Neljän lapsen äiti ja kaverini lanseerasi aikoinaan synnytyslenkkari-käsitteen. Jokaisesta synnytyksestä hän sai valitsemansa lenkarit lahjaksi mieheltään, ikäänkuin palkinnoksi tehdystä työstä. Tämä on tietysti ihan huumorimielessä totetettu juttu ja toki me molemmat olemme sitä mieltä, että paras palkinto on tietenkin se itse vauva, mutta antavathan puolisot toisilleen muutenkin vaikka häiden jälkeen huomenlahjoja (jota en taas itse henkilökohtaisesti ihan ymmärrä), joten miksei näinkin? Itse otin varaslähdön ja ostin itse itselleni ennakkoon jo ne lenkkarit, onpahan sekin asia sitten hoidettu.

Tuleva synnytys on nimittäin mielessä kokoajan enemmän ja enemmän. Koko raskausajan olen kuitenkin ollut todella luottavainen sen suhteen. En ole jännittänyt synnytystä yhtään, vaan oikeastaan odottanut sitä innolla. Kaiken pahoinvoinnin keskellä olen tiennyt että siihen minä ainakin pystyn! Ajattelen varmuuteni ja rauhallisuuteni synnytystä kohtaan jotuvan ehkä siitä, että minulla on takana jo kaksi hyvin erilaista, aika vaikeaakin, synnytystä.

Ensimmäinen synnytys oli suuniteltu sektio perätilan vuoksi. Tuolloin, ihan pian yhdeksän vuotta sitten, tuleva synnytys pelotti paljon ja lopulta minulle oli helpotus saada aika sektioon. Sektio oli kuitenkin itselleni paljon pelottavampi kokemus mitä olin osannut etukäteen ajatella. Epiduraalin laitto ei meinannut onnistua ja vaati muistaakseni viisi pistoa selkäytimeen. Tässä vaiheessa itkin jo aivan paniikkokohtauksen rajamailla. Myöskin itse leikkaus oli pelottava kokemus, vaikka varsinaista kipua siinä ei tuntunutkaan. Itkin myös koko muutamatuntisen heräämössä, koska minulla oli niin ikävä jo vauvan luokse.

Sain myös sektion yhteydessä käytettävistä lääkkeistä rajua pahoinvointia sekä ihan hirveän kutinan kasvojen ja kaulan alueelle. Koko ensimmäisen päivän vain oksensin, enkä voinut osallistua vauvan hoitoon millään tavalla. Sängystä pääsin vaivalla ylös seuraavana päivänä. Tämän jälkeen toipuminen onneksi käynnistyi melko nopeasti, vaikka ensimmäisen päivien alkuvaikeudet pilasivat ainakin osittain myöskin imetyksen onnistumisen.

Toinen synnytykseni oli normaali alatiesynnytys. Joka oli kylläkin aivan ennätyspitkä, se nimittäin kesti yli 100 tuntia! Säännöllisiä kovia supistuksia tuli monta päivää 10 minutin välein ja oksitosiinitipasta huolimatta vielä ponnistusvaiheessakin viiden minutin välein. Mikä on siis hyvin pitkä väli. Tästä syystä synnytys venyi ja ponnistusvaihekin kesti komeat puolitoista tuntia. Juuri ennen ponnistusvaihetta menin hieman paniikkiin kipujen sekä epiduraalin laiton vuoksi, mutta muuten pärjäsin mielestäni hienosti. Lapsivesi oli vihreää ja jouduin olla piuhuoissa kiinni koko synnytyssalissa olo ajan. Myös vauvan syke romahti ponnistuksen lopussa ja puhetta oli jo hätäsektiosta, mutta lopulta kaikki meni hyvin. Mitä nyt repesin kymmenen tikin verran, yksi isompi verisuoni katkesi, menetin muutaman litran verta ja sain verensiirron. Kaikesta huolimatta olin tämän synnytyksen jälkeen enemmän voimissani kuin koskaan. Tuntui että olisin voinut tehdä sen heti uudestaan.

Siksi olinkin hieman stressaantunut, kun kuukausi sitten varmistui että tämä kolmas vauva on perätilassa. Olin nimittäin kokoajan valmistaunut alatiesynnytykseen. Toisaalta perätilasynnytyksen mahdollisuus toki olisi myös, mutta se riippuu myös paljon lapsen asennosta. Mutta nyt ensimmäistä kertaa koko raskauden aikana aloin hermoilemaan tulevasta synnytyksestä. Tällä kertaa olisin kuitenkin valmis yrittämään alatie-perätilasynnytystä ennemmin kun sektiota. Ja sittenpähän olisi takana ainakin taas yksi ihan erilainen synnytys – koko värisuora.

