Vaikka eskarin alkaminen ja kahteen eri hoitopaikkaan poikien vieminen jännittää ja vähän ahdistaakin, oikeasti odotan jo arjen alkamista. Ensin oltiin poikien kanssa Espanjassa neljä viikkoa, ja juhannuksesta he jäivät vielä kahdeksaksi viikoksi lomalle. Ei siinä mitään, mutta kun minulla ei ole lomaa. Toki olen voinut pitää pari päivää taukoa hommista sillä ja toisen täällä – mutta hommat kasaantuvat ja itselle iskee stressi.

Olen omasta mielestäni tosi onnekas että päätyöni on tätä blogin kirjoittamista ja se on hyvin vapaata. Mutta työhön liittyy paljon myös käytännön asioiden sopimista, kampanjoiden suunnittelua, puhumattakaan ajasta joka menee kuvia valiten ja muokaten sekä kirjoittaessa. Tietokoneella tulee istuttua paljon. Olen haalinut myös muutamia muita isompia projekteja, jotka vaativat ennenkaikkea luovaa ajattelua, suunnittelua ja mietiskelyä rauhassa. Kahden villikon kanssa se ei ole ihan niin yksinkertaista.

Onneksi kesällä on ollut vähän hiljaisempaa ja olen saanut keskittyä suurimmaksi osaksi vain tähän blogin päivittämiseen, mutta on niitä sähköpostejakin kasautunut aika määrä ja se stressaa. Sitten stressaantuneena saan vielä vähemmän mitään aikaiseksi. Olen sellainen ihminen, että kaipaan työssäni rauhaa ja aikaa. Aikaa miettiä, fiilistellä ja sulatella juttuja rauhassa. Tiedän että minun pitäisi opetella esimerkiksi vastaamaan sähköposteihin heti ne luettuani (se on itseasiassa ollut uuden vuoden lupauksenikin jo pari viimeistä vuotta), mutta…

Lapsille sitä taas haluaisi tarjota kivan ja mieleenpainuvan kesäloman. Puuhata kokoajan kaikenlaista. Usempina päivinä he kuitenkin tuntuvat vain hyppivän seinille, kun en voi tarjota samalla tavalla tekemistä kun päiväkodissa. Häpeisenä ja omatunto soimaten tunnustan, että netflix ja ipadin pelit ovat pyörineet enemmän kun olisin halunnut. Asettamani max 1h/5xvko on ylittinyt varmaan triplasti. Ja entäs sitten se oma-aika? Sitäkin on pakko ottaa, muuten näistä hommista ei ainakaan tule mitään.

Mutta jos lapset olisivat olleet hoidossa kesällä, tuntisin siitä varmasti vielä enemmän huonoa-omaatuntoa. Jos on pieninkin mahdollisuus pitää lapset kesällä lomalla, mielestäni se pitäisi tehdä. Ensinnäkin siellä päiväkodissa ja koulussa lapset ehtivät viettää vaikka kuinka paljon aikaa pitkin vuotta. Toiseksi, myös lapset tarvitsevat lomaa, aivan kuten aikuisetkin töistään. Ja kolmanneksi, uskon että tekee tosi hyvää viettää yhdessä pidempi pätkä ilman sitä arjen kiirettä ja aikatauluja. Ainakaan samanlaisia kun normaalisti. Mielummin sitten vaikka istutaan sohvalla nenät pädeissä ja läppäreissä kiinni, ainakin ollaan yhdessä. Vai mitä olette mieltä?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Nämä ovat pikkujuttuja muille, mutta niin suuria ja tunteikkaita itselle. Meidän pihalla asuu paljon lapsia, mutta uusien kavereiden saaminen – tai varsinkaan valmiiksii tiiviiseen kaveriporukkaan pääseminen ei ole itsestäänselvyys. Itse nyt en niin kovasti uusia kavereita kaipaile, vaikka pihalta muutama sellainen onkin jo löytynyt. Mutta lapsille ne ovat hurjan tärkeitä. Ja mikä olisikaan hirveämpää, kun leikeistä ulkopuolelle jääminen.

Me ei olla ihan hirveästi tuossa uudella pihalla oltu vielä hengailtu, päiväkodin jälkeen sitä kun on kiva rauhoittua omaan kotiin ja nyt poikien ollessa lomalla ollaan oltu useasti menossa jossain muualla. Pihan lapsilla on selkeästi myös vähän eri rytmi kun meillä. Kun tulemme päiväreinnoiltamme (ihan liian myöhään) kotiin iltapalalle, ovat parhaat leikit pihalla vasta meneillään. Useasti emme silloin voi edes jäädä kovin pitkäksi aikaa ulos, vaikka se kivaa olisikin.

