Arki-sarjassa julkaistaan vuoden joka viikolta arkisia tapahtumia, jotka ovat tallentuneet puhelimeen. Viikko 8.

Hiihtoloma – Siitäkin huolimatta, että viikon sää oli mitä oli (vesisadetta, harmautta ja myrskyä), emme lähteneet minnekään sitä viettämään, olin yksin koko viikon lasten kanssa, nyrjytin nilkkani enkä ollut keksinyt etukäteen oikeastaan mitään ohjelmaa, koululaisten hiihtoloma meni kivasti.

Minä sain lasten mummeilta apuja lastenhoidossa ja lapset sitä kautta kivoja yökyläilyjä. He pääsivät leffaan, kaverille, taidenäyttelyyn, pariin museoon, huovutustyöpajaan, kahvilaan, vr-lasi pelaamaan, valitsemaansa ravintolaan (sushibuffa ja hard rock cafe) sekä leffa-illan herkkuineen kotona. Lisäksi Elvis sai avustaa röngenhoitajaa, Kaapo kaverin kanssa trampoliinipuistoon ja kävimme kylässä vielä molemmilla omilla mummoillanikin – eli aika mummopainotteinen viikko, nyt kun jälkikäteen miettii!

Vanhemmat postaukset:
Arki 1 & 2
Arki 3
Arki 4
Arki 5
Arki 6
Arki 7

Kirjoitin alkuvuodesta, että tavoitteeni olisi voida jatkossa entistä paremmin. Raskas vauvavuosi yhdistettynä yrittäjyyteen vei mehut ja väsymys heijastui omassa arjessa ihan kaikkeen. Vuodenvaihteessa päätin, että nyt saa riittä – aijon nostaa itseni sieltä väsymyksen ja stressin suosta ylös. Tällöin aloin lisäämään pientä kevyttä liikuntaa jokaiseen päivääni, myös silloin kun tuntui, että parempi olisi jäädä kotiin vaan lepäämään tai tekemään jotain ”järkevää” kuten kotitöitä.

Alku-innostuksisani olisin voinut käydä salilla ja siihen perään uimassa vaikka joka ikinen päivä, mutta tarkoituksella yritin aloittaa ihan rauhassa. Muutaman kerran viikossa vähän kovempaa liikuntaa, mutta sitäkin tärkeämpää on ollut käydä joka päivä kävelemässä vaikka ihan rauhallinenkin lenkki.

Olen itse oikeastaan aika ällistynyt miten jo muutaman viikon päivittäisellä kevyellä liikunalla on ollut niin mahtava vaikutus olooni. Lisäksi aloin kiinnittämään tarkoituksella huomiota säännölliseen ateriarytmiin ja moni muu postiviiven asia on seurannut kuin itsestään perästä.

Kyllähän minä tiesin, että pienilläkin asoilla voi olla suuri merkitys – mutta se on ollut ihana huomata itse ihan käytännössä – ja niin nopeasti. Toki omalta mukavuusalueeltakin on pitänyt välillä tulla pois, mutta sekin on jälkeenpäin palkinnut. Mistä se hyvä olo sitten itselleni tulee?

SÄÄNNÖLLINEN ATERIARYTMI

Liikunnan lisääminen omaan päivvärytmiin on ollut sen verran kevyttä, ettei minun ole tarvinnut pistää syömisiäni ihan uusiksi, mutta koen että nämä kaksi kulkevat silti käsi kädessä. Kun verensokeri pysyy tasaisena, on energiaakin paremmin hilautua sieltä sohvalta ylös ja ulos.

Erityisesti olen kiinnittänyt huomiota kunnollisen aamupalan syömiseen ja oikeastaan sen myötä koko muun päivän säännöllinen ateriarytmi on toteutunut kuin itsestään. Vatsa tottui säännöllisyyteen nopeasti alkoi kyllä ilmoittamaan taisin väliajoin, milloin on taas aika tankkauksen. Tämä on tosi hyvä juttu minulle, sillä olen välillä todella huono syömään ja kova nälkä iskee sitten vasta illalla. Eikä säännöllisesti syömällä edes juuri tee mieli mitään roskaruokaa, josta tulee sitten myöhemmin taas huono-olo – päinvastoin!

