Facebook muistutteli aamulla että näiden kuvien ottamisesta on tänään tasan vuosi. Kuvat on ottanut exäni, vanhalla pihallamme ja ne on otettu ensimmäistä Indiedays-postaustani varten. Olen siis kirjoittanut täällä jo vuoden! Siirtyminen blogini kanssa Indiedaysille kuuluu ehdottomasti merkittävimpiin asioihin, mitä urallani on tapahtunut. Muistan edelleen sen hetken ja fiiliksen, kun minuun täältä ensimmäisen kerran otettiin yhteyttä ja tiedusteltiin, olisinko kiinnostunut alkamaan kirjoittamaan täällä.

Olin isäni luona Espanjassa, kun kesken päivän vain satuin vilkaisemaan sähköpostejani. Seuraavaksi kävinkin jo puhelinnneuvoteluja ja kävin läpi sopimuksia. Oli tosi vaikea olla hiiskumatta asiasta kenellekkään, olin samalla hurjan innostunut ja samalla jännitti ajatus siirtymisestä ihan megasuosittujen ja suurten blogien joukkoon. Olin tietysti myös hurjan otettu. Suomen suosituin blogiportaali haluaisi juuri minut.

Reilu vuosi sitten kesällä tiedossa oli jo, että siirtyisin tulevana syksynä blogini kanssa muualle kirjoittamaan. Kävin neuvotteluja muutaman lehtitalon kanssa ja itseasiassa kaiken piti jo olla selvää. Kunnes sain sen mailin. Tiesin heti että Indiedays on juttuni. Kaikkien muiden tahojen kanssa minulla oli epäilykseni, sopisinko sinne, onko tämä oikeasti minun juttuni, leimaituisinko liikkaa vain yhteen genreen? Mutta Indiedaysin kanssa ei. Sillä hetkellä tiesin että epäilykseni muiden tahojen kanssa eivät olleet turhia, pitäisi aina luottaa omaan intuitioon.

Viime vuoden keväällä punnitsin myös mahdollisuutta ryhtyä itsenäiseksi bloggaajaksi. Se tuntui yleistyvän paljon silloin, ja moni tuttu tekikin niin. Itse tunsin kuitenkin etten pystyisi yksin siihen kaikkeen. Domainien hankkimiseen, sivujen tekemiseen, mainosten myyntiin ja tietysti sitten vielä siihen itse blogin päivittämiseen… Vuorokauden tunnit eivät millään olisi edes riittänyt kaikkeen. Ainakaan jos olisin halunnut säilyttää saman tulotasoni. Tämä blogi kun tosiaan on päätoiminen työni. Bloggaaminen on myös melko yksinäistä homaa. Sitä useinmiten istuu yksin kotona koneen äärellä ja ihmiskontaktit tapahtuvat pääsosin virtuaalisesti. Joten on kiva tietää että taustalla on joukko ihmisiä, joihin tarvittaessa turvata. Ja useinmalle ihmiselle on tärkeä kuulua johonkin joukkoon, niin minunkin. Meillä kaikilla Indiedays-bloggajilla on tosi hyvä yhteishenki, vaikka kaikkien kanssa emme olekkaan ikinä livenä tavattukkaan.

Yhteisöllisyyden lisäksi portaalibloggaaminen tosiaan turvaa elannon. Kuukausipalkan lisäksi tienestejä kertyy yhteistöistä. Näiden sopiminen voi joskus kestää kauan, sähköposteja lähetellään kymmenittäin ennen kun saadaan kaikki asiat sovittua, lisäksi niihin saattaa liittyä vaikkapa bannereiden tekoa. Arvostan todella sitä että suurimmaksi osaksi joku tekee tämän kaiken puolestani. Silloin minä voin keskittyä vain tähän tärkeimpään ja rakkaimpaan, eli bloggaamiseen. Indiedays tarjoaa mukavasti hyvin erilaisia yhteistöistä erilaisten kumppanien kanssa, niistä voi sitten valita itselleen luontevimmat ja kiinnostavat jutut – jos haluaa.

Vaikka minulla olikin ongelmani edellisen portaalin kanssa, näen silti portaalissa bloggaamisen ehdottomasti hyväksi jutuksi. Etenkin kun tätä saa tehdä näin hyvien tyyppien kanssa, taustalla on hyvin ammattitaitoinen porukkaa. Portaalia on pyäritetty ennen kun minä edes tiesin mitä blogit ovat. Vaikka tämä on portaalille bisnestä, ei kukaan ikinä missään vaiheessa unohda että me bloggaajat kuitenkin teemme tätä hommaa sydämmellä ja että tämä on tapamme ilmaista ja toteuttaa itseämme omilla tavoillamme. Meillä on kaikilla täysi vapaus tehdä sitä ihan omaa juttuamme, vaikka portaalin alla bloggaammekin. Ja se on varmasti yksi Indiedaysin suuren suosion salaisuuksista.

