Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Veripalvelun ja Indieplacen kanssa

Tiesittekö, että Suomalaiset miettivät keskimäärin vuoden ennen verenluovutukseen menoa? Minä itse mietin tosin paljon kauemmin. Uskon, että meillä kaikilla on aito halu auttaa muita, silti verenluovutus jännitti itseäni niin paljon, että minulla meni piikkikammoisena vuosikausia ajatukseen totutellessa.

Reilu kahdeksan vuotta sitten sain itse luovutettua verta, menetettyäni sitä yli 1,5 litraa synnytyksen yhteydessä, ponnistuvaiheesssa revenneen verisuonen vuoksi. En ymmärtääkseni kärsinyt vielä kovin vakavasta verenhukasta, mutta menetetty määrä oli kuitenkin se verran reipas, että se romahdutti hemoglobini 70 tienoille ja sairaanhoitohenkilökunta suositteli ottamaan verta vastaan.

Pitkän synnytyksen jälkeen oloni oli tottakai muutenkin kaikkensa antanut, mutta samaan aikaan siinä uusi vauva sylissä fiilis oli kuitenkin hyvä ja onnellinen. Muistan olleeni vähän ihmeissäni, tarvitsisinko minä tosiaan verta?, tunsinhan oloni kuitenkin hyväksi, vaikka en esimerkiksi olisi pysynyt omin avuin pystyssä. Olin itse yhdistänyt verensiirron akuutteihin ja vakaviin tilanteisiin, kuten onnettomuuksiin.

Luovutettua verta kuitenkin käyteteään päivittäin onnettomuuksien uhrien lisäksi esimerkiksi syöpähoitoihin, keskosille, suunnitteluihin leikkauksiin, anemian hoitoon ja niihin synnytyksiin. Luovutettu veri jaetaan Veripalvelussa punasoluiksi, verihiutaleiksi ja plasmaksi, joten yhdellä luovutuksella voi auttaa jopa kolmea ihmistä.

Niinpä minulle sitten annettiin muutama pussillinen verta, kädesä jo valmiiksi ollutta katetria pitkin. Muistaakseni punasoluja. Tarkat muistikuvat jo niin monen vuoden takaa ovat jo vähän hatarat, mutta selvästi muistan sen, miten väri palasi takaisin täysin kalvenneille kasvoilleni, miten pyörryttämisen tunne helpottui ja kuinka muutaman tunnin päästä pystyin jo hoiperrella suihkuun. Oli hyvä aloittaa uusi yhteinen elämä uunituoreen vauvan kanssa, kun ei itse ollut ihan täysin voimaton.

Siitä saakka minulla on ollut ajatus, että haluan pistää hyvän kiertämään. Toki verenluovutukseen menoa olen ajatellut jo sitä ennenenkin. Kerroin tuossa alussa olevani piikkikammoinen – se on yksinkertaisesti selitetty. Oikeastaan voisin sanoa olevani toimenpide -ja kipukammoinen. Oli kyse sitten tavallisesta verikokeesta tai hammaslääkärikäynnistä, saatan mennä ihan lukkoon pelkästä mielikuvasta. Siksi myös verenluovutus tuntui ajatuksena hyvin jännittävältä ja keksin usein tekosyitä miksi en voisi sitä tehdä.

Meni siis monta vuotta ja oli myös aikoja, jolloin en oikeasti sopinut luovuttajaksi. Milloin se oli imetys, uusi tatuointi, ulkomailla saatu sairaalahoito, flunssa tai uusi tapailukumppani. Nämä kaikki asiat estävät luovuttamisen – mutta vain tietyksi aikaa. Niihin oli kuitenkin helppo turvautua ja siirtää asiaa myöhemmäksi.

Syksyllä tein pitkästä aikaa Veripalvelun Sovinko luovuttajaksi?-tesin. Ja kyllä, minä sovin. Testi on helppo tehdä netissä ja sen avulla on helppo hahmottaa, olisiko itsellä nyt hyvä hetki auttaa – pelastaa jonkun, tai parhaimmillaan kolmen ihmisen henki. Nettitestin lisäksi voi soittaa Veripalvelun maksuttomaan numeroon 0800 0 5801, etenkin jos testissä jokin asia jäi askarruttamaan. Viimeistään siellä osataan kertoa, sovitko sinä luovuttajaksi. Hyvin moni sopii ja silti vain 5% meistä luovuttaa verta.

