– kertoo jos sinulla on ruokaa hampaiden välissä
– jaksaa kuunella
– sanoo suoraan jos olet ärsyttävä
– potkii persuksille aina kun tarvitset sitä
– kannustaa, tsemppaa ja iloitsee puolestasi
– ei jätä sinua yksin
– voi olla kanssasi ihan vain hiljaa ilman kiusaantumista
– kertoo salaisuuksia
– tulee esinliinaksi jatkoille, vaikka kuinka väsyneenä
– lainaa sukkiaan
– ei katoa, vaikka olisittekin pitkään pitämättä yhteyttä
– on ollut mukanasi hulluimmissa kommelluksissa
– on se jolle kerrot hyvät ja huonot uutiset ensimmäisenä
– pyytää käytännön opastusta kuukupin käyttössä
– antaa anteeksi
– pyytää anteeksi
– tarjoaa viiniä
– haukkuu kanssasi tyhmää poikaa joka teki ihnottavasti
– sokeroi bikinirajasi
– antaa hassuja lahjoja
– nauraa tyhmille vitseillesi
– naurattaa tyhmillä vitseillään
– ei häpeile kertoa noloimmistakaan vaivoistaan
– kunnioittaa mielipiteitäsi
– tuo ruokaa kun olet kipeä
– on oma itsensä

Olen päivittäin ihan todella onnellinen ihanista ystävistäni, joita on paljon erilaisia. Mukana kulkee vanhoja lapsuudenystäviä kun hiljattain aikuisiälläkin matkaan mukaan tarttuneita kamuja – ja kaikkea siltä väliltä. Sellaisia joiden kanssa pidetään yheyttä päivittäin, toisia nähdään ehkä kerran vuodessa. Kiitollinen olen heistä jokaisesta. En aina ole se helpoin ystävä, mutta ehkä juuri siksi arvostankin ystäviäni sitäkin enemmän ♡

Kaapo:
Elvis on aika useesti tosi kiva.
Me leikitään ja pelaillaan yhdessä. Siis videopelejä.
Ollaan matkusteltu paljon, ainakin Espanjassa, Thaimaassa ja oltiin myös Tanskassa. Laivalla ollaan menty myös Ruotsiin.
Elvis näyttää hassulta, koska sillä on niin pyöreä pää. Se on kyllä silti pikkiriikkisen söpö.
Joskus öisin Elvis leikkii salaa, mutta en yleensä kerro äidille.
Luulen että Elviksen lempiruoka on donitsi.
Sitten kun me molemmat ollaan joskus isoja niin syödään yhdessä vaan karkkia.
Jos Elvis suuttuu niin se on aika raivona. Mutta se lopettaa myös sen nopeesti.
Olen opettanut Elvikselle miten uidaan ja ajetaan pyörällä ja kiivetään kiipeilytelineeseen.
Elvis on tosi taitava piirtämisessä.
Tykätään yhdessä leikkiä eniten painimista.

Elvis:
Kaapo on aika kiva, kun se aina leikkii mun kanssa.
Se tykkää ainakin painileikistä ja tyynysodasta ja kaikista muistakin.
Luonteeltaan Kaapo on aika hauska kun usein se tekee sellasia ilmeitä että sen silmät on kokonaan valkoset.
Yhdessä me ollaan ainakin käyty Lego-landiassa mihin Kaapo vei mut sellaseen peliin mihin en olisi uskaltanut mennä ilman sitä.
Kaapo on aika kiltin näkönen sillä on aika hienot hiukset, tosi hienot.
Kaapo on joskus tehnyt pelissä semmosen homman että se on kiivennyt Spidermaninä katolle ja hyppäs tuplahypyn, ja se oli tosi hankala ja vaikee.
Kaapon lempiruoka on pyttipannu.
Se tykkää myös kun mä teen niitä ilmeitä ja valkoset silmät.
Mulla on yksi salaisuus Kaaposta, että joskus kun Kaapo vielä oli samassa päiväkodissa mun kanssa ja se alakerrassa ja mä yläkerrassa niin Kaapo vilkutti mulle sieltä ja juteltiin aidan läpi.
Kaapo on hyvä peleissä ja se harrastaa jalkapalloa ja se on siinä hyvä.
Mulle on tärkeetä että Kaapo on mun isoveli, se vaan on kun se auttaa mua vaikka se ei aina jaksais.
Yhdessä tykkään eniten pelata shakkia ja kesällä on parasta kun me leikitään yhdessä kepeillä.