Vuosi täällä on mennyt tosi nopeasti. En olisi koko asiaa edes tajunnut ilman fecebookin muistutusta. Vuoden aikana olen varmasti kehittynyt jonkin verran kirjoittajana – vaikka kirjoitusvirheitä vilisee edelleen, sori niistä! Itse blogi on varmasti myös kehittynyt siinä samassa kun minäkin. Mitä enemmän kirjoitan, sitä tärkeämmäksi tämä kokoajan muuttuu. Viimeisten vuosien aikana olen antanut itsestäni tänne enemmän kun ikinä. Kirjoittaminen on avannut omiakin silmiä siitä kuka ja millainen olen. Tämä ei tosiaan ole enää vain sitä alkuaikojen perhe-hömppää lastenvaatteista ja puuron syönnistä, vaan paikka jossa todella avaan sisintäni ja pohdin välillä tosi henkilökohtaisiakin asioita teidän kanssa.

On myös paljon asioita mitä en edelleenkään osaa. Ja ehken ikinä opikkaan. Kirjoitan mitä mieleen tulee, en osaa ajatella että mitkä aiheet toisivat lisää kävijöitä tai että jossain jutussa olisi nyt aihetta suureksi skandaaliksi. En yli neljän ja puolen vuoden bloggaamisen jälkeen tajua edelleenkään mitään mistään hakukoneoptimoinnista tai siitä miten voisin kasvattaa lukijamäärääriäni. Viikoittain hämmmäsyn siitä, että jotkut ihan tajunnan virtana kirjoittamani jutut päätyvätkin tosi suosituiksi ja taas postaukset joita olen suunnitellut ja tehnyt pitkään eivät aiheuttakaan teissä juuri minkäänlaisia reaktioita. Välillä tulee myös kausia kun en keksi tai ei huvita kirjoittaa mitään. Tämän vuoden aikana olen myös kokenut paineita. Paineita siitä olenko tarpeeksi hyvä tai suosittu näiden kaikkien muiden blogien keskelle. Aiemmassa portaalissa kun olin yksi isoimpia, täällä nyt lähes päinvastoin. Näitä paineita onneksi helpottaa esimerkiksi toimistusjohtajalta sunnuntai-iltana tuleva viesti: Huikean hieno toi sun viimeisin postaus! Blogikirjoittamista parhaimmillaan, onnittelut 🙂 !

Bloggaamisen lisäksi tämä vuosi on muidenkin töiden osalta ollut merkittävä. Blogin ansioista olen saanut hyvin mielenkiintoisia työtarjouksia. Olen ollut usempaan kertaan mallina, olen ollut emännöimässä tapahtumia, lapsetkin ovat saaneet malli -ja mainoskeikkoja, olen päässyt suunnitelemaan vaatteita kahdelle eri taholle ja mikä tärkeintä – tutustunut taas roppakaupalla uusiin mahtaviin ja lahjakkaisiin ihmisiin. Kirjaakin aloin kirjoittamaan – se tosin edistyy hyvin hitaasti, mutta varmasti. En kovin usein uskalla tätä edes itsekseni miettiä, (sillä tidättehän, se kellä onni sen kätkeköön) mutta vaikka vuoteen on hyvien asioiden lisäksi mahtunut myös paljon vastoinkäymisiä ja raskaita asioita, elän juuri nyt unelmaani. Saan tehdä sitä mitä rakastan. Kiitos kun olette mukana <3

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Olen viime viikkoina kuullut useammalta ihmiseltä, että pojat eivät näytä yhtään veljeksiltä. Ja olen ollut ihan ihmeissäni, miten niin!? Hehän ovat kun paita ja peppu! Mutta tosiaan, Kaapo kyllä näyttää enemmän isältään ja Elvis sitten on taas kun kopio minusta pienenä. Ja ovathan he luonteeltakin ihan erilaisia.

Molempien poikien luonteet ovat tulleet mielestäni jo tosi varhaisessa vaiheessa esiin. Kaaposta jotenkin vain aisti, että hän on rauhallinen ja herkkä luonne. Elviksen pippurisen luonteen sain taas todeta jo ensimmäisenä päivänä synnytyssairaalassa. Toki tasoja tulee kokoajan lisää ja elämäkin hieman muokkaa persoonaa, mutta nämä ovat ne vahvimmat piirteet – jotka ovat näkyneet ihan vauvasta saakka.