Etenkin ensimmäille verenluovutuskerralle suositellaan ottamaan kaveri mukaan ja näin minäkin olin suunnitellut tekeväni. Aikataulut eivät vain menneet yksiin, asia venyi ja pelkäsin pian saavani syysflunssan jos odottaisin vielä kovin pitkään (verta luovuttessa pitää sekä olla terve, että tuntea itsensä terveeksi). Niinpä eräs ihan tavallinen tiistai painelin itsekseni Veriplavelun Sanomatalon toimipisteseen. Jännitti, mutta yllättävän vähän. Itse verenluovutustilanteen lisäksi minua jännitti hemoglobiini ja että olisihan se tarpeeksi korkea. Sen pitää nimittäin naisilla olla vähintään 125.

Minut otettiin lämpimästi vastaan, sain täytettävksi esitietolomakkeen ja minua neuvottiin juomaan samalla muutama lasillinen mehua. Lounasaikaan paikalla oli muutama muukin luovuttaja, osa oli varannut ajan etukäteen, mutta kuten itse tein, paikalle voi mennä ihan oman aikataunsa mukaan ilman ennakkoilmottautumista.

Lomakkeen täytön jälkeen tapasin hoitajan, jonka kanssa kävimme vielä läpi sen, ja että varmasti sovin luovuttajaksi. Hän vielä selosti minulle miten verenluovutuksessa toimitaan, näytti välineitä ja kertoi miten prosessi sitten luovutetun veren suhteen etenee. Tästä tuli itselle entistä helpottuneempi olo, kun tiesin tarkalleen mitä seuraavaksi tapahtuu.

Tässä kohtaa myös hemoglobiini mitattiin ja se olikin hyvät 142. Siltikin sain kotiin vielä kahden viikon rautakuurin, luovutuksessa huvenneita rauta-arvoja korjaamaan. Myös tästä syystä naisille suositellaan yksi tai kaksi luovutuskertaa vuodessa. Kuitenkin jos kaikki on kunnossa, verta voi luovuttaa halutessaan jopa kolmen kuukauden välein. Mutta jo kerta vuodessa on siis oikein hyvä!

Itse verenluovutustilanne kävi nopeasti. Pääsin istumaan mukavalle nojatuolille, josta katselin samalla televisiota, siinä pyörivä kiinteistömoguli-ohjelma sai ajatukset kivasti pois. Ylipäätään tunnelma oli rauhallinen ja rento. Aluksi minulta otettiin muutama putkilo verta, josta varmistetaan vielä veriryhmäni ja testataan ettei se sisällä vaikkapa mitään sairauksia, ennen kun luovuttamani veri sitten menee minnekään eteenpäin. Neula toki pisti vähän laittaessa, mutta ei sen jälkeen enää tuntunut. Istuskelin tuolissa vain rauhassa välillä tv:tä katsellen, välillä ympäristöäni ja muita luovuttajia ja heidän hoitajiaan seuraillen. Koko luovutustapahtuma oli ohi kymmenessä minuutissa.

Luovutuksen jälkeen olo voi hetken aikaa tuntua hieman pyörryttävältä, jopa huonovointisuutta voi tulla, joten sain käsiini heti omenamehua sitä välttämään. Minulla oli luovutuksen jälkeen oikeastaan tosi hyvä olo, suurimmaksi osaksi siksi, että olin voittanut pelkoni, suoriutunut mallikkaasti ja ennenkaikkea olin tehnyt jotain hyvää, arvokasta ja tärkeää. Minä saatoin tuolla teolla oikeasti pelastaa jonkun ihmisen (tai kolmen) hengen. Tai edes antaa voimia jollekulle uunituoreelle äidille, joka tarvitsi vähän jeesiä samanlaisella hetkellä kun minä kahdeksan vuotta sitten. Ai hitto että siitä tulikin hyvä fiilis.