UNI

Hyvä uni, sen säännöllisyys, nukahtaminen, heräily – nämä kaikki ovat olleet itselleni ongelmana jo pitkään. Myös unen laatu on parantunut liikkumisen myötä. Olen nukkumaan mennessä yrittänyt tehdä erilaisia hengitys ja rentoutusharjoituksia, joista on selvästi ollut apua nukhtamisessa. Nukkumaan olen pyrkinyt menenmään myös aiemmin ja hakenut säännöllistä rytmiä myös siihen. Päiväunet ja unilääkkeet olen kutistanut minimiin, samoin kun kaikki muut unta häiritsevät asiat, kuten älylaitteen ruudun tuijottelun.

PUHELIN POIS

Turhaa somen selaamista olen vähentänut tarkoituksella ja iltaisin olen tarttunut luurin sijasta kirjaan. Tällä on varmasti ollut suotuisia vaikutuksia niin uneen, mutta ihan muutenkin. Some on minulle niin työ kun nimensä mukaisesti paikka olla sossiaalisti aktiivinen ja pitää yhteyttä muihin, mutta on ollut ihana huomata, ettei siellä silti tarvitse roikkua ihan koko aikaa. On ollut helpompi toteuttaa itseään omalla tavallaan, kun ei kokoajan seuraa että mitä muut tekevät. Saan somesta paljon hyvää ja pidän sitä pääosin positiivisena asiana elämässäni, mutta välillä etenkin siihen menevä aika ahdistaa.

TYLSÄT JUTUT POIS / TUUMASTA TOIMEEN

Aivan liian usein elämääni kuormittavat asiat, joille on ihan helposti itse tehtävissä jotain. Silti, liian usein annan näiden asioiden vaivata ja tuottaa negatiivisia tunteita. Oli kyse sitten vero-asiasta, joka pitäisi hoitaa tai sotkusiesta vaatekaapista. Hoitamaton veroasia tai vastaamatta jäänyt viesti saattaa jyskyttää päiväkausia takaraivossa, saattaa ahdistaa ilman syytä, kunnes tajuaa että se ahdistus kumpuaakin vain tästä lykätystä ikävästä hommasta. Saatan kikutella sotkuisen vaatekaappini ääressä monena aamuna, kun sieltä ei löydä mitään, kun sen negtaiivisen energian voisi kanavoida kaapin järjestelyyn. Kun oppii sanomaan ei asioille joista on mahdollista kieltäytyä ja hoitaa ikävät pakolliset asiat heti pois päiväjärjestyksestä, on mieli kevyempi ja olo parempi.

Itse koin tuon ei:n ikäville tai muuten epäkiinnostaville asioille sanomisen ahaa-elämyksen jo vuosia sitten ja se on ollut yksi paras minulle koskaan tapahtuneista asioista.

LIIKUNTA

Ainakin minulla liikunnan tulee olla sellaista josta itse pidän. Minulla ei ole liikunnan suhteen tällä hetkellä mitään muita tavoitteita, kun että siitä on tultava hyvä olo. Ei siis mitään painon pudotusta, ei mihinkään kisaan osallistumist tai edes itseni ylittämistä, ei muuta kun hyvää oloa. Siksi olenkin nyt aloittanut asioilla joista tykkään ja joihin minun on helppo ryhtyä. Kävelyä luonnossa, joko yksin tai lasten kanssa, lähikuntosalilla käyntiä, uintia ja vesijuoksua. Myös jooga sekä laitepilateksen kokeileminen kiinnostaa, mutta haluan edelleenkin ottaa aika rauhassa, niin että aikaa jää myös muulle elämälle.

ITSETUNTEMUS

Pienen kuuloinen juttu, mutta sillä on iso merkitys jos tunnistaa esimerkiksi päänsäryn johtuvan liian vähästä vedenjuonnista tai osaa olla pukematta kiristäviä farkkuja töihin ovulaation aikaan. Kun tunnistaa niin oman kehonsa kun mielesäkin tarpeet ja merkit, on helpompi voida hyvin. Kroppaa osaa viestittää tarpeensa niin liikuntaan kun lepoonkin ja jos mieli sanoo, ettei tänään jaksaisi niitä meluisia kekkereitä ja sosialisointia, vaan haluaa mieleummin metsään, kannattaa kuunella. Myös omasta kuukausikierrosta kannattaa olla perillä, niin itseään ja oikkujaan on paljon helpompi käsittää ja hyväksyä.

TASAPAINO

Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja vaikka joku asia tekisikin olosi hyväksi, ei se kanna loputtomiin jos muut jutut eivät ole kunnossa ja tasapainossa. Minulle tasapaino merkitsee sopivasti perheen kanssa vietettyä aikaa, parisuhdeaikaa, läheisyyttä, yksin oloa, omaa aikaa ja rauhaa, ystäviä, juhlia, töitä, vapaa-aikaa, kaupungin vilinää ja metsässä sen äänien kuuntelua. Joskus lasi viiniä ja pizzaa, toisinaan aamulenkki ja kaurapuuro.

