MINTTU, SULLA ON TISSIT! huusi luokkakaverini liikuntatunnin jälkeen koulun pukkarissa. Olimme kolmannella luokalla, eli yhdeksänvuotiaita. Minulle oli kasvanut tissit huomaamattani. Kaverini kutsuivat niitä luumuiksi ja yhdessä sitten ihmettelimme niitä, kunnes pikkuhiljaa muutkin kaverit alkoivat omaan tahtiinsa kehittymään. Minä olin kuitenkin aina se jolla oli isot tissit.

Samoihin aikoihn taisin sitten saada myös ekat rintaliivini. En muista kummat oli ensin, äitini Lippulaivan Lindexistä ostamat, pienimmät mahdolliset löytynyneet vaaleankeltaiset push upit, vai isäni silloisen vaimon ostamat myrkynvihreät Björn Borit. Kummin vaan, sen jälkeen olen pitänyt rintaliivejä aina. En muista milloin, mutta jossain vaiheessa tissit olivat jo niin isot että jouduin alkaa käyttämään pehmeitä liivejä myös öisin.

En ole ikinä pitänyt isojen rintojen takia saamastani huomiosta ja koko aikuisiän olen kärsinyt niistä myös fyysisesti. Minulla on ollut selkäkipuja, niskakipuja, rintarangan jumeja, kovia päänsärkyjä, lihasjumien aiheuttamaa tinnitusta, liivien olkainten jättämät kuopat olkapäillä sekä huono ryhti. Raskausaikana ja imettäessä rinnat kasvoivat valtaviksi. Niin suuriksi että esikoisen kanssa imetys ei onnistunut. Urheilu isojen tissien kanssa on ollut myös haastavaa ja kivuliasta. Juostessa minun täytyy pitää ei vain yksiä, eikä kaksia, vain kolmia liivejä päällekkäin. Esimerkiksi jooga ei onnistu, sillä joissain asennoissa kirjaimellisesti tukehdun tisseiheni.

Olen jo pitään oppinut pukeutumaan niin että tissien kokoa ei välttämättä ihan hahmota. Käytän suurimmaksi osaksi minimaizer-mallisia rintaliivejä, jotka saavat tissivarustuksen näyttämään muutamaa kuppia pienemmältä. Normaali kokoni on siis 75H. Käytän yleensä niin korkeita kaula-aukoja ettei rintavakoa näy, mikä tuo myös illuusion pienemmistä rinnoista. Nykyään osaan jo hahmottaa heti rekistä että mitkä vaatteet mahtuvat päälleni ja mitkä eivät, mutta voi niitä vuodatettuja hikikarpaloita, kyyneliä ja kirosanoja kun pukukopissa MIKÄÄN ei mahdu tissien kohdalta. Ja vaikka vaatteiden osto nykyään sujuu (vaikka toki paljon rajoituksia on), niin esimerkiksi alusvaatteita tai uikkareita ei meinaa löytää. Ei ainakaan mitään kivoja.

Ulkonäköseikoista ja suppeasta alusvaatevalikoimasta huolimatta suurin murheeni isojen tissien kanssa on kuitenkin ennenkaikkea se, että ne vaikuttavat toiminnallisesti. Eli estävät minua tekemästä asioita ja aiheuttavat kipua. Kymmenisen vuotta olen haaveillut tissien pienentämisestä kunnes reilu pari vuotta sitten aloin selvittämään asiaa paremmin.

Mietin asiaa siis todella pitkään ja tämän vuoden alussa sain vihdoinkin vietyä asiaa eteenpäin. Olin selvittänyt että myös julkisella puolella rintojen pienennystä, eli reduktioplastiaa, tehdään – kunhan vain kriiterit täyttyvät. Kriteereinä leikkaukseen pääsyyn on tietty pistemäärä, joka koostuu lähinnä rintojen koosta mutta sen lisäksi täytyy olla myös näitä fyysisiä sekä toiminnallisia oireita. Lisäksi painoindexin täytyy olla alle 30, eikä saa tupakoida.

