Anteeksi blogi, tämä muutto on vienyt kaiken aikani. Tai niin ainakin uskottelen itselleni.
En tiedä onko se tämä kevät, tämä harmaa sunnuntai, naisena olo vai elämä ylipäätään. Mutta kaikki tuntuu taas niin epävarmalta. Mikähän siinä on, että vaikka hyvin asiat ovat, niin välillä sitä löytää itsensä murhetimasta. Istumassa tunti toisensa perään, tujottamassa ikkunasta ulos, katselemassa junia ja miettimässä elämää. Elämää jolla ei tunnu olevan mitään suuntaa. Jos nyt kirjaisin tulevaisuuden suunnitelmiani ylös lukisi siinä näin:
-kesällä puistopiknikille ja maauimalaan
Ei muuta. Ei työkuvioita, ei koulukuvioita, ei varsinkaan mitään rakkauskuvioita. Ei. Ei todellakaan. Sanoin juuri pojalle, kenestä tykkään kauheasti, että pidä paskas. Tarkoitin häntä itseään. Tuntuu aika pahalta. Tajusin että olen roikkunut hänessä yli puoli vuotta. Vähän liian kauan. On aika vaan päästää irti, ja ehkä siksi olokin on nyt haikea.
Vaikka muutto ja tämä lattioiden maalaus on vienyt paljon aikaani, on aikaa miettimiseen kuitenkin ollut. Ehkä vähän liikaa. Miettimien ei taida sopia minulle. Mielummin sitä vaan menisi tukka putkella, touhuaisi lasten kanssa ja näkisi kavereita. Lattioiden maalaaminen tyhjässä asunnossa on aika yksinäistä puuhaa nimittäin, siinä alkaa mieli vaeltaa.
Tavallaan tämä on myös juuri sitä mitä olen tarvinnut. Välillä pitää pysähtyä ja katsella elämäänsä eri suunnista. Aina ei vaan voi mennä ja pitää hauskaa. Jollain masokistisella tavalla tälläinen vellominenkin tekee välillä hyvää. Sitten ne kivat jutut tuntuu taas kivemmilta.
Mutta nyt lähden rautakauppaan. Laitan kuulokkeista soimaan haikeaa musaa ja katselen hiljaa ratikan ikkunasta harmaata Helsinkiä. Koska niin nyt vaan kuuluu tehdä. Ehkä taas huomenna aurinko paistaa ja tanssin liikennevaloissa vihreää valoa odottaessa.
Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.