On jännä miten useasti sisarukset ovat niin erilaisia. Vaikka nämäkin kaksi ovat viettäneet lähes koko ikänsä toisensa seurassa 24/7, ei persoonat ole kuitenkaan muokkautuneet samanlaisiksi. Oikeastaan uskon että se on jonkinlainen luonnon oma juttu, sisarusten on oltava erilaisa jotta he saisivat mahdollisimman paljon huomiota vanhemmiltaan. Kuulostaako tämä teistä yhtään järkevältä? Sillä jos sisarukset olisivat kovin samanlaisia, heitä myös helposti alkaisi huomiomaan yhtenä – ei yksilöinä. Olen huomannut nimittäin saman myös viiden pikkuveljeni kanssa. Toki meissä on samojakin piirteiltä ja kiinnostuksen kohteista, mutta jokainen on selkeästi ihan eri luonteinen. Mutta näitä samoja luonteenpiirteitä näkee kyllä sitten taas omissa lapsissa.

Siinä missä Kaapo arvostaa rauhallisia juttu tai lukutuokioita kainalossa, Elviksestä on taas parasta kun huomiota saa vanhemmalta yhdessä pelleilemällä ja riehumalla. Sitten taas kuitenkin Kaapo on se enemmän liikunnalisempi, kun Elvis taas tykkää piirtää ja näperrellä.

Kaikesta huolimatta nämä pojat on mitä mainioin tiimi. Kuten sanoin, paita ja peppu. Kahden vuoden ikäero ei ole ainakaan toistaiseksi haitannut menoa. He tekevät kaiken yhdessä ja selvästi nauttivat toisensa seurasta. Veljestä saa tukea ja turvaa, vaikka päivittäin he myös kinastelevatkin. Mutta nekin kinat tuntuvat vaan hitsaavan tätä parivaljakkoa enemmän yhteen. Pojat myös tunnistavat toisistaan hyvin tuntemukset. He huomaavat heti kun toisella on joku vialla. Tietävät milloin kannattaa ottaa etäisyyttä tai milloin sitten taas rutistaa tiukemmin. Näiden kahden touhuja seuraten sydän pakahtuu päivittäin.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Oltiin viime viikolla pienellä bloggari -ja toimittajaporukalla tutustumassa lähemmin Helsinki Design Weekin ja Tallinnan Design Nightin yhteistyöhön. Kierreltiin koko päivä niin opastetusti kun omatoimisestikkin Tallinnan putiikkeja ja tavattiin kiinnostavia Virolaisia suunnittelijoita. Päästiinpä keskelle rakennustyömaata vanhaan sähkölaitokseen, johon pian aukeaa uuden uutukainen kultuurikeskus. Hurjan mielenkiintoinen päivä!

Oli kiva päästä tutustumaan Tallinaan myös sen perintesen keskustan ja Vanhan kaupungin ulkopuolelle. Telliskiven alue oli kyllä todellakin tutustumisen arvoinen. Ei yhtään ihme, että moni kaveri on viime vuoden aikana sitä suositellut. Sitten toisaalta oli jännä nähdä kontrasti Helsinkiin. Hyljättyjä alueita ja taloja, rikkonaisia ikkunoita, kesken jääneitä rakennustyömaita – Neuvostoliiton ajan henki tuntui välillä todella vahvasti, esimerkiksi vanhalla juna-asemalla. Sitten toisaalta uutta rakennetaan paljon ja vanhaa kunnostetaan, keskustakin oli muuttunut viime käynnistäni taas paljon modernimmaksi. Kalamajan alueesta, vanhoine puisine kalastajien mökkeineen, tulee vielä todella trendikäs ja varmasti kallis paikka asua.

Virolaiseen designiin oli ilo tutustua paremmin, siellä on vaikka mitä ihania suunnittelijoita ja juttuja!! Näistä ajattelinkin koota pian esittelyn ja kartan. Eli kiinnostavimmat ostospaikat Tallinnassa sekä pari muuta mainitsemisen arvoista putiikkia ja ravintolaa. Pysykäähän kuulolla siis jos sellainen opas kiinnostaa!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Jos synttärikutsussa lukee RÄYH! VIHREÄ ON UUSI MUSTA, ei jää paljoakaan arvailuden varaan, että millä teemalla bileet vedetään. Etenkin kun synttärisankari on ehkä suurin tietämäni Hevisaurusfani.

Pojat ovat tietysti innoissaan, sillä tämä syksy (kuten kevät oli) on yhtä kaverisynttäreiden sumaa. Oikeastaan joka viikonlopulle tuntuu olevan jonkun kaverin synttärit. Välillä useammat päällekkäin. Eikä mene enää kauaa, kun saan alkaa valmistelemaan poikien synttäreitä. Huh – siinä onkin taas urakkaa. Omat synttärinikin sattuvat tänä vuonna viikonlopulle, joten mietinkin että pitäisikö niitä pitkästä aikaa juhlistaa? Vuoden päästä suunnataan parhaan ystäväni kanssa sitten kahdestaan kolmekymppismatkalle jonnekkin lämpimään.