Viime viikolla neuvolassa kuitenkin selvisi, että vauva on kääntynyt pää alaspäin, mutta pieni jännitys ei silti ole kaikonnut. Minusta nimittäin tuntuu että vauva heittää vatsassa edelleen kuperkeikkaa. Ensisynnyttäjillä vauva kun kiinnittyy monesti lähtöasemiinsa jo monta viikkoa ennen synnytystä, mutta uudelleensynnyttäjillä vauva laskeutuu yleensä vasta synnytyksen yhtydessä. Eli mitä tahansa voi vielä käydä, etenkin kun vauva oli neuvolaterkan mukaan pienehkö – eli hän mahtuu vielä pyörimään.

Pienestä jännityksestä huolimatta mieli on onneksi jo suht levollinen. Ymmärrän että kaikki menee omalla painollaan, enkä minä voi hirveästi vaikuttaa mihinkään. Toivon vain että pystyn pysymään synnytyksessä rauhallisena ja omalla rentoutumisellani edesauttaa helppoa synnytystä – tapahtuipa se sitten tavalla tai toisella.

Minkäänlaista synnytystoivelistaa en ole myöskään etukäteen tehnyt. Toivon kuitenkin että synnytys alkaisi luonnollisesti ja voisin olla kotona niin kauan se minusta tuntuu hyvältä. Kivunlievityksenä aluksi toimisi lämmin vesi ja kauratyynyt, mutta olen ihan valmis tukeutumaan lääkkeisiin (ilokaasu ja epiduraali) jos minusta siltä tuntuu. Olisi mukavaa jos tällä kertaa en olisi kahlittuna sänkyyn piuhojen vuoksi, mutta jos niin käy niin sekin on ok. En edes halua suunnitella synnytystä kovasti etukäteen, sillä sen kulkua on mahdoton ennustaa etukäteen.

Viime synnytyksen jälkeen pyysin päästä sairaalasta heti seuraavana päivänä kotiin. Kuitenkin tällä kertaa, jos saamme perhehuoneen tai pääsemme perhehotelliin, ei minua haittaa olla siellä myöskään vähän kauempaa. Ensimmäiset päivät haluan jokatapauksessa viettää ihan rauhassa vain kolmistaan. Sairaalaan saa tulla vierailulle ainoastaan sisarukset ja kotonakin haluan sitten vain olla ihan muutaman päivän ilman mitään hösellystä. Ymmärrän että sukulaiset ja kaverit tahtoisivat kaikki tulla heti katsomaan ihanaa uutta pikkuista, mutta nyt tahdon toimia näin. Minusta tuntuu tärkeältä että saamme rauhassa tustutua vauvaan ja sopeutua uuteen elämäntilanteeseen ennen kun taas tavallinen arki kaikkine hösellyksieen lasten ja töiden kanssa alkaa.

Kun laskettu aika lähestyy, alkaa sitä myös kuuntelemaan omaa kroppaansa entistä tarkemmin. Itselläni ei kuitenkaan ole ollut minkäälaisia merkkejä vielä lähestyvästä synnytyksestä. Jotain täysin kivuttomia harjoitussupistuksia silloin tällöin, mutta ei sen kummempia tuntemuksia. Viime synnytyksestä on kuitenkin sen verran aikaa, että olen löytänyt itseni muutamana iltana googleilemassa vinkkejä siitä missä vaiheessa supistuksia sitä kannattikaan olla yhteydessä ja lähteä sairaalaan. Neuvolassa synnytyksestä ei ole ollut sen kummemmin puhetta, eikä meille ole edes tarjottu mahdollisuutta mihinkään synnytysvalmennukseen.

Kaikenlaisia skenarioita synnytyksen kulusta pyörii myös mielessä. Ihan käytännön asioita, että millä mennään sairaalaan, mitäs jos lapsivesi menee jossain ulkona tai jos en saa Oskua heti kiinni. Koska asutaan suht lähellä sairaalaa, olen miettinyt myös vahingossa tapahtuvaa kotiin synnytystä jos lykätään sinne lähtöä liikaa. Mietin myös todella usein sitä hetkeä kun saan lapsemme ensimmäistä kertaa syliini. Sitä kun yhtäkkiä kaikki kipu katoaa ja koko maailma pysähtyy. Se on kyllä maailman paras palkinto.

