Olen puhunt pitkään, että haluan koiran. Mutta olen halunnut olla myös täysin varma, että voisin tarjota sille mahdollisimman hyvän elämän, ennen kun sen otan. Joten tätä asiaa on pyöritelty mielessä nyt jo useampi vuosi. Ja hyvällä elämällä tarkoitan siis sitä, että koiran kanssa ehtii olla ja käydä käydä kunnon lenkeillä. Tässä välillä hyvinkin hektisessä lapsi-perhearjessa ainoana vanhempana kun se voi olla välillä haastavaa. Kuitenkin nyt jos koskaan tuntuu siltä, että on vihdoin oikea aika koiran ottamiselle.

Tulihan tuossa arvottua myös eri koirarorujen välillä. Mielessä kuitenkin on ollut alusta saakka jonkinlainen vesikoira, ihan jo luonteensa vuoksi. Ja luonteen sekä käyttötarkoituksen mukaanhan koira tulisikin valita. Näissä vesikoiraroduissa kuitenkin plussaa on ihanan luonteen lisäksi myös söpö pörröinen ulkonäkö, sekä turkki josta ei juurikaan karvaa irtoa.

Kävi kuitenkin pian ilmi, että vesikoirian pentuja on aika haastava löytää suomessa. Vesikoirat, eli espanjan- ja portugalinvesikoira, lagotto romagnolo, barbet ja wetterhoun ovat melko hatvinaisia rotuja kuitenkin, eikä pentueita tule kovinkaan montaa vuodessa. Vielä kun mielessä oli tietyn värinen koira ja sukupuoli, ei vaihtoehtoja ollut juurikaan (yhtään).

Meillä on aikoinaan ollut portugalinvesikoira ja sellaista ihan aluksi etsinkin. Sitten rupesin kuitenkin miettimään, että kun minulla on tätä sukua täällä Espanjassa ja täällä tulee ravattua, niin olisihan espanjanvesikoirakin aika ihana. Ja sitten satuin törmäämään muutamaan sellaiseen kesällä ja he veivät heti sydämeni olemuksellaan. Siitä asti on ollut selvää, että sellainen meille.

Kun suomesta ei meinannut löytyä koiraa, rupesin varovaisesti miettimään, että joskos toisin sellaisen sitten espanjasta. Tutkiskelin nettisivuija ja ilmoituiksia ja tulin päivä päivältä varmemmaksi siitä, että meidän on saatava tuollainen koira. Kun muutama viikko sitten tämä espanjan reissuni varmistui, päätin että jos vain hyvä pentu löytyy, tuon sellaisen mukanani.

Ja täällä sitä sitten ollaan. Maanantaista saakka ollaan soiteltu eri kasvattajille jotka sopivan ikäisistä pennuista ovat ilmoittaneet. Osa on vastannut, osa on luvannut palata asiaan ja osasta ei ole sitten kuulunut mitään. Tämä espanjan manjana-meininki totisesti näkyy myös tässä. Kyllä on vähän stressanut, kun aikaa ei kuitenkaan ihan hirveästi ole. Eilen sitten kuitenkin vihdoin päästiin katsomaan pentuja.

Paikka oli ihana, pennut olivat ihania, pentujen äiti oli ihana, kasvattajat samoin. Jäi kaikin puolin tosi hyvä fiilis. Sinne nuo pienet jäivät vielä maitoa tankkaamaan ja yöunille, mutta saas nähdä lähteekö joku näistä maailman pehmoisimmista palleroista mukaan suomeen. Mitäs luulette?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Täällä sitä ollaan, kolmatta päivää lomalla ilman lapsia. Olen siis etelä-Espanjassa, Malagan lähellä, laskelmieni mukaan nyt kuudetta kertaa kolmen vuoden aikana. Isäni, hänen vaimonsa, kaksi siskopuoltani ja veljeni kun asuu täällä. Yleensä ollaan poikien kanssa tultu tänne aina vähän pidemmäksi pätkäksi, kuukaudeksi yleensä, mutta itseasiassa tämä on jo toka kertani kun tulen reiluksi viikoksi yksin.

Ollaan poikien kanssa matkusteltu niin paljon kun se vain on ollut mahdollista ja olenkin tosi iloinen, että he ovat pienestä pitäen tottuneet lentämiseen. Parempia reissukavereita saa nimittäin hakea. Mutta onhan se tietysti ihan eri asia lomailla lasten kanssa kun yksin tai aikuisporukassa. Nyt sitä tuntee, että saa ihan oikeasti relata. Poiketa extempore minne vaan, syödä kun huvittaa, nukkua ja valvoa miten tahtoo.