Minä otin ihan aluksi yhteyttä terveyskeskukseen johon sain ajan lääkärille muutaman viikon päähän. Tässä vaiheessa lääkäri arvioi hoidon tarpeen sekä tekee pisteytyksen. Jos hänen mielestään aihetta on, kirjoittaa hän lähetteen kirurgin arvioon. Kun kirurgi saa lähetteen hän vielä tekee päätöksen että onko henkilö ylipäätään edes sopiva arvioon, lähete saattaa tulla bumerangina myös takaisin. Minä sain täydet pisteet ja lähetteeni meni läpi. Sain muutaman kuukauden päähän ajan kirurgille. Tapaamisessa minut tutkittiin uudestaan, haastateltiin sekä kerrottiin leikkauksesta ja etenkin kaikista siihen liittyvistä riskeistä. Kun kirurgi oli varmistanut että olen soveltuva leikkaukseen ja ymmärrän varmasti mihin olen ryhtymässä, minut laitettiin leikkausjonoon. Tämän jälkeen minun piti käydä vielä mammografiassa ja usein samassa myös rinnat tutkitaan ultra-äänellä.

Hoitotakuu tämänkaltaisissa kiireettömissä leikkauksissa on kuusi kuukautta. Eli sen sisällä pitäisi päästä leikkaukseen. Kunnissa joissa on pienemmät jonot prosessi voi käydä nopeamminkin. Ilmoitin myös että olen valmis tulemaan nopeallakin aikataululla peruutuspaikalle, mutta sitäkin sain lopulta odottaa lähes sen puoli vuotta. Nimittäin reilu viikko ennen häitä minulle tarjottiin peruutusaikaa häitä edeltävälle päivälle. En sitä kuitenkaan ottanut vastaan, mutta pian sainkin uudestaan uuden ajan – ja se aika on ylihuomenna!

Torstaina kävin sitten vielä viimeisissä verikokeissa, valokuvauksessa, hoitajan haastattelussa sekä tapaamassa minut leikkaavaa kirurgia. Maanantai-aamuna vuosikausien toiveeni käy toteen ja saan toivottavasti jättää kertaheitolla hyvästit kaikille ikäville kivuille ja säryille. Pääsen urheilemaan paremmin ja heittämään pois kaikki jättikokoiset ja paksuolkaimiset mummorintsikkani. Kaksikymmentävuotta olen käyttänyt rintsikoita, jopa päivin ja öin, ja tulevaisuudessa voin toivottavasti jopa lähteä ulos kokonaan ilman liivejä. Wuhuu!

Leikkaus on melko iso ja komplikaatioriskejäkin siihen liittyy. Myös parantuminen jännittää kovasti. Leikkauksessa tehdään rintoihin ankkurin muotoiset viillot ja nännin paikka myös siirtyy. Muutos tulee olemaan siis iso, samoin kun toipuminenkin. Uskon sen kuitenkin olevan vaivan arvoista. Olen perehtynyt hyvin leikkaukseen, lukenut siitä ihan valtavasti ja keskustellut monen sen läpikäyneen naisen kanssa. Tutkimusten mukaan tämä leikkaus on ykkössijalla mitä tulee potilaiden tyytyväisyyteen sekä elämänlaadun kohentumiseen leikkauksen jälkeen. Joten senkin suhteen olen hyvin positiivinen. Leikkauksessa poistetaan rintakudosta, joka myös laskee huomattavasti rintasyövän riskiä.

Syyskuun blogi saattaa siis olla normaalia hiljaisempi, mutta voi myös olla että selviän ilman sen kummempia kompikaatioita ja olen täällä päivittelemässä vanhaan tuttuun tahtiin. Jotain postauksia olen myös kirjoitellut jo ennakkoon ja hääkuvia nyt ainakin on vielä ihan hirmuiset pinot.