Minusta oli hassua, kun viimeksi Naistenklinikalla ulta-äänessä käydessämme minut toivoteltiin sitten seuraavan kerran tervetulleeksi synnyttämään. Kätilön kanssa myös nopeasti sivuttiin aihetta sektio vai alatiesynnytys. Itsehän olen molemmat synnytystavat kokenut ja vastaukseni tähän kysymykseen on hyvin selvä – alatiesynnytys. Mutta miksi?

Ainahan synnytystapaa ei voi valita ja sektioon voidaan joutua menemään, vaikka toiveissa olisikin toisenlainen synnytys. Tämä voi useasti olla äidille vaikea paikka ja toivonkin että jos siellä lukijoissa on tällaisen tilanteen kokijoita, niin ettette ota tätä pahalla – sillä kirjoitan nimenomaan vain siitä kulmasta, kun synnytystapa on mahdollista itse valita ja kun kaikki menee suunnitelmien mukaan. Tiedostan siis, ettei näin aina ole ja sektioon saatetaan joutua pitkäänkin jatkuneen, alunperin alakautta tapahtuvan synnytyksen päätteeksi.

Sektioitakin on monenelaisia, suunniteltu sektio, kiireellinen sektio sekä hätäsektio. Minulle on tehty esikoiseni syntymän kohdalla ensimmäinen, eli suunniteltu sektio. Sektioon päädyttiin siis ennalta ja sain synnytysajan kolmen viikon päähän päätöksestä. Sektioon päädyttiin koska vauva oli perätilassa, eikä sitä yrityksestä huolimatta saatu käännettyä. Tuleva synnytys, tai etenkin se kipu, pelotti minua, joten sektiopäätös oli minulle helpotus. En edes halunnut yrittää synnyttää perätilavauvaa alakautta. Saimme siis päivän ja kellonajan synnytykseen, mikä tuntui toki aika hassulta.

Itse sektio oli paljon kamalampi mitä olin ajatellut. Leikkaussalissa epiduraalin laittaminen ei meinannut aluksi onnistua ja menin itse kaikista isoilla neuloilla selkään tökkimisestä aika paniikkiin. Itkin lopulta ihan hysteerisesti. Myös leikkaustilanne oli inhottava, sillä vaikka en tuntenut kipua, tunsin sen kuinka vatsaani runnottiin, avattiin ja vauva otettiin sieltä ulos. Sain pitää vauvaa vierelläni vain sen pienen hetken kun vatsani parsittiin kasaan, mutta heräämöön vauva ei saanut tulla mukaan, vaan oli sen aikaa isän kanssa.

Heräämössä jouduin olemaan muutaman tunnin, siihen saakka kunnes puudutus alaraajoissani hävisi. Itkin koko sen ajan ikävääni vauvan luokse. Saimme onneksi sairaalasta perhehuoneen, sillä en olisi leikkaushaavan vuoksi pystynyt hoitamaan vauvaa ollenkaan itse. Lisäksi sain kipulääkkeistä pahoinvointia ja oksensinkin koko päivän myöhään iltaan saakka. Lisäksi lääkkeet saivat etenkin kasvojeni ihon kutisemaan ihan hirveästi ja olo oli sektion jäljiltä siis hyvin inhottava. Kipeän haavan ja oksentelun takia vauvaa oli hankala pitää sylissä, eikä imetys meinannut onnistua ollenkaan. Lopulta vauvalle jouduttiin antamaan lisämaitoa.

Vasta leikkauksesta seuraavana päivänä pystyin nousemaan ylös sängystä, mutta imetys ei vieläkään onnistunut. Sektion jälkeen onkin tärkeä päästä liikkumaan mahdollisiman pian, näin paraneminenkin nopeutuu. Sairaalassa vietimme yhteensä neljä yötä kunnes pääsimme kotiin. Oli todella suuri onni että saimme olla perhehuoneessa, lapsen isästä oli suuri apu ja itse sain toipua rauhassa ilman muiden äitien, vauvojen tai heidän vieraidensa läsnäoloa.

Sektiohaava parani nopeasti, mutta imetys ei koskaan onnistunut. Onkin paljon yleisempää, että sektion jälkeen näin on, sillä vauvaa pitäisi pitää alusta saakka mahdollisimman paljon ihokosketuksessa, jonka lisäksi myös kipulääkkeet (ja kipu) voivat hidastaa maidontuotantoa. Näin ei kuitenkaan aina ole, eli sektio ei onneksi ole este onnistuneelle imeykselle. Mutta meidän kohdallamme se valitettavasti meni näin.