Mutta täytyy sanoa, että esimerkiksi eilen yksin uima-altaalla ollessani mietin vain, että miten kivaa pojilla nyt olisi täällä. Etenkin kun tämä on tuttu paikka lasten kanssa, tuntuu samaan aikaan oudolta tehdä asioita tai mennä paikkoihin joita hedänkin kannssaan tekisin tai menisin. Tähän mennessä reissu ei ole juurikaan poikennut edelliskerroista, mitä nyt on pitänyt huolehtia vain itsestäni.

Olen ottanut tosi rennosti, nauttinut lämmöstä (tukahduttavasta kuumuudesta), ottanut aurinkoa, uinut, käynyt kaupungilla, markkinoilla, shoppailemassa ja kahviloissa. Myös suurinosa työhommista on jäänyt. Ja vaikka kuvaamisesta tykkäänkin, olen tähän saakka ottanut kuvia vain puhelimella. Kamera on edelleen pakattuna matkalaukussa. Kun liikkuu yksinään, on aika ihanaa kun mukana ei tarvitse raahata mitään ylimääräistä. Olalla vain pieni laukku mihin mahtuu juuri ja juuri puhelin ja lompakko.

On tietysti käynyt mielessä, että olenko nyt ihan kamala ihminen ja huono äiti kun lähdin ilman lapsiani. Mutta ensinnäkin, lapset olisivat muutenkin isällään vuoroviikoin – miksi en muka silloin voisi lähteä? Toiseksi, kun juuri keväällä olin täällä neljä viikkoa 24/7 lasten kanssa, olen minäkin tämän ansainnut. Vaikka en usko että taas vähään aikaan, ainakaan näin pitkäksi aikaa, lähden ilman lapsia. On niiden kanssa silti vaan niin kivaa, vaikka se vähän rankempaa onkin. Nyt kuitenkin nautin tästä.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Laukku on pakattu, talovahti hommattu, tiskit tiskattu ja roskat viety. Padille ladattu leffoja, laukussa kirja, korvatulpat, niskatyyny ja purkkaa. Mä lähden nimittäin kohta kentälle ja huristan Malagan aurinkoon. Kahdeksan päivää. Yksin. Tämä on toinen kerta kun lähden lomalle ilman lapsia.

Just nyt mä mietin että saako näin oikeasti tehdä? Just nyt mä mietin että aika outoa lentää ilman lapsia. Just nyt mä mietin että aika siistiä. Kerrankin iPadi on mulle koko viisituntisen ajan.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Äiti, meillä oli tänään tosi kiva päivä, sanoi Elvis kun palasimme iltapäivällä kotiin. Ja niin oli kyllä minullakin. Pojilla oli pitkästä aikaa arkivapaa, päiväkodin ja eskarin ollessa suljettuna mielenilmaisun vuoksi. Syyssää ja neuvolakäynti toivat päivään samaa fiilistä kun aikoinaan kotiäitinä ollessa. Käytiin syömässä, ruokakaupassa, pyöräiltiin ja ulkoiltiin sadesäässä, eikä ollut kiire minnekkään.

Alkuviikosta käytiin hakemassa Polarn O. Pyretiltä luottovaate ulkoiluun, edellisten käydessä pieniksi. Eli windfleecet. Ne ovatkin sen jälkeen olleet käytössä joka päivä. Aikoinaan, kun kirjoitin paaaaljon enemmän lastenvaatteista, ei ollut varmastikkaan yhtäkään ulkovaatepostausta jossa en olisi windfleecejä kehunut. Vaikka nykyään harvemmin vaatteita hehkutan, ei mieli ole muuttunut miksikään. Näitä ilman syksyt ja keväät olisivat lasten pukeutumisen kannalta paljon haastavammat.

Windfleece on siis nimensä mukaan fleecetakki joka pitää myös tuulta. Tuulenpitävyyden lisäksi takki pitää myös vettä, korkea kaulus suojaa kaulaa ja edessä sekä takana on vielä hyvät heijastimet. Lasten mielestä parasta näissä takeissa on hihoissa olevat peukaloreijät, minun mielestäni taas monikäyttöisyys. Fleece menee hyvin takkina ihan noin, mutta sen saa kiinnitettyä nepparilistan avulla myös popin omaan kuoritakkiin. Näin ollen toppavetimiä ei tarvitse ihan heti ottaa käyttöön. Lisäksi nyt syksyllä ja taas keväällä säät vaihtelevat päivänkin aikana paljon. Välillä sataa, välillä paistaa, tuulessa on kylmä ja auringossa tulee taas kuuma. Windfleecen ja kuoritakin yhdistelmän kanssa on helppo pukea ja riisua tarpeen mukaan. Tänään windfleecet tomivat hienosti sadetakkien alla.

