SEKTIO VAI ALATIESYNNYTYS?

23/04/2018

Minusta oli hassua, kun viimeksi Naistenklinikalla ulta-äänessä käydessämme minut toivoteltiin sitten seuraavan kerran tervetulleeksi synnyttämään. Kätilön kanssa myös nopeasti sivuttiin aihetta sektio vai alatiesynnytys. Itsehän olen molemmat synnytystavat kokenut ja vastaukseni tähän kysymykseen on hyvin selvä – alatiesynnytys. Mutta miksi?

Ainahan synnytystapaa ei voi valita ja sektioon voidaan joutua menemään, vaikka toiveissa olisikin toisenlainen synnytys. Tämä voi useasti olla äidille vaikea paikka ja toivonkin että jos siellä lukijoissa on tällaisen tilanteen kokijoita, niin ettette ota tätä pahalla – sillä kirjoitan nimenomaan vain siitä kulmasta, kun synnytystapa on mahdollista itse valita ja kun kaikki menee suunnitelmien mukaan. Tiedostan siis, ettei näin aina ole ja sektioon saatetaan joutua pitkäänkin jatkuneen, alunperin alakautta tapahtuvan synnytyksen päätteeksi.

Sektioitakin on monenelaisia, suunniteltu sektio, kiireellinen sektio sekä hätäsektio. Minulle on tehty esikoiseni syntymän kohdalla ensimmäinen, eli suunniteltu sektio. Sektioon päädyttiin siis ennalta ja sain synnytysajan kolmen viikon päähän päätöksestä. Sektioon päädyttiin koska vauva oli perätilassa, eikä sitä yrityksestä huolimatta saatu käännettyä. Tuleva synnytys, tai etenkin se kipu, pelotti minua, joten sektiopäätös oli minulle helpotus. En edes halunnut yrittää synnyttää perätilavauvaa alakautta. Saimme siis päivän ja kellonajan synnytykseen, mikä tuntui toki aika hassulta.

Itse sektio oli paljon kamalampi mitä olin ajatellut. Leikkaussalissa epiduraalin laittaminen ei meinannut aluksi onnistua ja menin itse kaikista isoilla neuloilla selkään tökkimisestä aika paniikkiin. Itkin lopulta ihan hysteerisesti. Myös leikkaustilanne oli inhottava, sillä vaikka en tuntenut kipua, tunsin sen kuinka vatsaani runnottiin, avattiin ja vauva otettiin sieltä ulos. Sain pitää vauvaa vierelläni vain sen pienen hetken kun vatsani parsittiin kasaan, mutta heräämöön vauva ei saanut tulla mukaan, vaan oli sen aikaa isän kanssa.

Heräämössä jouduin olemaan muutaman tunnin, siihen saakka kunnes puudutus alaraajoissani hävisi. Itkin koko sen ajan ikävääni vauvan luokse. Saimme onneksi sairaalasta perhehuoneen, sillä en olisi leikkaushaavan vuoksi pystynyt hoitamaan vauvaa ollenkaan itse. Lisäksi sain kipulääkkeistä pahoinvointia ja oksensinkin koko päivän myöhään iltaan saakka. Lisäksi lääkkeet saivat etenkin kasvojeni ihon kutisemaan ihan hirveästi ja olo oli sektion jäljiltä siis hyvin inhottava. Kipeän haavan ja oksentelun takia vauvaa oli hankala pitää sylissä, eikä imetys meinannut onnistua ollenkaan. Lopulta vauvalle jouduttiin antamaan lisämaitoa.

Vasta leikkauksesta seuraavana päivänä pystyin nousemaan ylös sängystä, mutta imetys ei vieläkään onnistunut. Sektion jälkeen onkin tärkeä päästä liikkumaan mahdollisiman pian, näin paraneminenkin nopeutuu. Sairaalassa vietimme yhteensä neljä yötä kunnes pääsimme kotiin. Oli todella suuri onni että saimme olla perhehuoneessa, lapsen isästä oli suuri apu ja itse sain toipua rauhassa ilman muiden äitien, vauvojen tai heidän vieraidensa läsnäoloa.

Sektiohaava parani nopeasti, mutta imetys ei koskaan onnistunut. Onkin paljon yleisempää, että sektion jälkeen näin on, sillä vauvaa pitäisi pitää alusta saakka mahdollisimman paljon ihokosketuksessa, jonka lisäksi myös kipulääkkeet (ja kipu) voivat hidastaa maidontuotantoa. Näin ei kuitenkaan aina ole, eli sektio ei onneksi ole este onnistuneelle imeykselle. Mutta meidän kohdallamme se valitettavasti meni näin.