Haavasta ei muuten jäänyt näkyviin juuri minkäänlaista arpea, siitä piti huolen kaikki muut raskausarvet joiden peittoon se jäi kokonaan. Sektioarpi on varmaan yksi haaleimmista arvista mitä minulla on. Vatsani muotoa se kuitenkin muutti, eikä mitenkään ihan millään kauneimmalla tavalla.

Kahta vuotta myöhemmin odotin toista lastani ja silloin halusin ehdottomasti tämän kokemuksen jälkeen alatiesynnytyksen. Enää se ei pelottanutkaan niin paljoa. Vaikka jännitti sekin toki vähän.

Synnytys oli pitkä, sillä supistukseni tulivat koko synnytyksen loppuun saakka melko verkkaisella tahdilla. Synnytystä ei myöskään haluttu edistää luonnottomilla tavoilla, mikä oli varmasti hyvä, mutta se sai synnytyksen venyään lopulta kolmipäiväiseksi operaatioksi. Silti teksisin sen milloin vain mielummin uudestaan.

Synnytys oli siis rankka koettelemus, mutta se hyvän olon tunteiden ja onnistumisen ryöppy joka minut valtasi sen jälkeen, sai kaiken tuntumaan ihan helpolta hommalta. Tunnetta voisi ehkä kuvata maratooniin ja sen jälkeiseen maaliin pääsyyn. Kun on ylittänyt itsensä ja saanut siitä parhaimman palkinnon. Olin ihan euforiassa ja olisin voinut tehdä sen heti uudestaan.

Repesin synnytyksessä niin että sain kymmenen tikkiä sekä menetin verta repeämisen yhteydessä sen verran, että minulle annettiin sitä vielä pussista. Tästä huolimatta oloni oli mahtava, onnistunut ja vahva.

Pääsin melkein heti jaloilleni, minua ei oksettanut, pystyin hoitamaan vauvaa ja hän pääsi heti ryömimään rinnalleni. Repeymä oli hieman arka muutaman päivän, mutta parani itsekseen todella nopeasti.

Sairaalassa emme saaneet perhehuonetta, mutta koska voimme vauvan kanssa molemmat hyvin, saimme luvan lähteä kotiin jo heti ensimmäisen yön jälkeen. Tokana päivänä vedin jo vaunulenkkiä ja imetys sujui tosi hyvin. Palautuminen ja kaikki kävivät todella kivasti.

Nämä kaksi todella erilaista synnytystä kokeneena ei ole ehkä ihme, miksi toivon kolmannenkin synnytyksen tapahtuvan alakautta. Oman kokemukseni mukaan siitä palautuminen on paljon nopeampaa ja kaikinpuolin helpompaa. Ja näin se on muutenkin yleisesti. Kannustankin vaikkapa sektiota miettiviä synnytyspelkoisia miettimään myös sitä synnytyksen jälkeistä aikaa. Kumpikaan tapa kun ei ole kivuton. Toisaalta, itse olisin ehkä silti ensimmäisen kohdalla valinnut sektion, sillä vasta omakohtainen kokemus molemmista synnytystavoista sai minut ymmärtämään ettei alatiesynnytystä tarvitse pelätä.

Nyt odotan oikeastaan aika innoilla tulevaa synnytystä. En usko että teen mitään tarkkaa synnytystoivelistaa, sillä tiedostan myös sen että mitä vain voi tapahtua. Ehkä myös sen vuoksi pystyn suhtautumaan siihen niin luottavaisin mielin. Eniten luotan kuitenkin kehooni ja siihen, että se kyllä tietää miten pitää toimia. Synnytyksestä toivon mahdollisimman luonnollista, mutta en epäröi turvautua myöskään lääkkeelliseen kivunlievitykseen jos siltä tuntuu. Tulevassa synnytyksessä osaan varmasti myös pysyä kauemmin kotona, kun tiedän nyt rajani ja ymmärrän niitä tuntemuksia paremmin yhden synnytyksen jälkeen.

Synnytykseen on ajatellut valmistautua harjoittelemalla erilaisia rentoutustapoja, mutta siitä lisää ehkä joskus ihan omassa postauksessaan.

Tässä kuitenkin minun perusteluni sille, miksi minä mielummin valitsen sektion sijasta alatiesynnytyksen. Kuitenkin mielssä on hyvää pitää se, että ikinä ei voi tietää mitä tapahtuu ja yllätyksiinkin on hyvä varautua.

Mitä ajatuksia tämä herätti? Minkälaisia synnytyksiä tai tapoja teillä muilla on takananne?

Kuvassa näkyvät Fabelabin tuotteet saatu.