sitten? Enemmän minusta tuntuu että me aikuiset emme ihan vielä ymmärrä kuinka luonnollista tämä kaikki on lapsillemme, ja loppujen lopuksi me olemme niitä, jotka kiusaamme toisiamme noloista selfieistä tai liian tiheästä facebook päivittämisestä.

Kysyjä myös kysyi, että miksi nimemme, kotiosoiteemme, päiväkoti, reissut, jnejne ovat julksia. Ensinnäkin tästä litaniasta vain nimemme ja reissumme ovat julkisia. Toimelias salapoliisi ehkä saisi selville talon jossa asumme, ja sillä tiedolla ei vielä paljoa mitään tekisi. Ja miksi sitten kerron blogissa reissustamme? No, ensinnäkin kuukauden matkaa Espanjaan olisi vähän vaikea salailla, mutta ennenkaikkea koska haluan kertoa niistä. En minä kuitenkaan hölmö ole, kotonamme on matkojemma ajan aina talovahti. Omalla nimellä kirjottamisen jo aika hyvin avasin tuossa postauksen alussa. Blogin alkuvaiheessa en kuitenkaan paljastanut sukunimeäni. Mutta kun blogi kasvoi ja minusta tehtiin mm haastetteluja lehtiin tai myin kuviani eteenpäin, halusin ilmoittaa senkin. En myöskään näe mitään haittaa nimeni kertomisessa. Kyllähän suurin osa muukin julkisessa ammatissa työskentevä tekee siitä juurikin omalla, koko nimellään. Näin ollen myös saan minulle tai pojille kuuluvat krediit töistämme tai vaikkapa lehtijutuista. Lisäksi oikeusturvamme on myös parempi, vaikkapa mahdollisissa kunnianloukkausasioissa. Itseasiassa minusta tuntuisi tosi oudolta kirjoittaa nimimerkillä tai blogia varten keksityllä nimellä. Se ei tuntuisi aidolta.

Se, että muutama ihminen on esittänyt, että lasten elämästä julkisesti kertominen tai heidän ”nettiminänsä” rakentaminen olisi haitallista, ei vielä ihan vakuuta minua siitä, että olisin nyt tekemässä jotain haitallista ja kauheaa. Me vanhemmat taidamme olla vain enemmän hysteerisiä asiasta, nuorille tämä on arkipäivää. Kun lapseni menee kouluun, suurimman osan luokkalaisten syntymästä ja ensiaskeleista ollaan kerrottu aikoinaan somessa, ei se ole mikään juttu. Kyllä näillä lapsilla on ihan yhtä suuri mahdollisuus sitten rakentaa se oma netti-identitteettinsä kun sen aika tulee. Vahvasti uskon, että lapseni saavat tästä blogijulkisuudesta ihan yhtä paljon traumoja kun minä sain aikoinani siitä, kun äitini puki minut lapsena porkkanahousuihin kun lähdimme kaupungille (rakastan muuten nykyään niitä housuja!).

Etenkin tästä lasten someroolista voisin pauhata vaikka kuinka pitkään. Tiedän silti, että aina on joku joka on eri mieltä kanssani. Joten tämän perustelu saa omalta osaltani, ainakin nyt, riittää. Teen siis jatkossakin niin, mikä hyvältä tuntuu. Blogini elää jatkuvasti ja muokkautuu siinä missä mekin ihmisinä. En siis millään nää avoimesti kirjoittamista huonona asiana. Itseasiassa bloggaaminen on ollut yksi parasta asoista mihin olen ikinä ryhtynyt. Rehellisesti kirjoittaminen omalla naamallaan on opettanut paljon myös itsestäni, saanut pohtimaan ja kyseenalaistamaan asioita. Voisi sanoa, että olen löytänyt todellisen minäni kirjoittamisen ansiosta. Eli aika hieno juttu.