Haavasta ei muuten jäänyt näkyviin juuri minkäänlaista arpea, siitä piti huolen kaikki muut raskausarvet joiden peittoon se jäi kokonaan. Sektioarpi on varmaan yksi haaleimmista arvista mitä minulla on. Vatsani muotoa se kuitenkin muutti, eikä mitenkään ihan millään kauneimmalla tavalla.

Kahta vuotta myöhemmin odotin toista lastani ja silloin halusin ehdottomasti tämän kokemuksen jälkeen alatiesynnytyksen. Enää se ei pelottanutkaan niin paljoa. Vaikka jännitti sekin toki vähän.

Synnytys oli pitkä, sillä supistukseni tulivat koko synnytyksen loppuun saakka melko verkkaisella tahdilla. Synnytystä ei myöskään haluttu edistää luonnottomilla tavoilla, mikä oli varmasti hyvä, mutta se sai synnytyksen venyään lopulta kolmipäiväiseksi operaatioksi. Silti teksisin sen milloin vain mielummin uudestaan.

Synnytys oli siis rankka koettelemus, mutta se hyvän olon tunteiden ja onnistumisen ryöppy joka minut valtasi sen jälkeen, sai kaiken tuntumaan ihan helpolta hommalta. Tunnetta voisi ehkä kuvata maratooniin ja sen jälkeiseen maaliin pääsyyn. Kun on ylittänyt itsensä ja saanut siitä parhaimman palkinnon. Olin ihan euforiassa ja olisin voinut tehdä sen heti uudestaan.

Repesin synnytyksessä niin että sain kymmenen tikkiä sekä menetin verta repeämisen yhteydessä sen verran, että minulle annettiin sitä vielä pussista. Tästä huolimatta oloni oli mahtava, onnistunut ja vahva.

Pääsin melkein heti jaloilleni, minua ei oksettanut, pystyin hoitamaan vauvaa ja hän pääsi heti ryömimään rinnalleni. Repeymä oli hieman arka muutaman päivän, mutta parani itsekseen todella nopeasti.

Sairaalassa emme saaneet perhehuonetta, mutta koska voimme vauvan kanssa molemmat hyvin, saimme luvan lähteä kotiin jo heti ensimmäisen yön jälkeen. Tokana päivänä vedin jo vaunulenkkiä ja imetys sujui tosi hyvin. Palautuminen ja kaikki kävivät todella kivasti.

Nämä kaksi todella erilaista synnytystä kokeneena ei ole ehkä ihme, miksi toivon kolmannenkin synnytyksen tapahtuvan alakautta. Oman kokemukseni mukaan siitä palautuminen on paljon nopeampaa ja kaikinpuolin helpompaa. Ja näin se on muutenkin yleisesti. Kannustankin vaikkapa sektiota miettiviä synnytyspelkoisia miettimään myös sitä synnytyksen jälkeistä aikaa. Kumpikaan tapa kun ei ole kivuton. Toisaalta, itse olisin ehkä silti ensimmäisen kohdalla valinnut sektion, sillä vasta omakohtainen kokemus molemmista synnytystavoista sai minut ymmärtämään ettei alatiesynnytystä tarvitse pelätä.

Nyt odotan oikeastaan aika innoilla tulevaa synnytystä. En usko että teen mitään tarkkaa synnytystoivelistaa, sillä tiedostan myös sen että mitä vain voi tapahtua. Ehkä myös sen vuoksi pystyn suhtautumaan siihen niin luottavaisin mielin. Eniten luotan kuitenkin kehooni ja siihen, että se kyllä tietää miten pitää toimia. Synnytyksestä toivon mahdollisimman luonnollista, mutta en epäröi turvautua myöskään lääkkeelliseen kivunlievitykseen jos siltä tuntuu. Tulevassa synnytyksessä osaan varmasti myös pysyä kauemmin kotona, kun tiedän nyt rajani ja ymmärrän niitä tuntemuksia paremmin yhden synnytyksen jälkeen.

Synnytykseen on ajatellut valmistautua harjoittelemalla erilaisia rentoutustapoja, mutta siitä lisää ehkä joskus ihan omassa postauksessaan.

Tässä kuitenkin minun perusteluni sille, miksi minä mielummin valitsen sektion sijasta alatiesynnytyksen. Kuitenkin mielssä on hyvää pitää se, että ikinä ei voi tietää mitä tapahtuu ja yllätyksiinkin on hyvä varautua.

Mitä ajatuksia tämä herätti? Minkälaisia synnytyksiä tai tapoja teillä muilla on takananne?

Kuvassa näkyvät Fabelabin tuotteet saatu.