Mistä te saatte hyvää oloa?

Kirjoitin muutama päivä sitten viime lauantaistani instagramiin näin:

Joskus voi käydä niin, että on suunnitellut pitkästä aikaa lähtevänsä ulos tanssimaan, sitten matkalla kompastuu, kaatuu ihan suoraan vesilätäkköön ja kaksi kaveria saa nostaa sinut huutonauraen ylös samalla kun itse haukkoo henkeä kipeän taittuneen nilkan vuoksi. Sattuu kuitenkin sopivasti, että yhdellä kaverilla ihan on vieressä oma baari, siellä pääsee istumaan tiskin alle, saa nilkkaan jäitä ja jesaria sekä tietenkin jallua. Eikä siinä kaikki, baarissa on monen muun tutun lisäksi lumilautailuonnettomuuksiin erikoistunut komea lääkäri ja vaikka hän ei suorasanaisesti suosittele tanssimaan lähtemistä, voi rivien välistä lukea ettei nilkassa todennäköisesti ole taittumista suurempaa vikaa. Sitä sitten saattaa tunkea muutaman jääpalan sukkaan ja jatkaa menoa. Hyvä musiikki ja tunnelma vie mennessään ja askelmittariin piirtyy illan aikana 26 628 askelta. Seuraavana päivänä sukasta voi paljastua aika rujon näköinen turvotus ja mustelma ja lopulta sitten maanantai-aamuna röntgeniin linkuttaessa voi miettiä, että kannattiko. Ehdottomasti.

Myönnettäköön, että koko ilta epäilytti etukäteen hieman. Jäin nimittäin siitä eteenpäin koko hiihtolomaviikoksi yksin lasten kanssa. Järki yritti sanoa, että tätä viikkoa ennen kannattaa ennemmin keräillä voimia, kun aloittaa viikko tansseista voipuneena. Kuuntelen kuitenkin useinmiten ennemmin sydäntäni ja nyt se suorastaan vaati, että minun olsi lähdettävä juuri tuona iltana ulos. Ja minä lähdin. Kaatumisesta huolimatta, onneksi.

En säti itseäni siitä yhtään, sillä kompastua olisin voinut silti aivan hyvin missä vaan. Omalla terveydellä ei tietenkään saa leikkiä, mutta sama nilkka on nyrjähtänyt 6 vuotta sitten ja siksikin tiesin, ettei kyseessä ole mikään iso juttu. En tietenkään olisi jatkanut iltaa, jos en olisi oikeasti pystynyt.

Hiihtoloma haaverin kanssa ja ei-niin-voimia-keränneenä on mennyt silti, ainakin tähän mennessä, hyvin. Olen saanut lepuutettua nilkkaani, mutta olemme myös pystyneet lasten kanssa tekemään asioita. Heidän lomansa ei ole tarvinnut kärsiä minun puolikuntoisuudestani.

Eilen illalla havasduin erikoiseen kolinaan. Meni hetki tajuta, että joku tyhjentää astianpesukonetta – täysin oma-aloitteisesti! ”Ajattelin auttaa kun sulla on se nilkka kipeä”. Tuntui, että olen saanut ja saavuttanut kaiken. En osaa surra tai surkutella tilannetta yhtään, oikeastaan kaikesta on tuntunut vain seuraanneen kaikkea hyvää.

 

En edes muista kiljaisinko, huusinko, hyppäsinkö ylös tuolista – saatoin hyvin tehdä tämän kaiken, kun tuo kreisi villapaita tuli vastaani instagamkirppiksellä. Olin ihan varma, että se oli jo myyty, kun värisevin sormin klikkasin kuvan kommentit auki. Tuo paita minun on saatava – siis tyttäreni, on saatava.

Myönnettäköön, ihmettelin aika lailla kun tämä jonkun itse neuloma paita maksoi vain 10e ja oli edelleen vapaana. Lieneekö syynä outo makuni vai instagramin algometrit, en tiedä, mutta siinä se paita nyt. Se on ihana ja tytär tykkää siitä onneksi vähintään yhtä paljon kun minäkin. Silloin kun paita ei ole päällä, käy hän antamassa sille halin ja pusun ohi kulkiessaan.

