”Muista että sinun arkesi on toisen lapsuus” – Tämä lause sai minut jokin aika sitten pysähtymään. En muista mistä sen luin, mutta itseasiassa se pysäytti aika kunnolla ja antoi paljon aihetta miettiä asioita. Sitä että onko sieltä päiväkodilta muka aika niin kiire juosta kauppaan ja kotiin, olisiko meillä sittenkin aikaa jäädä tonkimaan ihmeellisyyksiä kuralammikosta? Onko minun pakko selata facebookkia, instaa ja sähköposteja nyt, vai voisinko tehdä sen vasta kun lapset ovat menneet nukkumaan? Onko minun pakko osallistua kaverin synttäribileisiin ja viedä lapset hoitoon, vai voisimmeko me sittenkin tehdä itse yhdessä pitsaa ja pitää leffaillan kotona?
Some vie nykyään ihan hirveästi aikaamme ja vaikka en tahtoisi, niin välillä minun on pakko tehdä töitä silloin kun lapset ovat kotona. Netflix toimii välillä lastenhoitajana. Ei siitä ole turha ottaa huonoa-omaatuntoa, mutta jos tilanne on tämä jatkuvasti on ehkä aika muistuttaa tuo lause mieleen. Vaikka omilla lapsillamme on asiat ihan hurjan hyvin, on uusia leluja, vaatteita, pelejä, harrastuksia, karkkipäivää ja vaikka mitä – tärkein asia kuitenkin, mitä voimme heille antaa on läsnäolo. Sitä ei voi ostaa millään.
Mä olen välillä ihan mahdoton puhelimeni kanssa, tuntuu että se kasvanut käteen kiinni. Mikään siellä ei kuitenkaan ole niin tärkeää, että ajan, jonka voisi viettää lasten kanssa, viettääkin siellä. Tai vastaa jatkuvasti vastaa että ihan kohta. Toki kaikki tarvitsevat hengähdystaukoja ja omaa aikaa, mutta nyt olen ottanut asiakaseni sen, että kun ollaan yhdessä niin ollaan sitä ihan oikeasti. En halua että pojille jää lapsuusmuistoksi se, että äitillä oli aina kiire tai että se oli kokoajan netissä. Nyt olenkin yrittää entistä enemmän tiedostamaan omaa käyttäytymistäni. Hullua että arki todella on mennyt siihen, että joudun muistuttamaan itselleni että miksi niitä lapsia on tehty ja minkälaisen lapsuuden haluan heille tarjota. Mutta mielummin nyt, kun kymmenen vuoden päästä.
Myös tämänhetkinen pakolaistilanne ja sydäntä raastavat kuvat sodan jaloista pakenevista perheistä ja lapsista on saanut halaamaan vähän kauemmin ja tiukemmin omia lapsia. Eikä noista omista aikuisten menoista kieltäytyminenkään ole tuntunut pahalta. Itseasiassa päinvastoin. Ja siihen kännykkämyyteenkin tottuu tosi nopeasti. Tässä nimittäin myös ainoat kuvat meidän viime viikonlopun kylpyläreissulta. On kumma miten sitä ehtii tehdä niin paljon enemmän, kun sitä facebookkia ei vilkaisekkaan vartin välein. Ehtii vaikka polskutella yhdessä neljä tuntia, käydä syömässä, lukea kirjan ja katsoa leffan alusta loppuun.
Pienenä muistutuksena siis muillekkin, äläkää kiirehtikö jos ei ole pakko ja olkaa läsnä, muulla ei ole väliä.
Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.
