Näissä kuvissa olen raskauslaskurin mukaan ollut 222 päivää raskaana. Koska päivät sujahtavat kokoajan entistä huimpempaa vauhtia eteenpäin, on päiviä on karttunut tuosta jo taas rutkasti lisää. En ole ihan varma, missä vaiheessa voi alkaa sanoa olevansa viimeisillään raskaana, mutta varmaan joskus näillä main?

On edelleen vaikea käytännössä ymmärtää sitä, että ensi kuussa meillä on vauva. Minusta tulee äiti neljännelle lapselleni. Olen paljon miettinyt aikaa vastasyntyneen kanssa, mutta vähitellen alan ymmärtämään, että se on vasta ihan pieni osa tulevasta. Meidän kaikkien elämä muuttuu ja mullistuu.

Ennen raskaaksi tuloa olin miettinyt, että jos vielä joskus saan vauvan, otan siitä ajasta kaiken irti ihan täysillä. Nautin, käyn raskausjan hiernnoissa, urheilen, valmistaudun perinpohjaisesti synnytykseen, teen kasapäin raskaussisältöä someen ja otatatan itsestäni ja vastasta paljon ihania kuvia muistoksi. Harmittaa jo valmiiksi, miten vähän niitä kuvia onkaan.

Synnytystä odotan edelleen ihan luottavaisin mielin. Aiempi innostus ja odotus on tosin muuttunut osittain vähän haikeudeksikin. Synnytys tai kipu ei pelota, toivon toki että kaikki menee hyvin. Kehoni on tehnyt tämän ennenkin, kaksi viimeisintä alatiesynnytystäni menivät saman kaavan mukaan ja uskallan luottaa, että niin menee tämäkin.

Viimeinen vuosi on ollut itselleni ja perheelleni raskas ja täynnä toinen toisena jälkeen tulevia haasteita ja surua. Tästä raskaudesta pääsin nauttimaan ja iloitsemaan kunnolla vasta puolen välin jälkeen. Ehkä myös siksi tuntuu, että tämä aika raskaana on mennyt hurjaa vauhtia. Kaikesta pahoinvoinnista, kolotuksista ja kivuista sekä muista epämiellyttävistä raskausoireista huolimatta on ollut ihanaa olla raskaana.

Rakastan kasvavaa vatsaa, rakastan tuntea ja nähdä vauvan liikkeet. Ja se sellainen huolenpito on huomiointi, jota raskaana ollessa saa, on minusta liikuttavaa. Tunnen itseni raskaana vain ihanaksi, eikä sillä ole itselleni väliä kuinka isoksi tai kömpelöksi kasvan.  Sekin on vain herttaista. On myös ihana ajatus, että nuorimmaisinkin tulee varmasti muistamaan välähdyksiä tältä ajalta, kun pikkusisarus oli vatsassani.

Neljä lasta tuntui aluksi ajatuksena välillä paljolta, mutta toisaalta, ei sitten kuitenkaan. Ei ainakaan yhtään liialta, etenkään enää. Joitain käytännön haasteita ehkä joskus tulee, kun emme vaikka mahdu enää yhdessä tavalliseen autoon, mutta sellaista on mielestäni turha murehtia etukäteen. Ratkaistaan ne tilanteet sitten kun ja jos ne tulevat vastaan. Eihän minulla ole edes ajokorttia (vaikka kovat oli suunnitelmat kyllä sellainenKIN raskausaikana hankkia).

Viimeiset raskausviikot menevät uutta kotia kuntoon laittaessa. Suuret suunnitelmat oli muunmuassa myös leipoa ja tehdä ruokaa pakkanen täyteen. Hahaha! Mutta koska meillä on muuton jäljiltä vielä vaikka ja mitä tekemättä ja kaikki vauvan tavarahankinnat ja järjestelyt tekemättä, niin laitan energiani nyt niihin. Viimeiset viikot olisi ihana myös vain olla. Rytmittää päivät uimahallissa käymiseen ja ottaa tosi chillisti. Chillisti yritän tosin nytkin jo ottaa, mutta se ei ole hyvä näiden kotijuttujen aikaansaamisen kannalta.

Hartain toiveeni on, että kaikki menisi nyt smoothisti loppua kohden, omassa elämässä ei sattuisi enää mitään uutta ja jännittävää ja että vauva syntyisi mahdollisimman lähellä laskettua aikaa, ei siis kauheasti ennen. Niin ja että saisin vielä jossain välissä niitä ihania raskauskuvia muistoksi.