Parasta paidassa tuon hassun smiley-ukkelin ja kasarimaisten värien lisäksi on korkea kaulus ja puhvimaiset hihat – ja ennenkaikkea se, että se on jonkun itse tekemä! Kuka oletkaan, sinulla on varmasti muutenkin mahtava tyylisilmä ja huumorintaju, tämä tekele löysi meiltä juuri oikean kodin.

Moni on toivonut postausta kokemuksista ja vinkeistä hissittömässä talossa lasten kanssa asumisesta. Ja tässä se nyt tulee! Helmikuu on kuulemma myös hissitön kuu (kuulin tämän juuri), joten sattuipas sopivasti.

Molempien poikien kanssa asuttiin niin vauva, kun vielä pikkulapsiaikakin hissillisessä talossa, mutta kaksi viimeistä kerrostaloasuntoamme ovat olleet hissittömiä. Edellisessä kodissa hissittömyys ei haitannut koskaan, vaikka silloinkin asuimme talon ylimmässä kerroksessa. Lapset kulkivat silloin jo itse, rappuset olivat helppokulkuiset eikä kapuaminen kauppakassinkaan kanssa tuntunut liian raskaalta.

Kaksi vuotta sitten muutimme uudelleen, käytännössä kerrosta ylemmäs jonka lisäksi perhe kasvoi uudella vauvalla. Ja samalla se hissittömyyskin alkoi tuntumaan – kirjaimellisesti. Pienet haasteet olivat toki tiedossa jo muuttaessa, mutta siitäkin huolimatta moni muu asia asuntoon liittyen meni meillä hissin ohi, vaikka olisihan se hissi nyt ihan älyttömän kätevä!

Hissittömyys on herättänyt paljon ihan kronkreettisia kysymyksiä, joita olen koostanut alle:

Missä säilytätte rattaita, kannatteko ylös alas?

Säilytämme pääosin rattaita sisällä rapussa niille osoitetussa syvennyksessä, lukittuna kaiteeseen. Meillä on myös ihan rapun oven vieressä lämmitetty ulkoiluvälinevarasto, mutta se on aina niin täynnä etteivät rattaat sinne mahdu. Onneksi olemme siis saneet sovittua toisenlaisen ratkaisun muiden asukkaiden ja taloyhtiön kanssa. Jos olemme pidemmän aikaa poissa, viemme rattaat kellariin.

Onko teillä parveke päikkäreitä varten?

Kyllä! Meillä on oma parveke ja siellä erilliset matkarattaat ihan vain päikkäreitä varten.

Vinkkejä miten selvitä hissittömässä talossa vauvan / taaperon kanssa? Vinkit vaunuihin?

Kyllä sitä selviää! Meillä on vanuina Bugaboon Buffalot, joissa niin vauvakopan että isomman istuimenkin saa erikseen irti ja siinä on myös kantokahva. Istuin pysyy myös pystyssä maassa, tästä on ollut toki apua! Vauvan ollessa vielä kantokopassa, meillä oli sen sisällä vielä erillinen (Phil&Teds) pehmeä kantokoppa, jossa vauvaa oli helppo ja kevyt kuljettaa, ilman että koko koppaa piti edes iroittaa. Se oli tosi kätevä!

Kun vauva kasvoi, eikä enää mahtunut koppaan, piti ulkoiluja ja päikkäreitä alkaa ennakoimaan paremmin. Toisaalta siinä kohdin vauvan rytmikin oli jo aika selkeä. Eli ajoitamme ulkoilut niin, ettei hän nukahda rattaisiin, vaan nukkuu vasta kotona. Aina ei onnistuttu, silloin joko jäätiin sitten ulos hengailemaan nukkavan beben kanssa tai yritettiin kantaa nukkuva lapsi sylissä heräämättä ylös (onnistui joskus) tai kantaa hänet nukkuvana vaunuosan istuimessa (se on taas jo aika liian raskasta ja hankalaa) parvekkeelle.

Eli vaunuiksi suosittelisin miettimään sellaisia, joista saa kopan sekä istuinosan kätevästi irti, sekä se pehmeä kantokassi on kyllä ihan ehdoton! Helpotusta olisi tuonut myös kantoreppu, jollainen meilläkin kyllä on, mutta tämä tapaus ei siinä tykännyt olla. Sen avulla saa kädet vapaiksi niin alas kun ylöspäinkin mennessä.

Miten kuljetit vauvaa, entä taaperoa, käveleekö hän itse?