Kuten PoPin muutkin ulkovaatteet, windfleecet ovat laadukkaita ja pysyvät uuden näköisenä lapselta toiselle. Monet fleecevaatteet kun nukkaantuvat, mutta nämä ei kyllä ikinä. Meillä on ollut fleecejä tai fleecehaalareita ainakin punaisena, keltaisena, turkoosina ja limenvihreenä. Tänä syksynä ihana uutuus on tuo musta-valkoinen karhukuviointi. Kuviollisia windfleecejä on muutaman kerran aiemminkin aiempian vuosina ollut, mutta tämä on niistä ehdottomasti oma suosikkini. En oikeastaan kuosesta kauheasti välitä, mutta tämä on ihanan raikas ja yksinkertainen. Värikkäillä pipoilla saa sitten halutessaan lisää piristystä asuun. Vaikkakin tuo Kaapon simppeli harmaa merinovillainen pipokin on aivan ihana. Voi olla että se tullaan vielä näkemään useasti minun päässäni tämän talven aikana.

Olin jotenkin aika harmissani siitä että kesä meni taas, yhtä nopeasti kun aina – eikä se tänä vuonna ollut edes kauhean lämmin. En odottanut syksyä, en sitten yhtään. Mutta tänäänkin, tuulesta, sateesta ja lakossa olleista ratikoista huolimatta oli aivan ihanaa. Nämä ovat juuri niitä päiviä kun kaikkialla on vaan harmaudesta huolimatta kaunista. Ruoho on vielä vihreää ja sitä koristavat pikkuhuljaa maahan leijailevat kirjavat lehdet. Ei yhtään huono tämäkään.

Tätä juttua kirjoittaessani googlailin vanhoja postauksiani ulkovaatteista. Katsokaa miten söpö Elvis on ollut kaksi ja puoli vuotta sitten pikkuisessa windfleecessään. MÄÄÄ EN KESTÄ.

Popin vaatteet saatu

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Varmasti kaikki meistä raskaana olleet olemme kokeneet raskauden aikana jonkinlaisia pelon hetkiä. Jonain iltana havahdut siihen, ettet ole tuntenut vauvan liikkeitä päivän aikana juurikaan, tai neuvolakäynnillä ei sydänääniä meinatakkaan saada kuuluviin. Suurinosa näistä tilanteista kuitenkin päättyy hyvin, mutta vuodessa Suomessa kohtuun kuolee myös parisataa lasta. Kohtukuolemasta puhutaan silloin kun sikiö on yli 22 viikkoinen tai painaa yli 500g. Näillä viikoilla syntynyt keskosvauva saadaan nykyään usein myös jo pelastettua. Kohtukuolema johtuu usein istukan ongelmista tai napanuoraan kuristumisesta, mutta suurimassa osassa kohtukuolemista lapsen menehtymisen syy jää mysteeriksi. On kauhea ajatella sitä surun ja tuskan määrää, kun saa tietää lapsensa kuolleen kohtuun. Synnyttää ja hyvästellä lapsi. Tulla äidiksi, mutta ilman lasta.

Palkittu valokuvaaja, äiti ja rakas ystäväni Kaisu Jouppi aloitti muutama vuotta sitten projektin, jossa hän haastatteli ja kuvasi 43 kohtukuoleman kokenutta naista. Lopulta kaikki tarinat kuvineen koottiin kirjaksi. Jokaisen naisen tarina on erilainen, mutta jokaista yhdistää samanlainen loppu: tyhjä syli.

Vaikka olen selannut kirjan läpi vaikka kuinka monesti, nähnyt kuvat ja lukenut tekstit, nousevat ihokarvat joka kerta pystyyn. Tämä on kirja, jota ei voi lukea ilman kyyneleitä.

”Yritän herätellä vauvaa, kätilö murtuu kyyneliin.
Yleensä synnytetään elämää, mutta mä synnytän kuolemaa.
Kotona heitän roskiin sairaalassa päälläni olleet vaatteet.
Lasta ei ollut, mutta hautajaiset piti järjestää.
Valitsen pitkään lapselle vaatteita arkkuun
Käsittämätön tyhjyys.”

Vaikka kirja on mielestäni hurjan surullinen ja koskettava, uskon että se antaa kuitenkin todella paljon saman kokeneille. Tämän kirjan myötä kuulen ensimmäistä kertaa puhuttavan kohtukuolemasta laajemmin. Tämän myötä kohtukuoleman kokeneet saavat vertaistukea ja me muut taas ymmärrämme sitä tuskaa pikkuisen paremmin. Vaikka aihe on todella surullinen, suosittelen lämpimästi kirjaan tutustumista.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.