En tiedä tulenko leikkauksesta sen suuremmin kertomaan, mutta jos siitä herää jotain kysymyksiä tai olet miettinyt samaan projektiin ryhtymistä niin saa ilman muuta laittaa kommentteja ja kysymyksiä!

Jännittävän aamun jälkeen olimme kuin olimmekin kaikki ajoissa valmiina lähtöön kun limusiininkuljettajamme soitteli alhaalta. Kaapo ja Elvis olivat aiemmin pohtineet että häihin kuuluu aina mennä valkoisella limusiinilla, ja sellaisen minä sitten yllätyksenä heille tilasin. Tai oikeastaan en lopulta osannut pitää yllätystä, mutta poikien kanssa me yllätimme kyllä kaikki muut juksatessamme, että ihan tavallinen tilataksi tulisi meitä hakemaan. Minulle olisi käynyt ihan tavallinenkin auto, mutta huomasin että tämä limusiini-asia oli tärkeä lapsille, joten oli kiva huomioida heitä tällä tavalla myös heille hyvin jännittävänä päivänä.

Limusiinissa oli täysi bile-meininki päällä. Ikkunat olivat tummennetut ja sisäosaa koristi eriväreissä vaihtuvat neonvalot. Seinissä olevissa näytöissä pyöri musavideoita ja tunnelma oli katossa vielä Daruden Sandstorm-kappaleen tullessa remixinä kolmannen kerran puteen. Tässä vaiheessa tunnelma rentoutui, sillä eihän sille voinut kun nauraa. Kuitenkin kun auto kurvasi kirkon eteen ja näin sisään astelevia vieraita palasi jännitys uudestaan. Itseasiassa istuin aika pitkään yksin autossa, sillä en halunnut kenenkään näkevän minua etukäteen.

Avioliittomme siunattiin upeassa Johanneksenkirkossa. Ruotsinkieliseen seurakuntaan kuuluva kirkko on yksi Suomen hienoimmista kirkoista ja siksi myös hyvin suosittu. Meille sanottiinkin aluksi ettei vapaita aikoja enää tälle vuodelle olisi, mutta yllättäen sieltä löytyikin peräti kaksi vapaata aikaa joista saimme valita. Toinen heinäkuun lopulle ja toinen elokuulle. Ensimmäinen kuukausi meillä meni kuitenkin lähinnä miettiessä että miten ja missä kaiken järjestämme, vaivihkaa kyselimme sukulaisiltamme että ovatko he miten Suomessa ja onko heillä jotain kyseisille viikonlopuille. Vasta kesä-heinäkuun vaihteessa saimme vihdoin lyötyä päivän lukkoon ja aloitettua häiden valmistelun.

Kerroinkin jo aiemmassa postauksessa, että vaikka kirkko oli todella suuri ja vieraita tilaisuudessa noin 80, oli kirkossa ihana intiimi tunnelma. Kirkko ei tuntunut yhtään liian isolta tai pramealta. Kaikki oli ihan täydellistä. Siunaaminen tapahtui pyynnöstämme suomeksi ja pappimme oli aivan ihana. Hän puhui kivan rennosti ja kauniisti perheestä, parisuhteesta ja rakkaudesta.

Meille oli tärkeää että saimme vannoa rakkautta rakkaidemme läsnäollessa ja vaikka en itse kuulu kirkkoon, halusin tehdä sen siellä. Tämä tarinamme on ollut niin mieletön ja täynnä niin suuria tunteita, että sen julistamiseenkin tarvittiin yhtä mahtipontinen paikka. Myös se että isäni saattaisi minut alttarille oli asia jonka tahdoin ehdottomasti kokea. Vaikka jännityksen takia osa seremoniasta menikin vähän ohi, niin sitä en kyllä unohda ikinä <3

