SYNNYTYS

30/08/2018

Meidän tyttären syntymästä tulee huomenna kaksi viikkoa täyteen, joten vihdoin olisi aika kirjoittaa siitä, ennen kun yksityiskohdat haihtuvat mielestä. Tiesin, että tulen varmasti päivittelemään blogia normaalia harvemmin vauvan syntymän jälkeen, mutta itsenikin ihan yllätti se, miten intensiivistä tämä vauva-arki voikaan olla. Meidän pikkuisen paino on noussut normaalia hitaammin ja siksi päivät ovatkin kuluneet lähinnä imettäessä tai maitoa pumpatessa. Aina välillä ollaan vähän nukuttu, mitä nyt vauvan tujottelulta ollaan maltettu. Tarkoitus ei kuitenkaan ollut että jopa läppäri pääsee ihan pölyyntymään – mutta tällaista tämä nyt on ja kaikesta huolimatta nautin kyllä (noh melkein) joka hetkestä.

Mutta siihen synnytykseen! Olin tämän kolmannen lapsen kohdalla aivan varma, että hän syntyisi hyvissä ajoin ennen laskettua aikaa. Molemmat pojat olivat syntyneet neljä päivää ennen laskettua, joten oman logiikkaani mukaan myös tämän olisi pitänyt tulla ihan viimeistään silloin. Mutta eipä tullut.

Vaikka aloinkin käymään kärsimättömäksi, tiesin omasta kokemuksesta ettei synnytystä saa käyntiin vanhojen uskomusten mukaan millään konstein. Vaikka myönnetään, tuli niitäkin testattua – vaikken nyt sentään rampannut portaita tai saunonut yötä päivää kuten viimeksi tein. Itseasiassa edellinen synnytykseni käynnistyi ihan vain kotisohvalla telkkaria katsellessa. Vielä niin että lapsen isä lähti juuri sinä iltana ulos kavereiden kanssa, koska ”tuskin se nyt tänääkään syntyy”. Ja itseasiassa juuri näin kävi tälläkin kertaa.

Minulla oli ollut puolitoista viikkoa vähän kipeämpiä supistuksia ja polttoja, etenkin iltaisin, jotka kuitenkin tulivat todella harvakseltaan ja loppuivat aina nukkumaan mennessä. Osku oli ollut passissa kotona jo monta viikkoa, mutta juuri tänä keskiviikonna oli hänen edellisviikonloppuna menehtyneen ystävänsä muistotilaisuus – jonne itsekin kannustin häntä menemään. Oli tiedossa että tilaisuus jatkuisi myöhään yöhön eikä välttämättä olisi ihan kuivimmasta päästä. Olin aivan varma ettei tänäKÄÄN iltana tapahtuisi mitään. Kunnes sitten tapahtui.

Katselin rauhassa Netflixiä sohvalla koko illan, välillä tosin kyykky-asennossa. Olin aiemmin sanonut, miten olisi hauskaa jos tämä synnytys alkaisi leffatyyliin niin, että lapsivedet vain yhtäkkiä menisivät ihan kunnolla ja lotisivat pitkin lattiaa. Ja niinhän siinä sitten kävikin niin, vaikka tosin yksin kotona eikä vaikkapa iltapäiväruuhkassa kaupan kassajonossa.

Nousin sohvalta mennääkseni vessaan kun yhtäkkiä housuun vaan lorahti jotain ja kunnolla. Ajattelin heti että kyseessä oli lapsivesi, sen verran paljon sitä tuli, mutta järkeilin sen vielä tässä vaiheessa olevan toiveistani huolimatta ihan vaan pissaa. Sitäkin kun etenkin näin loppuvaiheessa raskautta sattuu.

Päästyäni kylppäriin veden valuminen vain jatkui valtoimenaan reisiäni pitkin, eikä nesteen koostumusta tutkiessa ollut enää yhtään epäselvää mikä oli kyseessä. Veden joukossa lattialle putoili myös sitä kuuluisaa ja paljon puhuttua mystistä limatulppaa.

Siinä minä seisoin, päivää ennen laskettua aikaa, lammikossa ja nauroin. Vitsit, olin niin innoissani! Otin kuvan allani olevasta lammikosta ja lähetin sen Oskulle saatesanoin LAPSIVESI!!!! Yritin heti myös soittaa perään, mutta hän ei vastannut ja tilanne alkoi naurattamaan vielä enemmän. Tottakai tämä meni juuri näin. Noin puolen tunnin päästä Osku sitten huomasi viestit ja soittoni ja polki kotiin ennätysvauhdissa.

