Kirjoitin muutama päivä sitten viime lauantaistani instagramiin näin:
Joskus voi käydä niin, että on suunnitellut pitkästä aikaa lähtevänsä ulos tanssimaan, sitten matkalla kompastuu, kaatuu ihan suoraan vesilätäkköön ja kaksi kaveria saa nostaa sinut huutonauraen ylös samalla kun itse haukkoo henkeä kipeän taittuneen nilkan vuoksi. Sattuu kuitenkin sopivasti, että yhdellä kaverilla ihan on vieressä oma baari, siellä pääsee istumaan tiskin alle, saa nilkkaan jäitä ja jesaria sekä tietenkin jallua. Eikä siinä kaikki, baarissa on monen muun tutun lisäksi lumilautailuonnettomuuksiin erikoistunut komea lääkäri ja vaikka hän ei suorasanaisesti suosittele tanssimaan lähtemistä, voi rivien välistä lukea ettei nilkassa todennäköisesti ole taittumista suurempaa vikaa. Sitä sitten saattaa tunkea muutaman jääpalan sukkaan ja jatkaa menoa. Hyvä musiikki ja tunnelma vie mennessään ja askelmittariin piirtyy illan aikana 26 628 askelta. Seuraavana päivänä sukasta voi paljastua aika rujon näköinen turvotus ja mustelma ja lopulta sitten maanantai-aamuna röntgeniin linkuttaessa voi miettiä, että kannattiko. Ehdottomasti.
Myönnettäköön, että koko ilta epäilytti etukäteen hieman. Jäin nimittäin siitä eteenpäin koko hiihtolomaviikoksi yksin lasten kanssa. Järki yritti sanoa, että tätä viikkoa ennen kannattaa ennemmin keräillä voimia, kun aloittaa viikko tansseista voipuneena. Kuuntelen kuitenkin useinmiten ennemmin sydäntäni ja nyt se suorastaan vaati, että minun olsi lähdettävä juuri tuona iltana ulos. Ja minä lähdin. Kaatumisesta huolimatta, onneksi.
En säti itseäni siitä yhtään, sillä kompastua olisin voinut silti aivan hyvin missä vaan. Omalla terveydellä ei tietenkään saa leikkiä, mutta sama nilkka on nyrjähtänyt 6 vuotta sitten ja siksikin tiesin, ettei kyseessä ole mikään iso juttu. En tietenkään olisi jatkanut iltaa, jos en olisi oikeasti pystynyt.
Hiihtoloma haaverin kanssa ja ei-niin-voimia-keränneenä on mennyt silti, ainakin tähän mennessä, hyvin. Olen saanut lepuutettua nilkkaani, mutta olemme myös pystyneet lasten kanssa tekemään asioita. Heidän lomansa ei ole tarvinnut kärsiä minun puolikuntoisuudestani.
Eilen illalla havasduin erikoiseen kolinaan. Meni hetki tajuta, että joku tyhjentää astianpesukonetta – täysin oma-aloitteisesti! ”Ajattelin auttaa kun sulla on se nilkka kipeä”. Tuntui, että olen saanut ja saavuttanut kaiken. En osaa surra tai surkutella tilannetta yhtään, oikeastaan kaikesta on tuntunut vain seuraanneen kaikkea hyvää.