Siunaamisen ja riisinheiton jälkeen meidän oli tarkoitus jäädä vielä kirkon eteen ottamaan kuvia ennen juhlapaikalle siirtymistä. Juuri silloin satoi kuitenkin aivan kaatamalla ja saimme juuri ja juuri napattua vain yhden yhteiskuvan. Olimme koko viikon seuranneet säätiedotuksia, jotka myös muuttuivat päivittäin. Häitä edeltävänä päivänä oli kuitenkin melko selvää, että juuri siihen aikaan sataisi. Ja niin totta tosiaan oli. Meillä olikin sitten varasuunnitelmana käydä nostamassa maljat kirkon ihan vieressä olevassa tilassa. Siellä oli pientä yllätysohjelmaa ja rentoa oleskelua hetken ennen kun matka juhlapaikalle koitti.

Hääautomme oli hienoin jota olen koskaan nähnyt. Sateen vuoksi emme ajaneet katto auki, mutta senkin edestä sisällä oli sitten koristetta. Ja shampanjaa sekä lempimusaamme. Ajelimme pienen kunniakierroksen ikkunat auki ihmisille vilkutellen (ja kimppua ulkona heilutellen). Oli tosi ihana nähdä ihmisten aidosti riemastuneita ja iloisia ilmeitä ja eleitä. Meillä oli myös hauska kohtaaminen muutaman tutun sekä yhden polttariporukan kanssa.

Sillävälin kaasot olivat laittamassa juhlapaikkaamme kuntoon, mutta kerron siitä sitten lisää toisessa postauksessa!

KUVAT TEEMU HÖYTÖ 

– Vietin extempore ”honeymoonin” mökillä
– Olin ekaa kertaa kajakissa
– Söin rapuja
– Kuulin noin 27 erilaista snapsilaulua
– Kävin kesän vikan kerran VUMeissa
– Vietin omia häitäni
– Hävitin puhelimeni, löysin puhelimeni ja rikoin puhelimeni
– Poikien 9 viikkoa kestänyt kesäloma loppui
– Tein ovulaatiotestejä ja sain hormoonikuurin
– Sain ajan kauan odottaamani leikkaukseen
– Kävin Hangossa ja Tammisaaressa
– Söin elämäni parhaat ranskalaiset
– Kuljin elämäni tokaa kertaa limusiinilla
– Kävin ripsien kestotaivutuksessa
– Minulla oli polttarit
– Uin keskellä yötä pilkkopimeässä meressä suoraan veneen perästä
– Näin kaksi ilotulitusta
– Kävin Ikeassa 15 minutissa
– Kiukuttelin vähän
– Söin liikaa
– Häädin täitä
– Tein tosi monta kertaa ruokaa
– Ajoin elämäni ekaa kertaa autoa
– Frank Ocean tykkäsi mun instakuvasta
– Harjoittelin valssia keskellä yötä
– Olin K18-horror-maanaaja escaperoomissa ja selvisin niin hengissä kun ajoissa uloskin
– Matkustin pakun takakontissa side silmillä
– Vaikutuin Oskun tulishowsta yöllisellä hiekkarannalla
– Minut kuvattiin Suomi100 valokuvaprojektiin
– Opettelin uutta nimmaria
– Unohdin uuden nimeni vain pari kertaa
– Tanssin hikisenä aamuun saakka
– Kävin stadikalla vesijuoksemassa
– Esitellin Oskun koko suvulle
– Tapasin Martti ja Eeva Ahtisaaren
– Menin vahingossa pummilla ratikalla

Kerroinkin jo tuosta yhdestä elämäni jännittävimmistä aamuista aiemmin, mutta pakko vielä jakaa nämä hääkuvaajamme Teemu Höydön kuvat. Tunnelma hääaamuna oli tosiaan todella jännittävä, mutta onneksi samaan aikaan tosi hauska. Olin aluksi suunnitellut meneväni poikien tai jopa kaikkien kaasojen kanssa hotelliin edeltäväksi yöksi ja sieltä sitten oltaisiin lähdetty yhdessä kirkkoon. Lopulta järkevin päätös oli kuitenkin pysyä ihan kotona, säästyi edes siltä pakkaamisrumbalta ja hirveän tavaramäärän kuljettamiselta. Lapset saivat touhuilla omiaan sillä aikaa kun me laittauduimme ja korkkasimme shampanjan. Ja minä sain rauhassa panikoida ja ravata kämppää ympäri.