Oikein ihanaa alkanutta vuotta 2019 kaikille teille! Viime vuosi 2018 oli minulle merkittävä monellakin tapaa, mutta ennenkaikkea se jää mieleen tyttäremme odotusaikaan ja syntymään liittyen. Raskaus- ja vauvajutut ovat olleet ehdottomasti myös seuraajien mielestä niitä kiinnostavimpia sekä eniten tunteita herättävämpiä. Se kävi hyvin ilmi myös tehdessäni monen muun tapaan Instagramin Best Nine kuvakollaasiin, johon on koottu vuoden 2018 tykätyimmät kuvat.

1 Tyttäremme on syntynyt! Tiesimme tulevan vauvan sukupuolen jo niin varhaisessa vaiheessa kun se oli ultra-äänellä mahdollista saada selville. Halusimme kuitenkin pitää sukupuolen salassa viimeiseen asti, ainoastaan lähipiirimme tiesi asiasta.

Kun vauva sitten syntyi, en halunnutkaan kuuluttaa onneamme ja tyttäremme syntymistä koko maailmalle heti, vaan julkaisin tämän kuvan vasta muutama päivä sen jälkeen. Emme myöskään aluksi olleet ihan varmoja siitä, että miten paljon haluamme näyttää lapsestamme julkisuuteen. Tätäkin asiaa piti pohtia tovi.

Syntymästä kertovan kuvan valinta oli myös vaikeaa. Vauva oli pikkuruinen, mutta kuvissa sitä ei näe samalla tavalla. Jos katsoo kuvassa olevaa vaaleanpunaista liinaa, joka on todellisuudessa käsipyyhkeen kokoinen, alkaa mittasuhteita ehkä hahmottamaan paremmin.

2 Meille tulee vauva / Raskaudesta kertova kuva on todellisuudessa otettu jo vuoden 2017 puolella. Jokin outo tunne ajoi minut silloin apteekin raskaustestihyllylle, josta päätin ottaa tuplapakkauksen testejä. Tuplat siksi, että ajattelin näitä outoja tunteita tulevan jatkossakin, enkä todellakaan voinut uskoa että heti ekalla olisi tärpännyt.

Muistan edelleen kun päätin sitten helmikuussa jakaa tämän kuvan instaan. Makoilin (pahoinvoinnin kourissa) sängyllämme ja huutelin Oskulle toiseen huoneeseen että voinko mä jo kertoa tästä somessa!? Monet ystävämme ja perheemme tiesivät jo raskaudesta, useimmille kerroimme heti. Ajattelin myös niin, että jos raskaus sitten olisikin mennyt kesken en olisi halunnut myöskän salailla asiaa ja siksi lykätä asiasta kertomista.

3 Vauvalla on nimi / Myyn ristiäisiä vietimme vihdoin marraskuun lopulla ja ne olivatkin ihanat juhlat! Meillä oli ristiöisissä ammattikuvaaja mutta koska juhlasankari nukkui kastamisseremoian jälkeen juhlien loppuun saakka, on tämä kuva minun ottama. Yksi kummeista toimi apunani, kun itse seisoin tuolilla ottamassa kuvaa.

Tässä kuvassa juhlat ovat siis jo ohi ja siivoamme juhlapaikkaa. Yksi pöytäliinoista on levitetty lattialle ja vauva laitettu sen päälle. Olin joskus aiemmin nähnyt jossain kuvan, jossa maassa makaavan vauvan vierelle oltiin aseteltu vähän samaan tyyliin kukkia ja olinkin jo ennen juhlia ajatellut että tahdon samanlaisen kuvan. Kukatkin ostin ihan varstavasten. Niiden kanssa puinen ja kultaiseksi maalattu nimikyltti, joka oli juhlissa kakkukoristeena.

Juhlapaikkaa siivoillessamme jääkaapista löytyi myös vauvan kukkaseppele, joka oli tarkoitus olla päässä jo kastaessa. Onneksi saimme sen edes näihin kuviin. Vauvalla on kaulassaan myös minun vanha kultaketjuni, jonka halusin näkyvän kuvassa. Se kuitenkin valui kokoajan, enkä saanut yhtään edustuskelpoista kuvaa otettua niin että se näkyisi.

4 Post pregnancy / Tämä kuva on oikeastaan ensimmäinen kolmen kuvan sarjassa, jossa olen minä 3 tuntia, 3 päivää ja 3 viikkoa raskauden jälkeen. Tämä niistä siis ensimmäinen. Olen ottanut sen synnytyssalissa suihkusta tullessani. Se on mielestäni ihanan rehellinen kuvaus siitä, mitä vastasynnyttänyt äiti näyttää.

Raskauksien ja imetyksien myötä omaa muuttunutta kehoa voi olla joskus vaikea hyväksyä ja nähdä kauniina, ja tällä kuvasarjalla  muisttelin niin itseäni kun muitakin siitä, miten ihmeellisen työn se onkaan saanut aikaan ja kuinka tärkeää olisi sen sijaan arvostaa sitä ja antaa rauhassa aikaa raskaudesta ja synnytyksestä palautumiseen.