Kiitos vielä Ellille kysymyksestä, mielenkiintoinen aihe! Ja miten jutut kuvat sitten liittyvät aiheeseen? No just täydellisesti, aitoja räpsyjä sieltä täältä. Niin ja hei, uusi somekanava elemämme seuraamiseeseen – nimittäin Snapchat. Löydyn sieltä minttummm nimellä 😀

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Vaikka eskarin alkaminen ja kahteen eri hoitopaikkaan poikien vieminen jännittää ja vähän ahdistaakin, oikeasti odotan jo arjen alkamista. Ensin oltiin poikien kanssa Espanjassa neljä viikkoa, ja juhannuksesta he jäivät vielä kahdeksaksi viikoksi lomalle. Ei siinä mitään, mutta kun minulla ei ole lomaa. Toki olen voinut pitää pari päivää taukoa hommista sillä ja toisen täällä – mutta hommat kasaantuvat ja itselle iskee stressi.

Olen omasta mielestäni tosi onnekas että päätyöni on tätä blogin kirjoittamista ja se on hyvin vapaata. Mutta työhön liittyy paljon myös käytännön asioiden sopimista, kampanjoiden suunnittelua, puhumattakaan ajasta joka menee kuvia valiten ja muokaten sekä kirjoittaessa. Tietokoneella tulee istuttua paljon. Olen haalinut myös muutamia muita isompia projekteja, jotka vaativat ennenkaikkea luovaa ajattelua, suunnittelua ja mietiskelyä rauhassa. Kahden villikon kanssa se ei ole ihan niin yksinkertaista.

Onneksi kesällä on ollut vähän hiljaisempaa ja olen saanut keskittyä suurimmaksi osaksi vain tähän blogin päivittämiseen, mutta on niitä sähköpostejakin kasautunut aika määrä ja se stressaa. Sitten stressaantuneena saan vielä vähemmän mitään aikaiseksi. Olen sellainen ihminen, että kaipaan työssäni rauhaa ja aikaa. Aikaa miettiä, fiilistellä ja sulatella juttuja rauhassa. Tiedän että minun pitäisi opetella esimerkiksi vastaamaan sähköposteihin heti ne luettuani (se on itseasiassa ollut uuden vuoden lupauksenikin jo pari viimeistä vuotta), mutta…

Lapsille sitä taas haluaisi tarjota kivan ja mieleenpainuvan kesäloman. Puuhata kokoajan kaikenlaista. Usempina päivinä he kuitenkin tuntuvat vain hyppivän seinille, kun en voi tarjota samalla tavalla tekemistä kun päiväkodissa. Häpeisenä ja omatunto soimaten tunnustan, että netflix ja ipadin pelit ovat pyörineet enemmän kun olisin halunnut. Asettamani max 1h/5xvko on ylittinyt varmaan triplasti. Ja entäs sitten se oma-aika? Sitäkin on pakko ottaa, muuten näistä hommista ei ainakaan tule mitään.

Mutta jos lapset olisivat olleet hoidossa kesällä, tuntisin siitä varmasti vielä enemmän huonoa-omaatuntoa. Jos on pieninkin mahdollisuus pitää lapset kesällä lomalla, mielestäni se pitäisi tehdä. Ensinnäkin siellä päiväkodissa ja koulussa lapset ehtivät viettää vaikka kuinka paljon aikaa pitkin vuotta. Toiseksi, myös lapset tarvitsevat lomaa, aivan kuten aikuisetkin töistään. Ja kolmanneksi, uskon että tekee tosi hyvää viettää yhdessä pidempi pätkä ilman sitä arjen kiirettä ja aikatauluja. Ainakaan samanlaisia kun normaalisti. Mielummin sitten vaikka istutaan sohvalla nenät pädeissä ja läppäreissä kiinni, ainakin ollaan yhdessä. Vai mitä olette mieltä?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Viime viikonloppuna ollaan taas bailattu festaritunnelmissa – myönnetään, että koko kesä tuntuu olleen yhtä pelkkää biletystä. Tällä kertaa aikuisten lisäksi bailata saivat myös lapset, nimittäin Skidit Festarit järkättiin jälleen vanhan Elannon tiloissa, nykyisellä kulttuuripihalla. Skidit Festarit on ekasta kerrastaan saakka ollut ehdottomasti yksi kesän suosikkitapahtumistamme. On hauska kerran kesässä viettää kiva päivä perheen kesken, paikassa jossa isä ja äiti normaalisti käyvät juhlimassa aikuisporukassa. Siltasen, Kutosen ja Kaikun bilekompleksi pihoineen muuntautuu hienosti myös koko perheen festareiden tapahtumapaikaksi.