Pihalla on selkeästi yksi vähän isompi ja tiiviimpi porukka, joista jokainen on jo toki tuttu meille – mutta nämä lapset ovat asuneet koko ikänsä tässä pihassa ja vanhempansa tuntevat toisensa jopa 30 vuoden takaa. Eilen taas nämä lapset vanhempineen olivat pihalla, kun taas meidän oli tarkoitus mennä äkkiä iltapalalle ja nukkumaan.

Muistan itse omasta lapsuudesta, oli ihan parasta kun kesälomalla sai riekkua myöhään pihalla. Leikkiä kirkonrottaa, keinupehvistä tai kiipeillä puissa. Kun ilta alkoi hämärtyä, pikkuhiljaa jokainen pihan lapsi huudettiin ikkunasta kotiin – ja siellä uni tuli heti. Se pihan lasten yhteishenki on jotain mitä en ikinä unohda.

Tämä mielessä sanoin eilen sitten Kaapolle, että hän saa jäädä hetkeksi vielä pihalle, huudan sitten ikkunasta kun pitää tulla sisälle. Ihan mahan pohjasta otti miten iloiseksi tämä Kaapon teki, mutta erityisesti se miten innoissaan pihan muut lapset olivat siitä että hän sai jäädä heidän kanssaan vielä leikkimään. He lähtivät joukolla iloisesti kirmaamaan pihan toiselle puolen ja tunsin samalla tiettyä ylpeyttä lapsestani, joka kasvaa, saa uusia ystäväiä juuri omana itsenään – mutta tunsin myös palan kurkussa. Tunsin miten ne napanuoran viimeisetkin rippeet poikkesivat.

Ei mennyt aikaakaan kun kaikki kaverukset tulivat joukolla pimpottamaan ovikelloa ja kysymään saako Kaapo olla vielä hetken pihalla. Tajusin että minua pidetään täällä varmaan tosi tiukkana ja nipona mutsina 😀 Kello puoli kymmenen illalla sitten huutelin lapseni sisään. Kun hän asteli hiki päässä ja maailman onnellisin raukea hymy kasvoillaan eteiseen, meinasi itku tulla. Hän kertoi miten oli juossut yhtä kovaa Jeren kanssa, joka on jo kuusi ja kuinka Inka oli kysynyt voiko hän taas heti aamulla tulla ulos leikkimään. Oma olo samaan aikaan jotenkin hurjan ylpeä, onnellinen ja haikea. Ja tosiaan, aamulla hän kävi sitten ekaa kertaa pimpottamassa kaverin ovikelloa ja kysymässä että ”voitko sä taas olla?”

Eskari alkaa parin viikon päästä ja myönnettävä se kai on, esikoiseni kasvaa, kehittyy ja ennen kaikkea itsenäistyy. Kavereiden seura kiinnostaa entistä enemmän ja kohta mutsi on vaan se joka ei tajuu. Tiedän myös miten raadollista ystävyyssuhteet voivat jo tuossa iässä olla, koulumaailma pelottaa jo etukäteen. Ehkä sen takia myös vähän liikutuin, kun huomasin miten kivasti hän kuitenkin pääsee porukkaan mukaan ja että hänestä tykätään.

Tämä ”lähiössä” asuminen on myös täysin uusi maailma lapsilleni. Aiemmin ei pihalle voinut lähteä yksin, saatika että talossamme olisi muita lapsia edes asunut. Kavereita nähtiin niin että sovittiin vanhempien kanssa leikkitreffejä tai lähdettiin puistoon. Tämä meidän uusi talo, ja ihanan suojaista piha – jossa tekemistä riittää, on tosi ihana. Täällä on hyvä lapsia kasvattaa, irtautumatta itse kuitenkaan liiaksi siitä kaupunkielämästä. Paras päätös ikinä.

Hurjaa tämä vanhemmuus. Ensin sitä opetellaan miten olla, kun lapsi tarvitsee sinua ihan kokoajan. Sitten harjoitellaan miten päästää irti.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

 

K: Äiti sun tissi näkyy
M: Mitä sitten, niin sunkin
K: Joo mutta vaan naisten tissit naurattaa mua
M: Miksi?
K: Kun ne on niin löllöjä. Myös sun maha naurattaa mua
M: Hahahaa aijjaa
K: Sun pitäis taas alkaa juosta niin sun maha ei olis näin pitkä
M: …

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Oltiin tänään ystäväni ja lasten kanssa leikkipuistossa. Tustustuttiin tämän ystävän kanssa aikoinaan kun esikoisemme olivat vauvoja. Käytiin yhdessä muskarissa, istuttiin hiekkalaatikolla ja toistemme luona kahvilla. Aloimme odottamaan kuopuksiamme samaan aikaan, saimme vertaistukea toisiltamme sekä monelta muulta samassa tilanteessa olevalta uudelta äiti-ystävältä. Istuttiin yhdessä puistossa, kerhossa tai toistemme kotona, kun lapset leikkivät vieressä. Juotiin kahvia ja juteltiin kaikesta. Se oli silloin maailman tärkeintä, mutta pikkuhiljaa kerrat alkoivat vähenemään.