5 Ihana maha / Rakastin vauvamahaani, vaikkakin sen kanssa alkoi olemaan melko tukalat oltavat loppuvaiheessa. Moni taivasteli sitä miten iso vatsani oli, enkä pitänyt niistä kommenteista yhtään. Tottakai se oli iso, siellä oli vauva! Kaikilla meillä äideillä on erilaiset ja kokoiset vatsat – monella myös loppua kohti melko isot. Siksi kaikki se taivastelu jopa ärsytti. Näin jälkikäteen tuota muutama viikko ennen synnytystä otettua kuvaa katsoessani voin kuitenkin todeta itsekin, että olihan se iso!

6 Pikkuinen / Vauvan sänkyä hankkiessani päädyimme ostamaan kirppikseltä hänelle okisen korin, jonka pystyy kiinittämään keinujalkojen päälle. Ajattelin myös, että tässä korissa otettuja kuvia voi jälkikäteen vertailla ja nähdä, että miten vauva on kasvanut. Tässä kuvassa Myy on noin viikon ikäinen ja vaikka alkuperäisessä, ei rajatussa kuvassa, näkyy myös jalkani, on silti vaikea hahmottaa miten pikkuinen hän onkaan. Nykyään tuo kori toimii meillä lähinnä vaatteidensäilytyspaikkana.

7 Nuo silmät / Myy oli syntymästään saakka heti hyvin hereillä ja katseli uutta mailaa tarkkaavaisesti suurilla tummilla silmillään. Sain ihan mielettömän määrän kommennteja juurikin hänen syvästä ja viisaasta katseestaan, jonka mielestäni välittyy hyvin tässä yhden päivän ikäisenä otetussa kuvassa.

Tämä kuva on otettu potilashotellilla kun Osku on hakemassa minulla ruokaa. Otin kuvaa ihan ikkunan edessä niin, että verho on takanamme. Mietin tätä ottessani, että miltähän touhuni näyttää vastapäisellä ratikkapysäkillä olleille ihmisille.

8 Babymoon / Käytiin kesäkuussa reissussa ihan vain kahdestaan Oskun kanssa. Aloin leikkimielisesti kutsumaan sitä babymooniksi, sillä olin kuullut kahdinkeskisen matka ennen vauvan syntymää kutsuttavaksi sillä termillä. Ja tottahan se on, että tuskin pääsemme, tai halauamme edes mennä, kaksin reissuun vähään aikaan.

Kaiken ihanan lomailun ohella minulla oli toiveena saada ikuistettua ihana mahani myös kameralle. Ja reissusta jäikin etenkin mahtavia tilannekuvia masuni kanssa – olihan se näky kun makoilin altaassa uimapatjalla nacholautanen vatsani päällä. Tämän kuvan Osku otti saunan jälkeen vilvotellessamme. Se on yksi suosikkini.

9 Tissitakiainen / Myy on ollut tarkkaavaisuutensa lisäksi syntymästä saakkaan ihanan ilmeikäs. Kuten monet muutkin perheenjäsensä. Kuvatekstissä tämän kuvan alla vitsilen, että vauva ihmettelee kun sanon sanon hänelle, ettei hän voi kokoajan olla tississäni kiinni.

Ja sellaista se tosiaan oli ensimmäiset viikot. Meni päiväkausia kun vain imetin ja imetin ja imetin. Nyt jo mietin niitä aikoja kaihoisasti, vaikka silloin välillä sitä ei olisi jaksanut yhtään. Imetystaival oli monen syyn summana hankala lopulta imetys päättyi paljon aiemmin mitä olisin halunnut. Joskus mietin, että olisinpa osannut vaalia enemmän niitäkin hetkiä, kun en ole päässyt heräämisen jälkeen edes vessaan puhumattakaan aamupalan syömisestä tai vaatteiden pukemisesta, kun vauva on vain rinnalla ja on jo keskipäivä.

Aika vauvantäyteinen vuosi siis. Ihana <3

Kaikista pahoinvoinneista, kivuista, väsymyksestä, huimauksesta, jatkuvasta pissahädästä, tunnemyrskyistä, tauosta lempiruokien ja juomien kanssa, sydämentykytyksistä, unettomuudesta, huolesta ja kohisten nousseesta painosta huolimatta täytyy sanoa, että tämä raskaus on ollut myös elämäni ihaninta aikaa.

Ollaan Oskun kanssa jo monena päivänä yrietty tankata näitä viimeisiä hetkiä mahan kanssa, vähän jo surettaa että pian tämä kaikki on ohi. Toki odotetaan jo kovasti vauvaa, mutta kun ollaan molemmat myös niin ihastuneita tähän suureen pallomahaan! On ollut ihana seurata sen kasvua, ensin tuntea itse pienet liikkeet, sitten tuntea ne vatsan päältä yhdessä ja lopulta vielä nähdä miten vauva liikkuu siellä.