Paikalla oli paljon kojuja, näytteilleasettajia, erilaisia työpajoja sekä ohjelmaa. Me olimme paikalla koko päivän, mutta emme silti mitenkään ennättäneet osallistua kaikkeen. Pojat kävivät maalamassa Makian pisteellä, Teemu Keisterin työpajassa omat paidat, ja niistä tulikin tosi hienot! Lisäksi leijojen rakentaminen ja koristelu oli kovasti meidän kaikkien mieleen. Kutonen taas oli ihan tulessa, kun dj:t Matti Airaksinen ja Dj Orion soittelivat musaa ja Vj Sellekhans väläytteli visualejaan Skidit Diskossa.

Lempivaatemerkkimme VIMMA julkaisi tapahtumassa myös uudet lettivärityksensä; punaposki ja merenpoika. Myynnissä oli myös pieni erä käsin painettuja kultalettilegginssejä, joista minä onnekas ehdin saada yhdet mukaani. Niitä tulee toivottavasti syksyllä lisää myös tunikan muodossa. Aiheeseen sopivasti lettipajassa letiteltiin myös lasten hiuksia.

Ohjelmaa oli siis hurjasti, meiltä jäi välistä ainakin terassin drinkkibaari, nukketeatteri, tanssitunti, elektroninen äänityöpaja ja noin sata muuta asiaa. Ihanaa kuitenkin että festariin ja tekemisiin oltiin todella panostettu, myös visuaalisesti. Nuo käsin maalatut kyltit olivat super ihania! Kaiken ikäiset festarivieraat oltiin huomioitu, myös ihan pienet vauvat, joille oli oma pehmoinen köllöttely ja kömpimisalue.

Lounasta kävimme haukkaamassa yhdessä suosikkipaikassani, eli Siltasessa. Vietnaminen keittiö toimi hienosti myös lasten kanssa, sillä kaikki päivän erikois-annokset sopivat hyvin myös lapsille ja niitä sai sitten itse maustaa lisää halutessaan. Pitkä jono liikkui onneksi nopeasti ja Dj Tixa oli ihana yllätys. Herra oli tuttuun tapaansa soittelemassa levyjä ja puhumassa musiikin päälle hassuja juttujaan. Käytiin poikien kanssa kesken lounaan joraamassa Super Mario Bros tunnarin tahtiin. Myös muita ihania ruokakojua oli paikalla -kumpa olisikin jaksanut maistella kaikkea.

Skidit Festarit olivat myös ekaa kertaa maksullinen. Tämä uusi linja sai sekä arvostelua että kiitoksia. Itse liityn tähän jälkimmäiseen porukkaan. Ensinnäkin tämä karsi vähän porukkaa. Vaikka ihmisiä oli paljon, oli tilaa myös olla, lennätellä leijaa, katsoa keikkaa ja tanssia. Ihmisiä ei ollut ahdistavan paljon, kuten viime vuosina on välillä ollut. Vaikka edellesvuosina oheistoimintaa on ollut myös paljon, tänä vuonna kaikki oli joten ihan tip top – tämä varmasti myös maksullisuuden ansiota. Ymmärrän ihmisten tuohtumuksen siitä, että aiemmin ilmainen tapahtuma muutetaankin maksulliseksi – mutta kun suosio on niin suuri ja työtä sen järjestämiseksi vielä enemmän, ymmärrän täysin tämän. Pääsylipun hintaa kristisoitiin myös paljon. Perhelippu maksoi 36 euroa. Kun vertaa tavalliseen yhden hengen festarilippuun ei se enää tunnukkaan paljolta. Kokonaisuutena festarit olivat ehdottomasti joka euron arvoiset. Jos nyt jotain keihtettövä tuleville vuosille, niin päivää voisi pidentää hieman. Festareihin oltiin panostettu paljon ja tekemistä oli, mekin olisimme hyvin viihtyneet vielä pari tuntia pidempään.