Tosiaan ensimmäiset puoli vuotta hän kulki pehmeässä kantokassissa, jonka jälkeen ollaan kannettu ihan vaan sylissä. Meidän kierrerappuset ovat vähän haasteelliset kulkea ja kaiken kukkuraksi kaiteet ovat vaaralliset pienelle, sillä ainakin ennen hän mahtui osasta väliköistä läpi.

Itse kulkemiseen taapero tarvitsee vielä apua, mutta kovasti ollaan viime kuukausiana harjoiteltu portaissa itse kulkemista – toki käsi kädessä tai jopa molemmissa. Välillä menee paremmin, aika usein taapero kuitenkin heittäytyy myös makarooniksi tai keksi jotain muuta ”kivaa”, kuten haluaakin mennä alas kun ollaan päästy muutama porras ylös. Jos on aikaa ja hemoja kulkee siis avustettuna tai itse kontaten ylös, muuten kainalossa.

Muuttaisitko uudelleen hissittömään taloon pikkulapsiaikana?

Hissistä on tullut haaveiltua kyllä monen monta kertaa ja myönnettävä on, että jopa sen puuttumisen takia olen muutaman kerran jättänyt lähtemästä ulos. Hissi ei kuitenkaan ole minun asunnon kriiteireissä ihan siellä ylimmässä päässä, moni muu asia ajaa tämänkin kokemuksen jälkeen edelleen sen edelle. Eli muuttaisin, jos muuten asunto olisi hyvä.

Tottuuko siihen ikinä / helpottaako se joskus?

Joinan päivinä vituttaa vähemmän kun toisina, niin se kai on ihan kaikessa elämässä 😀 Toki se helpottaa sitten, kun lasta ei tarvitse enää itse kantaa. Nyt kun ajattelee, niin tähän mennessä helpointa on ollut silloin kun vauva oli pieni ja hentoinen ja kulki heräämättä pienessä kopaassaan.

Hisittömyys raskausaikana, miten pärjäsit?

Yritin ottaa sen urheilun kannalta (ja otan vieläkin). Etenkin loppuraskaudessa, kovien helteiden aikaan oli ylös kulkeminen ihan oikeasti työn ja tuskan takana. Myös portaissa kaatuminen huoletti joskus.

Hauska juttu on jäänyt mieleen juurikin loppuraskauden aikaan, kun yksi naapuri oli muuttamassa ja jättänyt tuolin vähäksi aikaa rappuun. Toinen naapuri luuli, että se oli minun lepotuolini kerrosten välissä. Ei sentään, mutta ihan hyvä idea!

Millä järjellä raahaat itsesi, kassisi ja lapsesi toisensa jälkeen ylös?

No järkeä ei ole kyllä paljoa jäljellä, mutta jotenkin sen sirkuksen vaan jaksaa päivästä toiseen – kun on pakko. En minä rappuunkaan halua jäädä asumaan, hahah. Joskus hermo palaa kauppakassien ja venkoilevan taaperon kanssa niin, ettei kenellekkään naapurille jää epäselväksi – sori siitä.

Meillä on tapana myös pyytää apua, kuten soittaa toinen alas hakemaan kauppakassit tai joskus olen jättänyt lapsen istumaan rattaisiin ja vienyt ensin ostokset ylös. Mielenterveyden kannalta esimerkiksi kauppakassipalvelu, jossa joku muu kantaa ne ostokset ylös, on aika hyvä juttu jota mekin välillä käytämme vain tästä syystä. Jonain päivänä minäkin opin olemaan fiksu ja ottamaan repun kauppaostoksille, kuten mieheni tekee.

*

Hissi kyllä siis säästäisi hermoja, että ihan oikeasti aikaakin. Ulos lähteminen ei ehkä tuntuisi niin usein operaatiolta, jota pitää suunnittella etukäteen (mitä ottaa mukaan, mihin, miten saa kannettua kaiken, mitä voi tuoda tullessa…), mutta kyllä kaikesta aina selviää, myös hissittömyydestä ja asumisesta hissittömän talon ylimmässä kerroksessa. Me asumme kuitenkin ”vain” kolmannessa (+ pohjakerros), sain viestin eräältä äidiltä joka asuu kahden pienen kanssa hissittömän talon KUUDENNESSA kerroksessa! Oh my.

Kokoajan menee taas helpompaan päin ja kunhan noista talvihaalareista ja kengistä päästään, niin rappujen kulkeminen helpottuu taaperollakin. Miten te muut pärjäilette hissittömässä talossa?