Lauantaina tosiaan kuitenkin juhlittiin 4-vuotiasta Valoa. Tutustuin Valon äitiin Miian jo vuosia sitten, silloisen poikaystäväni kautta. Meidän juttu on kuollut ja kuopattu myös vuosia sitten, mutta ystävyys Miian kanssa jäi onneksi elämään. Oikeastaan kuitenkin lähennyttiin paremmin vasta neljä vuotta sitten kesällä, kun molemmat tuskastelimme isojen vauvamahojemme kanssa. Siitä saakka ollaan tavattu vauvojemme kanssa – jotka eivät tosiaan enää olekkaan mitään ihan vauvoja! Ollaan oltu Valon kaikilla synttäreillä mukana ja siinä missä tuntuu hullulta, että omat lapset kasvavat, tuntuu se yhtä hullulta (ellei jopa hullummalta) myös kavereiden lasten kohdalla. Hauska nähdä sivusta millainen, ihan erilainen, persoona ystävän lapsesta on kehittynyt.

Mutta tosiaan, näiden bileiden jälkeen tajusin sen, että pian pitää alkaa miettimään poikienkin synttäreitä. Koska moelmmilla on synttäripäivä kuukauden päästä toisistaan ollaan tähän saakka vedetty yhdet yhteiset kaverisynttärit. Viime vuonna samoihin pirskeisiin kustuttiin myös sukulaiset ja kummit, joten kaikki oli (onneksi) ohi kerralla. Nyt kuitenkin pojilla alkaa olemaan paljon niitä ihan omia ja tärkeitä kavereita, joten ekan kerran nyt tosissaan mietin myös, että pitäisikö heille pitää myös ihan omat juhlat? On tässä vielä viikko-pari aikaa miettiä. MUTTA MITÄÄN TEEMAJUTTUJA (askartelua) EN KYLLÄ ALA.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

”Näin unta että olin Flowssa. Sitten heräsin ja masennuin”

Näin kirjoitti tänään kaverini, kun sattumalta samaan aikaan katselin näitä viime viikonlopun kuvia läpi. Täytyy sanoa, että itsellänikin oli melko samat fiilikset. Mutta niinhän se on, että kaikki kiva loppuu aikanaan. Flow vaan on niin suuremmoisen upeasti järkätty festari, ettei haittaisi jos se tulevaisuudessa kestäisi vaikka koko viikon. Niin paljon nähtävää ja koettavaa jäi tänäkin vuonna välistä. Vaikka ei sillä, etteikö kolmen päivän festarirupeaman aikana olisi nähnyt ja kokenut vaikka mitä, mutta kaikenlaista ohjelmaa, ruokatarjontaa ja viihtyisiä hengailumestoja oli enemmän kun mitä ehdittiin koluta. Tänä vuonna en juossut keikalta keikalle kello kaulassa, vaan keskityttiin enemmän fiilistelyyn ja hengailuun. Toki mahtavia keikkoja tuli nähtyä, mutta onnekseni kukaan kaveriporukastani ei myöskään jaksanut stressata jos ei ehditty eturiviin tai nähty ekoja tai vikoja biisejä. Fiilispohjalla mentiin ja fiilis oli hurjan hyvä.

Itse haen festareilta myös muuta kun niitä bändejä. Toki hyvät esiintyjät ovat vetonaula ja eikä tunnelma olisi mitään ilman niitä. Haluan kyllä ensisijaisesti käydä musiikkifestareilla, mutta muusiikin lisäksi itselleni on tärkeää että järjestelyt toimii ja visuaaliseen ilmeeseen ja palveluihin on myös panostettu. En tykkää rämpiä mudassa jossain ankealla hiekkakentällä omaa taskumattia tyhjentäen. Vaan haluan siistin ja viihtyisän ympäristön, johon on ajatuksella panostettu, sekä laadukkaat ruoka -ja juomatarjonnat. Ja kaikista parasta on tietenkin kömpiä omaan sänkyyn yöksi.

Flow ei siis pettänyt tänäkään vuonna. Oikeastaan voisi sanoa, että järjestelyiden puolesta festarit vaan paranevat vuosi vuodelta. Oikein jännityksellä odotan myös, mitä huikeita juttuja visualistitiimi keksii taas ensi vuodeksi. Nuo kaikkialla olevat jättimäiset diskopallot kyllä toivat ihan oman fiiliksensä tänä vuonna, etenkin illan hämärtyessä. Sunnuntaina istuimme varmaan useamman tunnin skeittiparkilla vain välkehteleviä valoja ihaillen ja viimeisiä tunnelmia itseemme imien. Mikä ihana päätös kesälle. Kiitos Flow 2015!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.