Vähän krapula, kiva ja hassu tunne vatsanpohjassa, hymy herkässä, kauhea ikävä lapsia, kiire brunssille.

Tänään piti vähän pidätellä itkua. En halunnut alkaa kyynelehtimään junassa kaikkien nähden. Sain nimittäin aika liikuttavan puhelun. Tuolta ekaluokkalaiselta.

Kaapo sai vasta ihan hiljattain liittymän puhelimeensa, joten olen viime aikoina alkanut saamaan niitä ihan ekoja viestejä ja hellyyttäviä puheluita.

”Moi äiti, kiitos kun haluat puhua mun kanssa, hyvää päivänjatkoa”, tai ääniviestejä samalla kun olen viereissä huoneessa ”Äiti olet niin rakas ja ihana”.

En voi mitään, sydän tuntuu vaan pakahtuvan. En voi kestää miten toinen on jo niin iso, koululainen, mutta samaan aikaan vielä niin pieni. Ei oikein tiedä miten päin olisi, kun tuollaisen viestin tai puhelun saa. Tänään teki mieli vaan tehdä täyskäännös ja mennä rutistamaan tuota pientä soittajaa. Etenkin tällaisten ”soitin sulle ihan muuten vaan, kun oot niin kiva äiti” puheluiden jälkeen viikon erossa olo lapsesta tuntuu kauhean pahalta. Vaikka toinen on ihan muutaman kilometrin ja puhelun päässä. Byäääh.

Haikeuden lisäksi sitä meinaa haljeta ylpeydestä. Että oma lapsi osaa (ja haluaa) soittaa just sulle ja on jotenkin vaan niin hellyttäävä matkiessaan aikuisten korrektia tyyliä puhua puhelimessa.

Ainiin, Elviskin laittoi videon ja sanellun viestin minulle yksi päivä. Videolla hän laittoi ruokaa ja viesti meni näin: Terve äiti, olen oikea kokki T: Elvis. En kestä 😀

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Minun on pitänyt kirjoittaa tästä aiheesta vuosia. Joka kerta olen kuitenkin perääntynyt, en nimittäin halua aiheuttaa pelkoa muissa. Kun lukee tällaisia juttuja alkaa omakin mielikuvitus laukkaamaan. Toisaalta, tämä on tietääkseni ihan yleistä ja normaalia. Ehkä sen ei pitäisi tuntua niin kauhealta. Eli se, että pelottaa.

Välillä pelottaa niin etten saa koko yönä unta. Mielessä pyörii erilaisia, välillä ihan hullujakin, ajatuksia. Pelkään siis, että lapsille sattuu jotain. Ja välillä taas pelkään sitä, että mitä lapsille käy, jos minulle sattuu jotain.

Nämä pelot alkoivat vähän sen jälkeen kun Kaapo oli syntynyt. Silloin ne olivat kuitenkin sellaisia aika ”tavallisia” pelkoja. Mitä jos kierähdän vauvan päälle yöllä, mitä jos se lopettaa hengittämisen enkä huomaa, mitä jos vaunut kaatuvat? Välillä ne olivat vähän hullumpia, kuten että mitä jos joku kiipeää parvekkeelle ja kidnappaa vauvan tai mitä jos unohdan vauvan ratikkaan? 