Monta kertaa päivässä huomaan vetäytyväni omaan maailmaan vatsan kanssa. Tunnustelen vauvaa vatsan päältä ja yritän selvittää että mikä on tällä kertaa pää tai peppu, milloin isku tulee kädellä milloin jalalla. On hauska seurata miten hän reagoi ääniin ja jopa kirkkaisiin valoihin. Välillä naureskellaan sitä, kun minulla on jatkuvasti kädet housuissa (paljaan vatsan päällä). Ne vain hakeutuvat siihen itsestään vaikkapa sarjaa katsellessa.

Kirjoittelin keväällä siitä, miten toisen raskausvatsan kriittinen kommentointi ei ole ok. Olen saanut osakseni suurimmaksi osaksi kommenttia siitä miten iso vatsani on. Ja niinhän se onkin – miksei olisi, sillä on melkein valmis vauva. Minulla on kaikissa raskauksissa ollut iso vatsa ja tässä kolmannessa raskaudessa se alkoi myös näkymään melko aikaisin. Minua ei haittaa jos joku päivittelee vatsaani, sillä tykkään siitä itse niin paljon, mutta olisi hyvä muistaa se, että tässäkin asiassa me kaikki olemme erilaisia ja näköisiä ja jollekkin asia saattaa olla hyvinkin herkkä.

Kesällä viimesillään raskaana olo on siinä mielessä myös ihanaa, että maha on päässyt kunnolla oikeuksiinsa. Olen kulkenut ohuissa kesävaatteissa tai rohkeasti pienet bikinit päällä. Raskausarpia en ole kertaakaan murehtinut tai häpeillyt.

Tätä mahaa tulee totisesti ikävä. Sitä että sisällä kasvaa ihan uusi, vielä tuntematon ihminen. Tulee ikävä kaikkia niitä iltaisia hepuleita jota vauva vatsassa saa. Pikkuista hikkaa joka tuntuu ikävästi lantioluussa. Sitä kun ei pääse sohvalta omin avuin ylös. Tulee ikävä hassua ja ihan omaa elämäänsä viettävää napaa, omaa muumimaista siluettia ilta-auringossa. Jopa hassua ankka-kävelyä, jonka jättimäinen maha ja sirpaleiksi hajonnut (tai sen tuntuinen) lantio saa aikaan. Voin kuvitella tuntevani haamupotkuja vielä pitkään syntymän jälkeen.

Ihan pian meillä on vauva. Laskettuun aikaan on enää reilu kuukausi. Vatsaa tunnustellessa sitä samalla aina myös miettii, että minkäköhänlainen tyyppi siellä on. Tuntuu että näiden viimeisimpien viikkojen aikana olen jotenkin lähentynyt tämän pikkuihmisen kanssa paljonkin, eikä hänen lähestyvä syntymänsä tunnu enää niin absurdilta kun aiemmin. Täällä elellään siis hyvin jännittäviä ja samalla todella haikeita aikoja.

RASKAUSVIIKKO 15
(14-14+6) – Toinen kolmannes alkaa! Tämän ajan raskaudesta kerrotaan olevan energistä aikaa, jolloin pahoinvointi on useimmilla lakannut, eikä vatsa vielä ole niin suuri että se haittaisi menoa. Allkirjoitan tämä osittain. Kuin ihmeen kaupalla pahoinvointini pysyy edelleen kurissa. Pieni etova olo on edelleen, mutten enää oksenna enää päivittäin. Ihan uskomatonta, sillä odotin rajun pahoinvoinnin kestävän vielä useamman viikon – kuten edellisissä raskauksissa. En kuitenkaan pysty iloitsemaan vielä kohentuneesta olostani, vaan pelkään kokoajan milloin raju oksentamiinen taas palaa.

Lähdemme hiihtolomareissulle ja haen apteekista varmuudeksi matkapahoinvointilääkettä. Vatsa pyöristyy eikä muutamaa päivää aiemmin ostettu takki mahdukaan kunnolla kiinni toppahousujen kanssa. Viikko Tahkolla on ihana, mutta samaan aikaan ihan järjettömän raskas. Kaikki muut ovat mäessä ja minä hengailen mukana minkä pystyn. Pakkanen on ihan liikaa minulle ja joudun pakkautumaan useiden vaatekerrosten alle. Olo on tukala, vaatteet puristavat enkä pysty liikkumaan kunnolla. Yhtenä päivinä olen niin väsynyt, kylmissäni sekä stresseissä tekemättömistä töistä että pelkään vaipuvani masennukseen. Olen ihan loppu. Voimat ovat edelleen kateissa, vaikka pahoinvointi on jo väistynyt, tätä on vaikea niin itse kun muidenkin välillä vielä ymmärtää.