En pitänyt kiirettä pois lähtemiseen, join rauhassa lisää mehua, katsoin vähän telkkaria jonka jälkeen siirryin vielä ”kahvion” puolelle mutustamaan muutaman keksin, vähän vielä lisää mehua ja tietysti sitä kahvia. Kaikesta siitä mehun litkimisestä vatsani oli ihan täysi, mutta nappasin vielä kotimatkalle laukkuun varmuudeksi täytetyn ruisleivän mukaan. Kiitokseksi käynnistä sain luovuttaja-pinssin, heijastimen sekä kangaskassin jossa lukee Hengenpelastaja.

Kotiin menin normaaliin tapaan ratikalla, toki otin hoitajien kehoituksesta loppupäivän rauhallisemmin ja join paljon. Ainoastaan kotiin, kolmanteen kerrokseen kavutessani tuntui vähän raskaalta ja hengästyin helposti. Mutta se on aivan tavallista ja kuuluu asiaan. Seuraavana päivänä tunsin jo itseni aivan normaaliksi. Siis ihan normaaliksi HENGENPELASTAJAKSI. Hyvä fiilis teostani ei ollut kadonnut minnekään.

Verta ei voi korvata millään lääkkeillä ja luovutettu veri onkin monille vakavasti sairaille elinehto. Uusia verenluovuttajia tarvitaan jatkuvasti, joka arkipäivä 800 luovuttajaa, sillä veri myös vanhenee nopeasti. Etenkin näin pimeänä marraskuuna luovuttajien määrä vähenee, joten juuri nyt olisi oikein hyvä tosissaan harkita luovuttajaksi ryhtymistä.

Omasta kokemuksesta suosisittelen luovuttajaksi ryhtymistä lämmöllä. Se on helppo ja ilmainen tapa auttaa ja siitä tulee todella hyvä mieli. Eikä se oikeasti ole edes pelottavaa, paikalla on ihanaa ja osavaa henkilökuntaa, joka saa olon tuntumaan tärkeältä ja turvalliselta. Tämän kokemuksen myötä päätin myös mitä pikinmiten liittyä kantasolurekisteriin.

Helsingissä verta voi käydä luovuttmassa Kivahaassa sekä Sanomatalossa, Espoossa Isossa Omenassa. Muut luovutuspaikat löydät täältä. Testaa sovitko luovuttajaksi täältä. Vai oletko kenties jo luovuttaja? Olisi kiinnostavaa kuulla teidän omia tarinoitanne myös luovutuksesta tai jos olette itse saaneet luovutettua verta. 

Ihanaa isänpäivää omalle isälleni sekä lasteni isille! <3 Sekä tottakai kaikille muillekkin isille, iskille, papoille, vaareille, fafoille, mufeille, isoisille, paapoille, taatoille, ukoille, ukille, äijille, bonusisille ja isänmielisille elämän tärkeille ihmisille.

Kutsutaanko teillä muuten jollain erikoisemmalla tavalla isoisiä tai isejä, joku varmasti jäi listata vielä uupumaan?

Niinä vuoroviikkoina, kun muut lapset ovat toisilla vanhemmillaan ja me kotona miehen ja taaperon kanssa vain kolmisin, päivät menevät usein aivan sekaisin. Oli arki tai viikonloppu, huomaan meneväni nukkumaan yleensä mahdollisiman aikaisin. Joskus puoli yhdeksän peiton alle kaivautessani tajuan olevan launatai-ilta ja tietettekö, tunnen siitä pelkkää tyytyväisyyttä.

Viikoinloppuihin ei sisällty samanlaisia enää odotuksia ja suunnitelmia kun ennen vauvaa. On vain päiviä jotka soljuvat.

Eikä se ole yhtään huono asia. Maanantaina oltiin kahdestaan miehen kanssa yötä hotellissa- sillä miksi sellaista ei voisi tehdä myös viikolla? Otettiin drinkit kattoterassilla ja syötiin monen ruokalajin illallinen. Tuntui ihan lauantailta. Tiistai sitten tuntui sunnuntailta ja eilinen perjantai oli ehdottomasti torstai  – ja sitten toisaalta, se olisi voinut olla ihan mikä tanhasa muu päivä. paitsi ehkä sunnuntai.