Oli kylllä tosi kiva päivä, sääkin suosi – välillä oli jopa ihan kuuma! Oltiin poikien isän kanssa liikkeellä ja yksi käsipari enemmän oli kiva olla vaikka isolla kaveriporukalla liikuttiinkin. Totesin kylläkin  kaverille, että ihanaa kyllä kun pojat ovat isompia – on niin helppo ja kiva mennä ja olla. Saa itsekkin nauttia paremmin.

Vielä yhdet festarit ja sitten joku detox.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Muistatteko kun yhdessä vaiheessa blogeissa kiersi jatkuvasti erilaisia haasteita. Minullakin oli joskus jonossa varmaan kymmenen haastetta, mutten saanut lopulta vastattua niihin yhteenkään. Nyt sain pitkästä aikaa sellaisen, kun blogikaimani Minttu haastoi minut vastaamaan näihin kymmeneen kysymykseen. En edes lukenut kysymyksiä etukäteen, aloin vain vastailemaan. Aika hauska juttu!

1. Kerro jotain, mitä emme tiedä sinusta?

Tiedätte ehkä sen, että musiikki on minulle lähellä sydäntä – mutta ehkä tienneet että olen ollut ala -ja yläasteen musiikkiluokalla. Olen soittanut pianoa, bassoa ja rumpuja ja minulla on ollut punk-bändi. Olen myös koko ikäni harrastanut tanssia ja aloitan aamuni tanssimalla hassusti keittiössä. Rakastin koulussa esitystunteja, musikkaalien tekoa sekä konserteissa esiintymistä. Harrastan edelleen teatteria.

2. Onko sillä väliä, mitä lukijat ajattelevat blogistasi? Miksi?

Toki on. Olen alusta saakka tehnyt blogia ilolla ja haluan myös että tämä on lukijoille iloinen paikka käydä. En mielelläni kirjoita liian negatiivisesti, ainakaan kovin usein. Myös (todella harvoin tulevia) täysin asiattomia kommenteja jätän julkaisematta vain sen takia, ettei lukijoille tulisi paha mieli niiden takia.

3. Miten bloggariminä eroaa ”reaaliminästäsi”?

Tuskin paljoakaan. Olen kirjoittanut blogia yli 4,5 vuotta, joten todellinen minäni on varmasti tullut aika hyvin jo esiin. Kirjoittamalla pystyn kuitenkin paremmin tuomaan ajatuksiani esille, joten ehkä jollain tapaa olen puheliaampi, ainakin syvällisemmissä asiossa, täällä blogissa.

4. Mikä saa sinut nauramaan?

Mikä vaan hassu. Eniten naurattaa tilannekomiikka, hassut kommellukset joita tuntuu sattuvat paljon niin itselleni kun kavereillekkin. Huumori saa olla hurttia, kaksimieliset jutut naurattavat aina, samoin musta huumori uppoaa. Nauran varmaan päivittäin ainakin itselleni.

5. Mitä luovuus merkitsee sinulle?

Koko sukuni sekä äidin että isäni puolelta tulee luovista ammateista ja olenkin kasvanut aina luovassa ympäristössä. Luovuus merkitsee itselleni henkilökohtaisesti eniten ehkä vapautta toteuttaa itseään vapaasti. Luova voi olla niin monella eri tapaa, ja uskon että jokainen meistä on omalla tavallaan sitä. Toinen loihtii jääkaapin tähteistä maukkaan illallisen ja toinen taas maalaa tauluja.