RASKAUSVIIKKO 16
(15-15+6) – Palaamme hiihtolomareissulta kotiin ja sen raskaudesta huolimatta olen tosi iloinen että lähdimme. En kuitenkaan suostu lähtemään seuraavalla viikolla enää uudestaan.

Pahoinvointi pysyy edelleen aika samana, välillä oksettaa enemmän, välillä vähemmän, mutta oksennan onneksi enää hyvin harvoin. Keskiraksuaden energisyys on edelleen vähän kateissa ja onkin ihana ottaa muutama päivä vain ihan iisisti ilman lapsia muutama päivä.

Näillä viikoilla vauva painaa noin sata grammaa on kymmenisen senttiä pitkä. Liikkeet tuntuvat edelleen satunnaisesti, yleensä sängyssään selällään maaten hyvin hilaisena kutituksena ja kuplintana. Kaikki osat alkavat olla paikallaan ja vauva näyttää ihan minikokoiseselta ihmiseltä.

RASKAUSVIIKKO 17
(16-16+6) – Käyn kylässä ystäväni luona jonka lastettu aika on kuukauden päästä. Tuntuu että itselläni on vielä ikuisuus samaan. On kiva jutella vauva -ja synnytysjuttuja jonkun läheisen kanssa. Olen tarkoituksella jutellut raskaudestani muuten vähemmän, etenkin lapsettomille kavereilleni. En halua että he kyllästyvät vauvahömpötyksiini ja ajattelevat etten ehkä enää olekaan se sama vanha Minttu, mitä ennen raskautta olin.

Saan uudeksi raskausoireeksi nenäverenvuodon. Raskaana ollessa verimäärä lisääntyy ja tämä on yleinen vaiva, vaikkakin minulle ihan uusi. Minulta ei ole ikinä ennen tullut verta nenästä. Onneksi sitä ei valu aivan valtoimenaan, kuten jollain, mutta herään useana aamuna tippa nenän alla ja niistäessä sitä tulee enemmän.

Tällä viikolla koen myös raskauteni ensimmäisen sympatia-krapulan. Osku käy kavereiden kanssa ulkona, ja vaikka minä nukun koko yön omassa sängyssä, olen seuraavana aamuna aivan yhtä huonona kun hänkin. Tavallaan aika ihana vain maata koko päivä sängyssä välillä torkkuen, välillä leffaa katsoen ja pizzaa syöden. Vanhat kunnon ajat tulevat mieleen!

RASKAUSVIIKKO 18
(17-17+6) – Alan voimaan entistä paremmin (tai sitten alan vain olemaan niin turta ainaiselle kuvotukselle)  ja uskallaudun jo vähän pidemmille kävelyille. Kaiken alkuraskauden oksentamisen ja sängyssä makaamisen jälkeen vasta nyt alkaa tuntua, että yleiskunto alkaa palautua normaaliksi. Kävely tekee hyvää, mutta samaan aikaan alan kärsimään välillä hyvinkin kivuliaista alavatsakivuista.

Kun liikkeitäkin tuntee edelleen aika satunneisesti ja kivut ovat välillä niin kovia, niin päätän käydä varmuudeksi avoimessa neuvolassa kuuntelemassa vauvan sydänäänet. Eksyn samalla keskuspuistoon (toka kerta tällä viikolla) ja tulen tehneeksi monen kilometrin lenkin. Neuvolassa sydänäänet kuuluvat hyvin, mutta saan varmuudeksi lähetteen pissatestiin.

Arvelen itsekin kyseessä olevan vain kohdun kasvukivut, mutta en muista aiemmista raskauksista että ne olisivat ihan näin kovia tai etenkään että niitä olisi enää tässä vaiheessa raskautta. Osaan tunnistaa kuitenki että kysessä eivät ole supistukset, joten jatkan jokapäiväisiä kävelylenkkejäni.

Myöhemmin viikolla käyn myös sokeroinnissa ja ai hitto että se sattuu. Muistan tämän myös edellisistä raskauksista, mutta en sitten kuitenkaan. Raskaana ollessa sokeroinnissa käynti on KAMALAA TUSKAA. Myös mustelmia syntyy paljon herkemmin ja turvotus kestää seuraavaan päivään saakka.