Koska elämme intensiivistä pikkulapsiperhe-elämää, meillä on harvoin viikonloppuisinkaan mitään menoja. Ehkä alitajuisesti yrittämmekin sopia mahdollisiman vähän ohjelmaa – millekään päiville. Ne kuitenkin täyttyvät aina ihan itsestään. Kun ennen viikkoa rytmitti tarkkaan viikonpäivät ja ennenkaikkea lähestyvä viikonloppu, nyt on ihan erilaista.

En voi sanoa kaipaavaani vanhaa elämääni, tiedostan sen, että nyt on erilainen elämänvaihe ja joskus taas tulee toisenlainen. Jos jotain ”vanhasta elämästäni” kaipaan, on se ystävät joita tuli – yleensä viikonloppuisin, nähtyä enemmän. Välillä kaipaan tanssimaan, mutta yöunet vievät selvän voiton siitä hommasta.

Lapsiperhearki kuvataan usein rankaksi ja joskus sitä toivookin päivän menevän vain nopeasti ohi – yleensä siksi, että pääsisi nukkumaan. Pääosin se on kuitekin ihanaa ja itseäni hirvittää enemmän ajan nopea kulku. Miten päivä toisensa jälkeen lipuu ohi, vuodenajat seuraavat toisiaan ja lapset hujahtavat pituutta.

Teen kotona töitä ja mieheni on hoitovapaalla. Yritän pitää säännöllistä työaikaa arkipäivisin, mutta käytännössä se onnistuu harvoin. Siinä on varmasti syy sille, miksi sunnuntaisin ei ahdista tuleva maanantai ja miksi se maanantai harvoin tuntuu edes siltä.

Puhun usein arjesta. Arki merkitsee ja ennenkaikkea tuntuu eri ihmisille, erilaisissa elämäntilanteissa erilaisille. Meidän arki on päällisin puolin tavallisen arkista – tai siis tavallista juuri meille. On aikaiset herätykset, kaurapuurot, ulkoilut lähipuistossa, kaupassa käynti, ruan laittoa ja tiskokoneen tyhjennystä. Ja silti joka päivään kuuluu juhlahetkiä.

Meille arjesta tekee eritystä viihtyisällä, rauhallisella mutta meille tapeeksi eläväisellä asuinaalueella eläminen, palvelut kävelymatkan päässä, kiva lähikavila ja lempiravintolat kotiikuljetussäteen sisällä. Laadukasta kahvia aamuisin itse jauhettuista pavuista vaahdotetun kauramaidon kera, kaapissa jemmassa suklaata ja pähkinöitä. Ylellinen kasvööljy ja kylpytakki jonka lehmeyteen sukeltaa iltasuihkun jälkeen. Makaroonilaatikon kanssa nautittu hyvä lasi punaviiniä. Villamatto, jonka tuntua rakastan paljaan jalan alla. Rakkaita ihmisiä elämä täysi – hekin vähintään puhelimen päässä.

Kuormittavia asioita, elämän murheita, on myös, mutta pyrin keskittymään niihin hyviin. Nautiskelemaan. Nauttimaan arjesta – luki kalenterissa mitä vaan, arjesta voi tehdä juhlaa melkein joka päivä jos haluaa. Kuka sanoi, ettei torstaina voisi kattaa illallispöytää kynttilöineen ja kristillalaiseneen? Tai mennä maanantaina, ihan muuten vaan, koko perheen voimin kahvilaan kakulle?

Olen kertonut näkeväni kauneutta ihan arkisissa asioissa. Taaperon heittelemät kaurapuuropallerot ja kahvikupin pohjasta jäänyt rinkuja voivat jonain aamuna näyttää lumoavalta taideteokselta ruokapöydän pinnalla. Pyykkinarulla kuivumassa olevien vaatteiden värihamonia saa sydämeni pamppailemaan ja rakastan aamulla sitä hetkeä, kun sotkuiseen lastenhuoneeseen alkaa yllätten paistamaan kylmä talven aurinko – piirtäen erilaisia varjoja kaiken sen värien sekamelskan joukkoon.