Koska lapsivesi oli väritöntä, eikä minua supistanut kun ihan todella harvakseltaan, pystyin jäämään vielä yöksi kotiin. 12h tunnin kuluessa minun pitäisi käydä näytillä sairaalassa, eli vasta seuraavana aamupäivänä klo 11. Pakkailimme rauhassa sairaalakassia, kävin suihkussa ja menimme nukkumaan.

Itse en kuitenkaan saanut unta, ensin innostukseltani ja sitten kokoajan kipeämmiltä supistuksilta. Supistuksia tuli kuitenkin vain 20-30 minutin välein, eli harvoin. Kävin uudestaan suikussa kipua lievittämässä ja yritin nukkua – ja aamuyöstä sainkin ainakin tunnin torkuttua. Toivoin kovasti että synnytys jo alkaisi kunnolla sillä samaan aikaan takaraivossa jyskytti aiempi, 102 tuntia kestänyt synnytys. Jossain vaiheessa aamuyötä myös nimittäin lapsiveden valuminenkin lakkasi. Voi kumpa edessä ei olisi samanlainen maratooni kun viimeksi!

Torstai-aamupäivänä lähdimme käymään Naistenklinikalla, jonne halusin kävellä. Kävelystä huolimatta supistukset tuntuivat vain laantuvan, mitä lähemmäs sairaalaa pääsimme. Päivystyksessä minusta otettiin streptokokkinäyte, jonka tulosta odotellessa jäin lapsen sykettä mittaavalle käyrälle. Supistukset yltyivät ja tekivät jo todella kipeää, mutta niiden välissä olin ihan ok. Ja väli oli edelleen kymmenestä minuutista kahteenkymmeneen. Kohdunkaula oli muutaman sentin auki. Lapsiveden tulo oli kätilön mukaan loppunut ilmeisesti siksi, että vauvan pää oli nyt laskeutunut ja kiinnittynyt ja toimi ikäänkuin tulppana, mutta senkin edestä tuli nyt kohdunkaulan kypsymisestä kertovaa verensekaista limaa (sori ällöttävä yksityiskohta).

Koska näyte oli puhdas sain luvan lähteä kotiin, mutta olisin saanut halutessani siirtyä myös synnytysosaston puolelle. Halusin lähteä kotiin, sillä arvelin hommassa vielä kestävän. Sain käynnistysjan vasta seuraavan päivän aamulle. Eli minun oli tarkoitus tulla silloin takaisin, jos synnytys ei käynnistyisi paremmin kunnolla ennen sitä. Kätilö kyllä arveli minun palaavan jo aiemmin, sen verran kipeää supistukset tekivät.

Käveltiin takaisin kotiin, tilattiin mäkkäristä ruokaa ja mentiin pihalle syömään. Supistukset olivat tosi kipeitä, mutta niiden välissä olin ihan kun ei mitään. Yritin selittää Oskulle fiiliksiäni, en oikein osaa kuvata niitä edelleenkään, mutta parhaiten tunnetta kuvasi että tunsin olevani todella haavoittuvainen. Tuntui hullulta mitä kehossa tapahtui ja tieto siitä mitä vielä tulisi tapahtumaan.

Kotona yritin vain lepäillä, sainkin vähän torkahdeltua ja yritin saada ajatukset pois katsomalla sarjaa. Koko päivä meni vähän sumussa, olin väsnyt valvotusta yöstä, minua stressasi mahdollinen käynnistys ja samalla jännitin jo valmiiksi aina seuraavaa tulevaa supistusta. Koska voimia oli kerättävä, päätimme vielä tilata alkuillasta pizzaa.

Jossain vaiheessa iltaa aloin olla jo huomattavan kipeä. Yritin helpottaa kipua suikussa, mutta siellä supistuksia alkoikin vain tulemaan tiheämmin ja tuntui että vain huusin, karjuin ja itkin koko siellä olo ajan. Jokaisen supistuksen myötä vaivuin yhä enemmän ja enemmän omaan maailmaani ja huomasin hakeutuvani ”yksin turvaan”, eli tässä tapauksessa puoliksi vaatekaappini sisään. Tunsin että nyt olisi aika lähteä sairaalaan, vielä kun pystyn supistusten välissä kävellä. Olimme sairaalassa noin kymmenen jälkeen illalla.

Supistukset olivat aivan hirveitä. Tunsin todella suurta epäonnistumista kun en pystynyt rentoutumaan tai hengittämään normaalisti niiden aikana. Itkin ja huusin etten pysty tähän. En ollut toivonut tulevalta synnytykseltä oikeastaan mitään muuta, kun että pystyisin luottamaan itseeni ja omaan kehooni. Osku ja kätilö kannustivat ja kehuivat minua kovasti, mutta tuntui silti että minun olisi pitänyt kestää kipu paremmin.