Minulla on myös lääkärineuvola, mutta se on aika tyhjän kanssa. Ei siis eroa mitenkään neuvolasta, sillä sisätutkimusta ei tehdä kun en sitä erikseen halua. Lääkäri on ikäiseni vähän ujohko ja kiusaantuneen oloinen mies, joten en siksi halua. Lääkäri on sitä mieltä että vastakipuni jotuvat ummetuksesta. Alavatsakipujen lisäksi minulla on välillä kovaa pitävää kipua rinnoissani. Järkeilen kuitenkin että se johtuu syksyisestä leikkauksesta ja siitä että nyt raskauden myötä niissä tapahtuu taas muutoksia. Tästä unohdan mainita kokonaan.

RASKAUSVIIKKO 19
(18-18+6) – Käydään ylimääräisessä ultrassa jossa saadaan tietää vauvan sukupuoli. Itsellekin yllätyksenä päätetään pitää se vielä salaisuutena. Koko raskaus konkretisoituu yhtäkkiä paljon paremmin – meille oikeasti tulee ihan oikea vauva! Lähden heti innoissani kirppikselle, mutta harmikseni tarjonta on tosi huonoa.

Samalla kiihtyy myös pesänrakennusvietti. Olen jo harmstrannut jo jonkin verran vauvanvaatteita, mutta tällä viikolla alan tekemään suurempia suunnitelmia esimerkiksi vauvan tulevasta sängystä. Kerään pois myös ison kasan omia vaatteitani, joihin en tule mahtumaan seuraavaan vuoteen. Osa menee suoraan kirppiskassiin.

Paha olo pysyy edelleen melko hyvin kurissa, välillä on pahempia hetkiä mutta oksennan enää harvoin. Uskallaudun erääseen iltatapahtumaan (jossa syön myös palan lohisushia) ja minulle tulee siellä yhtäkkiä ihan hirveän huono -ja pyörryttävä olo. Onneksi pääsen ajoissa ulos ja oloni kohenee.

Tuntuu että edelleen minun on tosi vaikea lähteä minnekään, vaikka tahtoisin. Olisi ihana laittautua ja nähdä kavereita, mutta pelkkä kylppärissä seisominen ja meikkaaminen tuntuu liian työläältä. Kasvava vatsa on ihana, mutta tuntuu ettei minulla ole mitään kivoja siistejä vaatteita jotka sopisivat. Joten on helpompi jäädä vain kotiin.

RASKAUSVIIKKO 20
(19-19+6) – Puoliväli häämöttää! Ihan pian raskaudesta on kulunut jo puolet (sillä oletuksella ettei vauva synny ennen laskettua aikaa). Vatsa on jo ihanan iso!

Käydään poikien kanssa Kookengän kuvauksissa ja jaksan hyvin koko päivän. Tuntuu hullulta että muutama kuukausi aiemmin samoisissa kuvauksissa vatsaani ei vielä näkynyt ja että voin silloin tosi huonosti ja oksentelin milloin minnekin.

Alavatsakivut jatkuvat ja herään jopa muutamana yönä kovaan kipuun.Osku on laskettelureissulla. Eräänä aamuna en tunne vauvan liikkeitä millään. Juon mehua ja istun hiljaa sohvalla, mutta mitään ei kuulu. Tässä raskaudessa minulla on istukkaedessä, joten liikkeitä on vaikeampi havaita. Alan mennä paniikkiin ja itkeskelen lapsilta salaa.

Googlailen myöhäisen keskenmenon oireita ja olen ihan varma että olen tappanut vauvani edellisviikon sushipalalla. En uskalla soittaa päivistykseen, sillä sinne meneminen ja vauvan siellä kuolleeksi toteaminen olisi lopullista. Nyt minulla on vielä pieni toivo. Minusta tuntuu surullisesta, että vielä tällä viikolla vauvan kuolemaa kutsuttaisiin keskenmenoksi ja vasta ensi viikolla kohtukouolemaksi. Eli vaikka joutuisin nyt synnyttämään kuolleen lapseni kyseessä olisi keskenmeno, eikä vauvaa esimerkiksi voisi haudata.

Saan paikallisesta kirppisryhmästä ostettua kotidopplerin ja saan sillä vauvan sydänäänet kuulumaan heti. Tunnen myös liikkeet. En oikein tiedä mistä paniikkini johtui. Ehkä vastakivut, huonosti nukutut yöt ja viikko ilman Oskua aiheuttivat yhdessä epävarman fiiliksen.

Raskaudessa, kaikista pahoinvoinneista ja kolotuksista huolimatta, pahin ehkä onkin huoli ja epävarmuus. Vauva on jo ihan pienenä jo niin kovin rakas ja tunne vain voimistuu päivä päivältä. Kaikki on myös niin haavoittuvaa, mitä vain voi sattua ja se on todella hermoja raastavaa. Useasti ikävät ajatukset saa karkoitettua pois, mutta välillä synkät pelot valtaavat mielen.