6. Ketä läheistäsi ihailet?

Ihan mahdoton valita yhtä, sillä rehellisesti ihailen ihan jokaista. Jokainen on oman elämänsä sankari ja jokainen on voittanut haasteita ja kulkee omia polkujaa, sitä arvostan ja ihailen muutenkin ihmisessä – että tekee itselleen rakkaita ja tärkeitä asioita. Juuri tällä hetkellä tunnen paljon ylpeyttä pikkuveljestäni joka on tehnyt aina asiat omalla tavallaan ja sai hiljattain oman radio-ohjelman, josta on unelmoinut. Kaverini Koko Hubara on myös viime päiviniä ollut paljon otsikoissa, siinä on ihminen jota ihailen suuresti.

7. Mikä sinussa ärsyttää itseäsi?

Saamattomuus ja täydellisyyden tavoitteleminen. Siinä on kaksi asiaa jotka eivät vaan mitenkään sovi yhteen. Päässäni on miljoona ideaa ja asiaa mitä haluaisin tehdä, mutta sitten toisaalta haluan vain katsoa Netflixiä.

8. Mikä sinussa ihastuttaa muita?

Hmm, vaikea sanoa muiden puolesta! Useasti saan kuulla olevani herttainen, ehkä se.

9. Mikä sinusta tulee ”isona”?

Toivottavasti onnellinen ihminen. Millään muulla ei oikeastaan ole väliä.

10. Uskotko onnellisiin loppuihin? Perustele.

Uskon siihen että kaikki asiat aina järjestyvät. Tottakai elämässä on rankkoja aikoja ja asioita, surua, menetyksiä ja tiedän ettei elämä tosiaankaan mene suunnitelmien mukaan. Onnellisuuden voi kuitenkin löytää pieniestäki asioista, vaikka pahimman kriisin keskellä. Uskon että jos elämänsä elää hyvin ja kohtelee muita samoin, hyvä kiertää takaisin myös omalle kohdalle. Joten kyllä, juuri siksi uskon myös onnellisiin loppuihin.

Ja hei muuten, käykää ihmeessä laittamassa vielä kysymyksiä tänne, jos jokin asia askarruttaa tai kiinnostaa ja tahtoisitte minun niihin vastaavan. Keräilen kysymyksiä vielä hetken. Ja jottei haaste tyssäisi tähän, haastan kolme bloggaajaa Pajun, Miian ja Lindan.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Nämä ovat pikkujuttuja muille, mutta niin suuria ja tunteikkaita itselle. Meidän pihalla asuu paljon lapsia, mutta uusien kavereiden saaminen – tai varsinkaan valmiiksii tiiviiseen kaveriporukkaan pääseminen ei ole itsestäänselvyys. Itse nyt en niin kovasti uusia kavereita kaipaile, vaikka pihalta muutama sellainen onkin jo löytynyt. Mutta lapsille ne ovat hurjan tärkeitä. Ja mikä olisikaan hirveämpää, kun leikeistä ulkopuolelle jääminen.

Me ei olla ihan hirveästi tuossa uudella pihalla oltu vielä hengailtu, päiväkodin jälkeen sitä kun on kiva rauhoittua omaan kotiin ja nyt poikien ollessa lomalla ollaan oltu useasti menossa jossain muualla. Pihan lapsilla on selkeästi myös vähän eri rytmi kun meillä. Kun tulemme päiväreinnoiltamme (ihan liian myöhään) kotiin iltapalalle, ovat parhaat leikit pihalla vasta meneillään. Useasti emme silloin voi edes jäädä kovin pitkäksi aikaa ulos, vaikka se kivaa olisikin.