Olin toki hermona myös silloin ihan virallisena hääpäivänämme, ennen maistraattiin menoa. Silloin olin kuitenkin yksin kotona ja meillä oli aamulla tosi aikainen lähtö. Sydän kyllä tykytti ja välillä jopa voinkin huonosti, mutta silloin aamu oli niin lyhyt ettei siinä oikeastaan jäänyt samalla tavalla aikaa sellaiselle yleiselle hermoilulle ja sekoilulle.

Me saimme tosiaan hirmu pinon ihania kuvia häistä ja tiputtelen niitä pikkuhiljaa tänne blogiin, varmaankin vielä tämän ja ensi viikon aikana, tässä nyt alkuun kuitenkin tämä eka setti.

Kuvat Teemu Höytyö

Terveisiä syksyisestä Hangosta! Vietettiin koko laajentunut perheemme viikonloppu siellä Anopin huomassa. Olemme tässä seurustelumme ja avioitumisemme aikana toki myös pikkuhiljaa tutustuneet toistemme sukulaisiin. Se on ollut ajoittain itselleni aika jännittävääkin, sillä aina sitä toivoo että kaikki tykkäisivät toisistaan ja tulisivat hyvin juttuun.

Etenkin puolison äidin kanssa sitä olisi mielummin lämpimät kun kylmät välit. Pojilla ja äideillä on nimittäin yleensä ihan omanlainen suhteensa ja tuoreena tyttöystävänä sitä voi tuntea tarvetta todistella olevansa hyvä ja toivoa hyväksyntää joskus vähän liiaksikin. Viimeistään nyt kuitenkin tämän viikonlopun aikana minulle vahvistui, että niin minut kun Kaapo ja Elviskin on ottettu erittäin lämpimästi ja sydämellisesti mukaan osaksi sukua, juuri sellaisina kun olemme. On tärkeää voida olla ihan oma itsensä, sillä samoin kun puolisonkin kanssa, toivottavasti myös muiden uusien sukulaisten kanssa kehittyy koko loppuelämän kestävä hyvä suhde.

Samalla kun meillä oli oikein ihana viikonloppu, oli ilmassa myös haikeutta. Surua ja murhettakin. Syksy oli vahvasti läsnä ja viimeistään nyt oli selvää että kesä on takana päin. Pihan kukkaloisto oli hiipunut ja mereltä käyvä tuuli toi mukanaan syksyistä tuoksua. Oli myös huolta läheisistä, itsellä isoja päätöksiä tehtäväksi sekä pohdintaa siitä kuinka olla toisen tukena vaikena aikana, silloinkin kun ei oikeastaan voi tehdä tai auttaa mitenkään. Vinttikammarissa, hiljaisuudessa ja raikkaassa meri-ilmassa, maistui kuitenkin hyvin uni. Kroppa sai levätä ja mielikin oli onnellinen niistä kaikista ihanista hetkistä rakkaiden ihmisten kanssa.

Onneksi lähdimme, vaikka kaupungissakin meillä olisi ollut vaikka mitä tekemistä. Teki hyvää päästä rahoittumaan luonnon helmaan ja tutustumaan vähän paremmin uuteen anoppiin. Tulliniemen henkeä salpaavan kauniilla rannalla, tuulen pyörittäessä hiuksia pystyi hetkeksi unohtamaan kaiken, olla vaan ja tuntea merituulen hymyilevillä kasvoillaan. Muistaa se, että vaikka meillä kaikilla on omat taakkamme ja huolemme, meillä on myös todella paljon hyvää, onnea ja rakkautta.