Kohdunsuu ei kivuista huolimatta ollut auki paria senttiä enempää ja supistusten väli vaihteli edelleen viidestä minutista reiluun kymmeneen minuuttiin. Päätin ottaa kipulääkettä, piikillä pistettävää Oxynormia sekä selkään laittettavan Tens-laitteen. Näiden avulla selvisin muutaman tunnin ajan. Supistukset olivat edelleen kipeitä, mutta mielikuvien ja ajoittaisen matalan äänen avulla pystyin jopa hengittelemään ne läpi huutamatta. Hetken aikaa olin niin pöhnässä että jopa naureskelin ja höpöttelin omiani. Lääkkeen vaikutuksen olisi pitänyt kestää jopa kuusi tuntia, mutta parin tunnin jälkeen kauhea kipu palasi.

Parin tunnin aikana kohdunsuulla oli kuitenkin tapahtunut edistystä. Kuten edellisessäkin synnytyksessä, rentoutuminen sai myös avautumisen aikaan. Koska supistuksia tuli entistä tiheämmin, noin viiden minutin välein, enkä tuntenut enää lääkkeen vaikutusta, siirryimme synnytyssaliin. Kello oli tulloin noin neljä-viisi aamulla.

Salissa yritin selvitä hetken ilokaasun ja tens-laitteen turvin jumppapallolla istuen. Kipu kuitenkin tuntui vain yltyvän, kaasua säädettiin pyynnöstäni vielä vahvemmalle, enkä juurikaan lopettanut sen hengittämistä edes supistusten välissä. En muista pyysinkö itse vai ehdottiko kätilö minulle epiduraalia, mutta päädyttiin siihen että nyt olisi hyvä hetki laittaa ainakin kanyyli valmiiksi. Tämä tarkoitti sitä, että jouduin luopumaan selässäni olleesta tens-laitteesta. Koin että laitteesta oli aika paljonkin hyötyä, vaikka muutaman tunnin käytön jälkeen se alkoikin vähän sattumaan. Tuntui silti hyvältä ikäänkuin jakaa kipua muuallekin ja saada edes osa alavatsaa repivän kivun huomiosta muualle.

Anestesialääkäri saapui  huoneeseen muistaakseni melko pian ja alkoi osio jota olin jo etukäteen pelännyt – eli pistoksen laitto selkärankaan. Kaapon synnytyksessä, sektion yhteydessä, minua nimittäin pistettiin kahden lääkärin voimin viisi tai kuusi kertaa ennen kun kanyylin laitto onnistui. Eikä se mennyt ihan kerralla putkeen tälläkään kertaa, vaan vasta kolmannella pistämisellä se saatiin osumaan oikeaan paikkaan. Koko hommassa meni melkein tunti. Hirveintä oli yrittää pysyä ihan paikallaan supistuksen tullessa, samalla kun tunsin selkäytimessäni pyörivän neulan. Kätilö kehoitti minua hengittämään ilman ilokaasua supistusten välissä, mutta minä vain pudistin päätäni ja tungin naamaani syvemmälle maskiin. Ilokaasupöhnä oli ainut jonka avuilla pystyin olla tilanteessa jotenkin päin. Vaikka se saikin ajantajuni vääristymään ja tuntumaan että kaikki kesti paljon pidempään.

Päädyttiin siihen, ettei ihan heti minulle annettaisi kaikkia mahdollisia lääkkeitä, vaan epiduraali jaettiin kahteen eri osaan. Jo tämä vei terävintä kipua kivasti pois, ja mikä parasta, sain hetken rentouduttua. Jalat menivät vähän lötköiksi, pää sumeaksi ja ihoa alkoi kutittamaan, mutta tunsin että ehkä selviänkin tästä koetteluksesta. Kävin vessassa ja tarkoitus oli sen jälkeen jäädä pystyasentoon, mutta aloin voimaan vähän huonosti joten menin takaisin sänkyyn.

Kuuden jälkeen kipu alkoi taas palailemaan liian kovaa, joten sain selkärankakanyylin kautta vielä toisen osan lääkkeestä. Tarkistettiin myös kohdunsuun tilanne ja olinkin jo noin seitsemän-kahdeksan senttiä auki. Osku nukahti hetkeksi ja itse vain makasin pienessä lääkepöhnässä sängyllä oikeastaan aika fiiliksissä. Hörppäilin mehua ja katselin ikkunasta nousevaa aurinkoa. Ulkona kirkastui ihan samanlainen aurinkoinen syksyinen sää, kuten oli myös molempien poikien syntymäpäivinä.