Pihalla on selkeästi yksi vähän isompi ja tiiviimpi porukka, joista jokainen on jo toki tuttu meille – mutta nämä lapset ovat asuneet koko ikänsä tässä pihassa ja vanhempansa tuntevat toisensa jopa 30 vuoden takaa. Eilen taas nämä lapset vanhempineen olivat pihalla, kun taas meidän oli tarkoitus mennä äkkiä iltapalalle ja nukkumaan.

Muistan itse omasta lapsuudesta, oli ihan parasta kun kesälomalla sai riekkua myöhään pihalla. Leikkiä kirkonrottaa, keinupehvistä tai kiipeillä puissa. Kun ilta alkoi hämärtyä, pikkuhiljaa jokainen pihan lapsi huudettiin ikkunasta kotiin – ja siellä uni tuli heti. Se pihan lasten yhteishenki on jotain mitä en ikinä unohda.

Tämä mielessä sanoin eilen sitten Kaapolle, että hän saa jäädä hetkeksi vielä pihalle, huudan sitten ikkunasta kun pitää tulla sisälle. Ihan mahan pohjasta otti miten iloiseksi tämä Kaapon teki, mutta erityisesti se miten innoissaan pihan muut lapset olivat siitä että hän sai jäädä heidän kanssaan vielä leikkimään. He lähtivät joukolla iloisesti kirmaamaan pihan toiselle puolen ja tunsin samalla tiettyä ylpeyttä lapsestani, joka kasvaa, saa uusia ystäväiä juuri omana itsenään – mutta tunsin myös palan kurkussa. Tunsin miten ne napanuoran viimeisetkin rippeet poikkesivat.

Ei mennyt aikaakaan kun kaikki kaverukset tulivat joukolla pimpottamaan ovikelloa ja kysymään saako Kaapo olla vielä hetken pihalla. Tajusin että minua pidetään täällä varmaan tosi tiukkana ja nipona mutsina 😀 Kello puoli kymmenen illalla sitten huutelin lapseni sisään. Kun hän asteli hiki päässä ja maailman onnellisin raukea hymy kasvoillaan eteiseen, meinasi itku tulla. Hän kertoi miten oli juossut yhtä kovaa Jeren kanssa, joka on jo kuusi ja kuinka Inka oli kysynyt voiko hän taas heti aamulla tulla ulos leikkimään. Oma olo samaan aikaan jotenkin hurjan ylpeä, onnellinen ja haikea. Ja tosiaan, aamulla hän kävi sitten ekaa kertaa pimpottamassa kaverin ovikelloa ja kysymässä että ”voitko sä taas olla?”

Eskari alkaa parin viikon päästä ja myönnettävä se kai on, esikoiseni kasvaa, kehittyy ja ennen kaikkea itsenäistyy. Kavereiden seura kiinnostaa entistä enemmän ja kohta mutsi on vaan se joka ei tajuu. Tiedän myös miten raadollista ystävyyssuhteet voivat jo tuossa iässä olla, koulumaailma pelottaa jo etukäteen. Ehkä sen takia myös vähän liikutuin, kun huomasin miten kivasti hän kuitenkin pääsee porukkaan mukaan ja että hänestä tykätään.

Tämä ”lähiössä” asuminen on myös täysin uusi maailma lapsilleni. Aiemmin ei pihalle voinut lähteä yksin, saatika että talossamme olisi muita lapsia edes asunut. Kavereita nähtiin niin että sovittiin vanhempien kanssa leikkitreffejä tai lähdettiin puistoon. Tämä meidän uusi talo, ja ihanan suojaista piha – jossa tekemistä riittää, on tosi ihana. Täällä on hyvä lapsia kasvattaa, irtautumatta itse kuitenkaan liiaksi siitä kaupunkielämästä. Paras päätös ikinä.

Hurjaa tämä vanhemmuus. Ensin sitä opetellaan miten olla, kun lapsi tarvitsee sinua ihan kokoajan. Sitten harjoitellaan miten päästää irti.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.