Kaikista pahoinvoinneista, kivuista, väsymyksestä, huimauksesta, jatkuvasta pissahädästä, tunnemyrskyistä, tauosta lempiruokien ja juomien kanssa, sydämentykytyksistä, unettomuudesta, huolesta ja kohisten nousseesta painosta huolimatta täytyy sanoa, että tämä raskaus on ollut myös elämäni ihaninta aikaa.

Ollaan Oskun kanssa jo monena päivänä yrietty tankata näitä viimeisiä hetkiä mahan kanssa, vähän jo surettaa että pian tämä kaikki on ohi. Toki odotetaan jo kovasti vauvaa, mutta kun ollaan molemmat myös niin ihastuneita tähän suureen pallomahaan! On ollut ihana seurata sen kasvua, ensin tuntea itse pienet liikkeet, sitten tuntea ne vatsan päältä yhdessä ja lopulta vielä nähdä miten vauva liikkuu siellä.

Monta kertaa päivässä huomaan vetäytyväni omaan maailmaan vatsan kanssa. Tunnustelen vauvaa vatsan päältä ja yritän selvittää että mikä on tällä kertaa pää tai peppu, milloin isku tulee kädellä milloin jalalla. On hauska seurata miten hän reagoi ääniin ja jopa kirkkaisiin valoihin. Välillä naureskellaan sitä, kun minulla on jatkuvasti kädet housuissa (paljaan vatsan päällä). Ne vain hakeutuvat siihen itsestään vaikkapa sarjaa katsellessa.

Kirjoittelin keväällä siitä, miten toisen raskausvatsan kriittinen kommentointi ei ole ok. Olen saanut osakseni suurimmaksi osaksi kommenttia siitä miten iso vatsani on. Ja niinhän se onkin – miksei olisi, sillä on melkein valmis vauva. Minulla on kaikissa raskauksissa ollut iso vatsa ja tässä kolmannessa raskaudessa se alkoi myös näkymään melko aikaisin. Minua ei haittaa jos joku päivittelee vatsaani, sillä tykkään siitä itse niin paljon, mutta olisi hyvä muistaa se, että tässäkin asiassa me kaikki olemme erilaisia ja näköisiä ja jollekkin asia saattaa olla hyvinkin herkkä.

Kesällä viimesillään raskaana olo on siinä mielessä myös ihanaa, että maha on päässyt kunnolla oikeuksiinsa. Olen kulkenut ohuissa kesävaatteissa tai rohkeasti pienet bikinit päällä. Raskausarpia en ole kertaakaan murehtinut tai häpeillyt.

Tätä mahaa tulee totisesti ikävä. Sitä että sisällä kasvaa ihan uusi, vielä tuntematon ihminen. Tulee ikävä kaikkia niitä iltaisia hepuleita jota vauva vatsassa saa. Pikkuista hikkaa joka tuntuu ikävästi lantioluussa. Sitä kun ei pääse sohvalta omin avuin ylös. Tulee ikävä hassua ja ihan omaa elämäänsä viettävää napaa, omaa muumimaista siluettia ilta-auringossa. Jopa hassua ankka-kävelyä, jonka jättimäinen maha ja sirpaleiksi hajonnut (tai sen tuntuinen) lantio saa aikaan. Voin kuvitella tuntevani haamupotkuja vielä pitkään syntymän jälkeen.

Ihan pian meillä on vauva. Laskettuun aikaan on enää reilu kuukausi. Vatsaa tunnustellessa sitä samalla aina myös miettii, että minkäköhänlainen tyyppi siellä on. Tuntuu että näiden viimeisimpien viikkojen aikana olen jotenkin lähentynyt tämän pikkuihmisen kanssa paljonkin, eikä hänen lähestyvä syntymänsä tunnu enää niin absurdilta kun aiemmin. Täällä elellään siis hyvin jännittäviä ja samalla todella haikeita aikoja.