Mikä tekee teidän arjesta eritystä tai saa sen tuntumaan juhlata?

Myy on kiipeillyt jo pitkään, mutta kokoajan taitavammin, korkeammalle, nopeammin ja huomaamattomammin. Hän on oppinut myös liikkuttelemaan huonekaluja niin, että voi niiden avulla kivuta tasolta toiselle.

Viime viikolla kävi se klassinen ”nyt täällä on liian hiljaista”-hetki. Ja sieltä hän löytyi, poikien huoneen työpöydältä piirtelemässä tärkeän näköisenä muistivihkoon.

Minäkin olen oppinut kaikesta tästä kiipeilystä, osaan nimittäin sännätä korkealla keikkuvan taaperon luokse nopaeasti, mutta rauhallisesti ja ääneti. Oppineena nimittäin niistä kerroista, kun oma säikädykseni säikäyttää syöttötulin reunalla taitelevan pikkuisen niin, että putoaminen on oikeasti lähellä.

Hauskaa, että minulla aika tarkkaan kahdeksan vuoden takaa myös melkein samanlainen kuva Elviksestä, samaisessa hyllyssä, pöytälevyn päällä istuen.

Kaupallinen yhteistyö Piltti & Indieplace

Meidän lapset täällä pohjolassa saavat ihan poikkeuksellisen hienon alun elämälleen. Meidän pohjoiset pienet ovat kaupungissakin luonnon helmassa, meidän pohjoiset pienet nukkuvat päiväunensa paukkupakkasissa ja pääsevät saunomaan jo ennen kun osaavat kävellä. Meidän pohjoisen pienet nukkuvat suloisesti läpi yöttömän yön ja kaamoksen aikaan ovat aikaisin aamulla pihalla, kuravaatteissaan valmiina leikkimään. Pulkan kyydissä he matkaavat läpi tuulen ja tuiskeen. Meidän pohjoisen pienet saavat maistaa suoraan varvusta maailman parhaimpia ja puhtaimpia marjoja. Voi ihanat pienet, punaposkiset pikkuisemme!

Kotimainen Piltti on valmistanut pohjoiseen makuun sopivia lastenruokia vuodesta 1952 lähtien – pitkät perinteet siis takaavat sen, että Piltti tuntee suomalaisten lasten maun. Piltin lasipurkkituotteet valmistetaan edelleenkin Turussa ja nykysin täysin hiilineutraalisti. Hiilineutraali tehdas tarkoittaa, ettei Piltin tehtaalta toimiteta lainkaan jätettä kaatopaikalle, ja tuotanto on muutenkin täysin hiilidioksiidivapaata. Tuotantoon tarvittava höyryvoima hankitaan läheiseltä Turku Energian biopolttolaitokselta.

Laskipurkkituotteissa käytetään mahdollisimman paljon paikallisia raaka-aineita ja siitä tunnustuksena ne ovat saaneet myös avainlippu-merkin. Lasipurkki ja metallikorkki ovat myös 100% kierrätettäviä. Tutussa puna-valkoruudullisessa korkissa olevan koodin avulla tuotteessa käytetyt raaka-aineet voidaan jäljittää pellon tarkuudella. Lastenruoan valmistuksessa käytetään vain parhaita, puhtaita lastenruokalaatuisia raaka-aineita, joita koskevat tarkat laatuvaatimukset.

Piltti Pohjoisen Maut-tuotesarja on täydentynyt kolmella uudella maulla: Prinsessa, Luumua & Marjaisat palat, joihin ei ole lisätty sokeria tai makeita mehutiivisteitä. Uutuustuotteet saavat makeutensa pelkästään kypsistä marjoista ja hedelmistä. Lisäksi kolme vanhaa tuttua sosetta Punaposki, Ruusunmarjainen & Metsämarjainen löytyvät nyt Pohjoisen Maut-tuotesarjan alta ja myös niiden reseptit on päivitetty makeuttamattomiksi. 