Mitä vanhemmaksi Kaapo kasvoi, sitä vähemmän näitä ajatuksia enää oli. Kunnes Elvis syntyi. Sitten oikeasti aloin pelkäämään, miettimään ja menettämään yöuniani ihan kunnolla. Saatoin vain maata tuntikausia hiljaa paikallani sängyssä, ahdistuneena, kyynelet hiljaa silmäkulmista tyynylle valuen ja kuunnella kuinka vieressä nukkuvat lapset tuhisivat. Samalla päässä pyöri mitä hurjempia skenaarioita.

Muutamat niistä toistuivat useasti. Mitäs jos olemme korkean rakennuksen katolla ja rakennus palaa. Minun pitää laskeutua 2-vuotiaan ja pienen vauvan kanssa ohuita tikapuita pitkin alas kahdennestakymmenennestä kerroksesta alas. Miten saan molemmat lapset mukanani, ilman että kumpikaan ei putoa ja kuole?  Tuntikausia saatoin miettiä, miten yrittäisin tunkea vauvan vaatteideni sisään ja sitoa taaperon jotenkin itseeni.

Toinen klassikko oli se, kun olisimme laivassa. Yöllä laiva uppoaisi, emmekä pystyisi pelastumaan mitenkään.Lopulta tulin aina siihen tulokseen, että lukittautuisimme kaikki hytin vessaan. Ainakin ruumiimme löytyisivät sitten yhdessä. Kun suoraan Titanicista.

Ihan kamalia ajatuksia, pahoittelut näistä. Haluan tällä tuoda kuitenkin esille sen, että vaikka nämä kuulostavat aika kauheilta, tällaiset ajatukset ovatkin aivan normaaleita. Lähes kaikki äitikaverit, joiden kanssa olen aiheesta puhunut, miettivät usein samanlaisia juttuja.

Pelottavat ajatukset ja skenariot ovat olleet pois mielestä pitkään. Kunnes ne joitain viikkoja sitten palasivat aika vahvoina. En voi olla ajattelematta (vasta) ensi talvena koittavaa Thaimaan matkaamme, ja sitä, mitä kaikkea siellä voikaan sattua. Pelkään liikenneonnettomuuksia, sitä että joku putoaa jostain korkealta, tulee maanjäristys tai tsunami. Eniten kuitenkin pelkään sitä, että mitäs jos minulle käy jotain.

En pelkää itseni puolesta, mutta mitä sitten tapahtuu jos lapset jäävät kahdestaan toiselle puolelle maapalloa. Mikä hätä heillä tulee olemaan. Kuinka kamalaa se on heille. Entäs jos he eivät saakaan apua. Entä jos joku tekee heille jotain pahaa? Hyi.

Pelot ja ahdistus ovat osa vanhemmuutta. Ne ovat yksi alkukantainen piirre meissä, joka auttaa meitä pitämään lapsemme hengissä. Ja jos pelkoihin ei liity masennusta tai liikaa ahdistusta, niistä ei tarvitse olla huolissaan. Silti minusta tuntuu hassulta, että miten en vieläkään saa näitä ajatuksia pois mielestäni. Siksi ajattelin nyt vihdoinkin puhua näistä myös blogiin. Meillä vanhemmilla on varmasti aina pelko ja huoli lapsistamme aina. Tärkeää on kuitenkin, ettemme anna sen vaikuttaa liikaa elämään.

Pari kertaa olen miettinyt, että perun koko Thaimaan matkan. Mutta hitto, aivan hyvin voin jäädä huomenna auton alle. En voi jäädä vain kotiin pelkäämään. Huolet ehkä kasvavat ja muuttuvat vuosien myötä, mutta niin kasvaa myös oma itsevarmuus vanhempana. On myös rohkeutta puhua ääneen peloistaan. Siitä saa sitten lisää rohkeutta. Kuten vaikka lähteä sinne toiselle puolelle maailmaa viidakkoseikkailulle yksin lasten kanssa.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.