Sen sijaan että käytäisiin tuolla puistossa vähintään viisi kertaa viikossa, ovat kerrat harventuneet jopa vain kertaan kuukaudessa. Sitä on aina ajatellut, että se johtuu vaan työkiireistä ja siitä että lapset ovat hoidossa. Mutta tänään oivalsin että puistoilu on vähentynyt siksi, ettei sille ole enää samanlaista tarvetta. Siis tarvetta itselle.

Tänään tunsin oloni puistossa ulkopuoliseksi. Sen sijaan että ennen tiesin kaikkien nimet ja osoitteet, en tänään tuntenut juuri ketään. Puistossa olevat äidit ja isät ulkoilivat lähinnä noin vuoden ikäisten lastensa kanssa. Kahvi ei ollut esillä kuten ennen ja puiston henkilökunta oli vaihtunut. Minulle neuvottiin missä kahvikupit olivat – vaikka minä olen vuosien aikana ottanut sellaisen samaisesta kaapista noin miljoona kertaa.

Juttelimme kaverini kanssa, että puiston tunnelma on muuttunut. Kunnes tulimme siihen tulokseen että kyllä meno on edelleen sama, mutta jos joku on muuttunut se olemme me. Sen sijaan että ennen oli lasten kanssa päästävä aamusta pois kotoa, ennen kun seinät kaatuvat päälle ja lapset tuhoavat asunnon, nyt sitä haluaisi mielummin olla kotona niin paljon kun mahdollista.

On haikeaa miten asiat muuttuu, mutta nykyään niiden äitien kanssa vietetään sitten iltaa iltaa ilman lapsia. Latte ja piltin jämät on vaihtunut viiniin ja rucolapizzaan. Ei yhtään huono diili mielestäni. Silti tulee aika ajoin haikein mielin muisteltua aikoja kun lapset olivat pieniä. Ja sitten havahdun, etten silloin saanut pestä hampaitani edes kahta minuttia rauhassa. Aikansa kaikkea siis. Lattemamma-ajat ovat siis takana päin.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

It’s a little bit funny
this feeling inside
I’m not one of those
who can easily hide

And you can tell everybody this is your song
It may be quite simple but now that it’s done
I hope you don’t mind
I hope you don’t mind that I put down in words
How wonderful life is while you’re in the world

Tuo laulu on soinnut koko Juhannuksen päässäni. Siitä saakka kun kaverini Paju lauloi kello puoli viidestä huolimatta sitä kauniisti aitan parvella kitaran säestäessä. Takana on ihana Juhannus. Elämään on tupsahtanut taas huikeita uusia ystäviä, ja oikeasti ihmettelen ettei sixpäkki jo näy kaiken sen nauramisen  tuloksena. Juhannus oli myös hyvin erilainen siinä mielessä, etten ole viettänyt sitä ilman lapsia heidän syntymänsä jälkeen. Enkä muutenkaan ole oikeastaan koskaan ennen viettänyt villejä juhannusbileitä pelaamassa tuntitolkulla paljussa pullonpyöritystä. No, nyt olen tehnyt senkin.

Kaiken naurun ja ilon lisäksi viikko on ollut hyvin haikea ja paikoitellen myös raskas. Lapset lähtivät isänsä kanssa viikoksi mökille ja olen ikävöinyt heitä enemmän kuin koskaan. Se että he ovat monen tunnin matkan päässä, puuhailemassa juttuja joista minä jään paitsi tuntuu pahalta. Tuntuu pahalta koska ei sen näin pitänyt mennä. Ikävöin entistä elämääni. Tai siis sitä millaista kaiken piti olla. Suunnittelin onnellista arkea ehjässä perheessä. Elämä kun on siitä hassua, että se harvoin menee suunnitelmien mukaan.

Nyt olo on ollut haikea ja katkera, hiton maailmankaikkeus miksi tämä homma meni näin. Mökiltä, ihmisten keskeltä, palattuani tyhjään kotiin oli vaikea pidätellä kyyneleitä. Olisi rakkautta annettavana, mutta ei ketään joka ottaisi sitä vastaan. Ihan tyhmää. Sillä kaikkea muuta on kyllä yllin kyllin, mutta se on nyt vain tämä hassu tunne – ja sille on vaikea mahtaa mitään kun se tunne iskee. Jos koskaan, niin nyt katkeransuloinen on täydellisin sana kuvaamaan tätä oloa.

Huomenna lapset vihdoin palaavaat kotiin. Heillä on kesäloma alkanut ja se jatkuu kunnes eskari alkaa. ESKARI. Siinä on toinen asia mitä olen viime viikolla nyyhkinyt, esikoisvauvani menee eskariin. Mä en ala.

Kiitos vielä ihanat mökkikaverit! Paju, Peeta ja Kaisu, jolle myös kiitos tuosta vikasta kuvasta <3

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.