Meille, etenkin lasten ruoissa tärkeää on puhtaus, laatu sekä tietysti hyvä maku. Kuka nyt ei tahtoisi tarjota pienelleen vain parasta? Meillä valmiita marja -ja hedelmäsoseita käytetään yleensä puurojen joukossa sekä välipalana niin kotona kun reissussakin. Pohjoisen Maut-soseissa on hyvä sekoitus kirpeyttä ja makeutta, joten myös perheen isommille lapsille ne maistuvat vaikkapa jogurtin joukossa. Eikä ihme, sillä muistan itsekin vielä vähän isompana lapsena syöneeni viilin aina Piltin ruusunmarjasoeen kanssa!

Kuten sanottu, vaikka asumme kaupungissa, luonto on meillä kokoajan lähellä. Kerrostaloasuntomme maisemaa koristavat korkeat männyt oravineen, parvekkeella vierarailevat tiaiset ja molemmin puolin kotikorttelia kohoavat isot metsät, joissa voi kuulla tikan naputuksen.

Yksivuotias Myy on ehtinyt nuoreen ikäkäänsä verratten jo paljon. Hän on syönyt mustikoita suoraan puskasta, nukkunut yön teltassa, pulahtanut järvessä, heittänyt monet kerrat löylyä puusaunan ylälauteelta, kulkenut mukana laskettelureissulla, käynyt sienimetsällä, nähnyt valkohäntäpeuran mummolan pihalla ja nukkunut tuntikausia raikkaassa ulkoilmassa.

Kaikkiin näihin retkiin liittyy vahvasti tietysti myös eväät. Ruoka maistuu parhaalta ulkona nautittuna tai viimeistään pitkän ulkoulun päätteeksi. Liikkuessamme vähänkin pihapiiriä kauemmaksi, löytyy repusta vähintään jotain pientä huikopalaa, kuten marjasosetta. Pohjolan pikkuisia yhdistää myös se, että eväitä syödään ulkona vuodenajasta riippumatta.

Pohjoisen maut uutuuksista Prinsessaisen reseptistä löytyy omenaa, mansikkaa ja metsämustikkaa, se on myös mitä mahtavin C-vitamiinin lähde. Luumua-soseesta taas löytyy niin tuoretta että kuivattuakin luumua, joka edistävät vatsan toimintaa. Marjaisat Palat-soseessa taas maistuu omenasose, mansikka ja metsämustikat, omenapalat tuovat rakennetta ja sen avulla on helppo pikkuisen totutella karkeampaan ruokaan. Myös tässä on runsaasti niin luonnollista että lisättyä C-vitamiinia.

Muita Piltin tämän syksyn uutuksia ovat annospuurot sekä sormiruokailuun kivaa vaihtelua tuovat Puffit. Kätevä (ja myös 100% kierrätettävä) purkki kulkee kivasti mukana repussa ja ainakin meillä syrjäytti heti liian pitkäksi venyneiden kauppareissujen pelastajat – eli maissinaksut. Puffit on helppo noukkia pienilläkin sormilla ja sulavat nopeasti suuhun. Parasta näissä on, että kätevän ja uudelleen suljettavan pakkauksen ansiosta ne kulkevat siististi ja ehjinä mukana menoissa.

Itselleni oli ennen tätä yhteistyötä ihan uutta tietoa se, että lasipurkkituotteet tuotetaan täysin hiilineutraalisti – ihan mahtava juttu! Olen tosi iloinen myös siitä, että Pohjoisen maut soseista ei löydy sokerin lisäksi myöskään mehutiivisteitä – ne kuitenkin ovat melkein sama asia sokerin kanssa. Me kun turvaudumme kuitenkin päivittäin vähintään aamu -tai iltapalapuuron kanssa näihin valmiisiin soseisiin.

Ihana juttu on myös se, että Piltti tukee Mannerheimin Lastensuojeluliiton arvokasta työtä. Jokaisesta Pohjoisen Maut 4-packista  Piltti lahjoittaa 5 senttiä MLL toiminnan tukemiseen, jonka kanssa he ovat toimineet jo 15 vuoden ajan yhdessä suomalaisten lapsiperheiden puolesta.

Mikä teidän mielestänne tekee pohjolan pikkuisista niin erikoislaatuisia?