Raskaus ei todellakaan ole helppoa myöskään henkisesti, eikä se huoli todellakaan katoa minnekään vauvan syntymän jälkeen. Silti, tässä sitä ollaan kolmatta kertaa!

Kaikki raskausviikko-sarjat:

RASKAUSVIIKOT 1-8
RASKAUSVIIKOT 9-14
RASKAUSVIIKOT 15-20

Minusta oli hassua, kun viimeksi Naistenklinikalla ulta-äänessä käydessämme minut toivoteltiin sitten seuraavan kerran tervetulleeksi synnyttämään. Kätilön kanssa myös nopeasti sivuttiin aihetta sektio vai alatiesynnytys. Itsehän olen molemmat synnytystavat kokenut ja vastaukseni tähän kysymykseen on hyvin selvä – alatiesynnytys. Mutta miksi?

Ainahan synnytystapaa ei voi valita ja sektioon voidaan joutua menemään, vaikka toiveissa olisikin toisenlainen synnytys. Tämä voi useasti olla äidille vaikea paikka ja toivonkin että jos siellä lukijoissa on tällaisen tilanteen kokijoita, niin ettette ota tätä pahalla – sillä kirjoitan nimenomaan vain siitä kulmasta, kun synnytystapa on mahdollista itse valita ja kun kaikki menee suunnitelmien mukaan. Tiedostan siis, ettei näin aina ole ja sektioon saatetaan joutua pitkäänkin jatkuneen, alunperin alakautta tapahtuvan synnytyksen päätteeksi.

Sektioitakin on monenelaisia, suunniteltu sektio, kiireellinen sektio sekä hätäsektio. Minulle on tehty esikoiseni syntymän kohdalla ensimmäinen, eli suunniteltu sektio. Sektioon päädyttiin siis ennalta ja sain synnytysajan kolmen viikon päähän päätöksestä. Sektioon päädyttiin koska vauva oli perätilassa, eikä sitä yrityksestä huolimatta saatu käännettyä. Tuleva synnytys, tai etenkin se kipu, pelotti minua, joten sektiopäätös oli minulle helpotus. En edes halunnut yrittää synnyttää perätilavauvaa alakautta. Saimme siis päivän ja kellonajan synnytykseen, mikä tuntui toki aika hassulta.

Itse sektio oli paljon kamalampi mitä olin ajatellut. Leikkaussalissa epiduraalin laittaminen ei meinannut aluksi onnistua ja menin itse kaikista isoilla neuloilla selkään tökkimisestä aika paniikkiin. Itkin lopulta ihan hysteerisesti. Myös leikkaustilanne oli inhottava, sillä vaikka en tuntenut kipua, tunsin sen kuinka vatsaani runnottiin, avattiin ja vauva otettiin sieltä ulos. Sain pitää vauvaa vierelläni vain sen pienen hetken kun vatsani parsittiin kasaan, mutta heräämöön vauva ei saanut tulla mukaan, vaan oli sen aikaa isän kanssa.

Heräämössä jouduin olemaan muutaman tunnin, siihen saakka kunnes puudutus alaraajoissani hävisi. Itkin koko sen ajan ikävääni vauvan luokse. Saimme onneksi sairaalasta perhehuoneen, sillä en olisi leikkaushaavan vuoksi pystynyt hoitamaan vauvaa ollenkaan itse. Lisäksi sain kipulääkkeistä pahoinvointia ja oksensinkin koko päivän myöhään iltaan saakka. Lisäksi lääkkeet saivat etenkin kasvojeni ihon kutisemaan ihan hirveästi ja olo oli sektion jäljiltä siis hyvin inhottava. Kipeän haavan ja oksentelun takia vauvaa oli hankala pitää sylissä, eikä imetys meinannut onnistua ollenkaan. Lopulta vauvalle jouduttiin antamaan lisämaitoa.

Vasta leikkauksesta seuraavana päivänä pystyin nousemaan ylös sängystä, mutta imetys ei vieläkään onnistunut. Sektion jälkeen onkin tärkeä päästä liikkumaan mahdollisiman pian, näin paraneminenkin nopeutuu. Sairaalassa vietimme yhteensä neljä yötä kunnes pääsimme kotiin. Oli todella suuri onni että saimme olla perhehuoneessa, lapsen isästä oli suuri apu ja itse sain toipua rauhassa ilman muiden äitien, vauvojen tai heidän vieraidensa läsnäoloa.

Sektiohaava parani nopeasti, mutta imetys ei koskaan onnistunut. Onkin paljon yleisempää, että sektion jälkeen näin on, sillä vauvaa pitäisi pitää alusta saakka mahdollisimman paljon ihokosketuksessa, jonka lisäksi myös kipulääkkeet (ja kipu) voivat hidastaa maidontuotantoa. Näin ei kuitenkaan aina ole, eli sektio ei onneksi ole este onnistuneelle imeykselle. Mutta meidän kohdallamme se valitettavasti meni näin.

Haavasta ei muuten jäänyt näkyviin juuri minkäänlaista arpea, siitä piti huolen kaikki muut raskausarvet joiden peittoon se jäi kokonaan. Sektioarpi on varmaan yksi haaleimmista arvista mitä minulla on. Vatsani muotoa se kuitenkin muutti, eikä mitenkään ihan millään kauneimmalla tavalla.

Kahta vuotta myöhemmin odotin toista lastani ja silloin halusin ehdottomasti tämän kokemuksen jälkeen alatiesynnytyksen. Enää se ei pelottanutkaan niin paljoa. Vaikka jännitti sekin toki vähän.

Synnytys oli pitkä, sillä supistukseni tulivat koko synnytyksen loppuun saakka melko verkkaisella tahdilla. Synnytystä ei myöskään haluttu edistää luonnottomilla tavoilla, mikä oli varmasti hyvä, mutta se sai synnytyksen venyään lopulta kolmipäiväiseksi operaatioksi. Silti teksisin sen milloin vain mielummin uudestaan.

Synnytys oli siis rankka koettelemus, mutta se hyvän olon tunteiden ja onnistumisen ryöppy joka minut valtasi sen jälkeen, sai kaiken tuntumaan ihan helpolta hommalta. Tunnetta voisi ehkä kuvata maratooniin ja sen jälkeiseen maaliin pääsyyn. Kun on ylittänyt itsensä ja saanut siitä parhaimman palkinnon. Olin ihan euforiassa ja olisin voinut tehdä sen heti uudestaan.

Repesin synnytyksessä niin että sain kymmenen tikkiä sekä menetin verta repeämisen yhteydessä sen verran, että minulle annettiin sitä vielä pussista. Tästä huolimatta oloni oli mahtava, onnistunut ja vahva.

Pääsin melkein heti jaloilleni, minua ei oksettanut, pystyin hoitamaan vauvaa ja hän pääsi heti ryömimään rinnalleni. Repeymä oli hieman arka muutaman päivän, mutta parani itsekseen todella nopeasti.

Sairaalassa emme saaneet perhehuonetta, mutta koska voimme vauvan kanssa molemmat hyvin, saimme luvan lähteä kotiin jo heti ensimmäisen yön jälkeen. Tokana päivänä vedin jo vaunulenkkiä ja imetys sujui tosi hyvin. Palautuminen ja kaikki kävivät todella kivasti.

Nämä kaksi todella erilaista synnytystä kokeneena ei ole ehkä ihme, miksi toivon kolmannenkin synnytyksen tapahtuvan alakautta. Oman kokemukseni mukaan siitä palautuminen on paljon nopeampaa ja kaikinpuolin helpompaa. Ja näin se on muutenkin yleisesti. Kannustankin vaikkapa sektiota miettiviä synnytyspelkoisia miettimään myös sitä synnytyksen jälkeistä aikaa. Kumpikaan tapa kun ei ole kivuton. Toisaalta, itse olisin ehkä silti ensimmäisen kohdalla valinnut sektion, sillä vasta omakohtainen kokemus molemmista synnytystavoista sai minut ymmärtämään ettei alatiesynnytystä tarvitse pelätä.

Nyt odotan oikeastaan aika innoilla tulevaa synnytystä. En usko että teen mitään tarkkaa synnytystoivelistaa, sillä tiedostan myös sen että mitä vain voi tapahtua. Ehkä myös sen vuoksi pystyn suhtautumaan siihen niin luottavaisin mielin. Eniten luotan kuitenkin kehooni ja siihen, että se kyllä tietää miten pitää toimia. Synnytyksestä toivon mahdollisimman luonnollista, mutta en epäröi turvautua myöskään lääkkeelliseen kivunlievitykseen jos siltä tuntuu. Tulevassa synnytyksessä osaan varmasti myös pysyä kauemmin kotona, kun tiedän nyt rajani ja ymmärrän niitä tuntemuksia paremmin yhden synnytyksen jälkeen.

Synnytykseen on ajatellut valmistautua harjoittelemalla erilaisia rentoutustapoja, mutta siitä lisää ehkä joskus ihan omassa postauksessaan.

Tässä kuitenkin minun perusteluni sille, miksi minä mielummin valitsen sektion sijasta alatiesynnytyksen. Kuitenkin mielssä on hyvää pitää se, että ikinä ei voi tietää mitä tapahtuu ja yllätyksiinkin on hyvä varautua.

Mitä ajatuksia tämä herätti? Minkälaisia synnytyksiä tai tapoja teillä muilla on takananne?

Kuvassa näkyvät Fabelabin tuotteet saatu.