Seitsemältä kätilö totesi kohdunkaulani olevan yhdeksän senttiä auki. Olin ihan fiiliksissä, sillä tunsin että kohta pääsen ponnistamaan. Osku nukkui edelleen, minä makasin sängyssä (sillä jalat olivat vieläkin vähän voimattomat) ja napsin viimeiset selfiet mahan kanssa. Osku alkoi heräilemään ja minä siirryin jumppapallolle istumaan.

Hengittelin edelleen supistusten tullessa aina myös ilokaasua. Siitä oli varmasti apua, mutta sen voima oli osittain ehkä myös psykologinen – sain siitä jonkinlaista turvaa ja pystyin myös hengittämään sen avulla rauhallisemmin. Puoli kahdeksan aikaan aloin tuntea entistä vahvemmin että minua alkaa ponnistuttamaan ja sitten se tunne iski yhtäkkiä aivan täysillä (ihan mahtava tunne muuten.

Pyysin Oskua soittamaan kelloa. Kätilöllämme oli juuri samaan aikaan vuoronvaihto ja hänellä kesti hetki tulla huoneeseen. En ollut alkanut vielä ponnistamaan, mutta tunsin että joka supistuksella vauva tuli ihan itsestään jo vähän lähemmäksi. Huoneeseen tuli myös uusi kätilömme sekä kätilöopiskelija. Sirryin sängylle ja he varmistivat että olin kokonaan, 10 senttiä, auki ja sain luvan alkaa ponnistamaan.

Minulta kysyttiin että missä asennossa tahtoisin ponnistaa. Toiveeni oli ponnistaa pystyssä, mahdollisesti jostain samalla vetäen tai roikkuen. Ehdotettiin joskos kääntyisin ja kokeilisin ponnistaa sängyllä kontilteen. Sängynpääty nostettiin niin, että olin sitä vasten polvillani. Pidin päädystä kiinni, johon sain ihan sattumalta myös ilokaasumaskin laitettua niin, että se osui suoraan kasvoilleni ja pystyin hengittämään siitä ilman että pidin maskista kiinni.

Tunsin miten vauva työntyi itsestään alaspäin enkä ensimmäisten supistusten aika uskaltanut ponnistaa ollenkaan itse, pelkäsin että minua sattuu tai että repeän pahasti. Minusta tuntui että vauvan pää oli jo osittain ulkona, vaikkei se vielä ollut. Vasta lukuisten kannustusten saattelemana uskalsin alkaa ponnistamaan kunnolla. Oikeastaan siinä vaiheessa oli jo vähän pakko, sillä paine oli niin kova. Huusin, karjuin, itkin, karjuin lisää ja välillä hengitin lisää ilokaasua.

Vauva syntyi seitsemän yli kahdeksan ja ponnistusjakasi merkiin reilu viisitoista minuuttia. Oli hullu tunne kun vihdoin vauvan pää putkahti ulos. Onneksi seuraavaa supistusta ei tarvinnut odottaa kauaa ja sillä sainkin ponnistettua vauvan ulos. Kun hartiat olivat ulkona koko loppu vauva vain valahti rytinällä ulos. Vauva alkoi heti parkumaan ja niin aloin minäkin. Kätilöt olivat tietysti ottaneet vauvan vastaan, mutta koska olin kaikkiin selin olin ainut joka ei häntä nähnyt. Olin edelleen polvillani sängyllä ja vauva ojennettiin syliini alakautta jalkojen välistä.

Minun piti taiteilla itseni kääntymään sängyllä, vauva sylissäni oikein päin istumaan. Vauva ei näyttänyt yhtään siltä mitä olin etukäteen ajatellut. Mutta siinä hän oli, parkuva, vauvankinasta tahmea, hieman sinertävä ja kuuma tyttäremme.

Istukka syntyi helposti yhdellä ponnistuksella ja sen jälkeen (vai sitä ennen, en ole varma) Osku leikkasi napanuoran. Koska en menettänyt synnytyksessä juurikaan verta enkä saanut mitään repeämiä tai tikkejä olin lähes heti ihan tolpillani. Mitä nyt silmänaluset olivat tummat kahden yön valvomisen jäljiltä.

Vietimme hidasta aamua synnytyssalissa. Ihmettelimme vauvaa joka alkoi pikkuhiljaa näyttämään ihan itseltään ja juuri meidän rakkaalta lapseltamme, harjoittelimme imetystä, söimme aamupalaa ja jossain vaiheessa vauva kylvetettiin ja mitattiiin ja minä pääsin suihkuun. Kuusi tuntia synnytyksestä siirryimme perhepesähotelliin.

Vaikka synntystys siinä hetkessä tuntuikin ajoittain ihan hirveältä jäi synnytys mieleeni positiivisena kokemuksena. Minulle ei jäänyt fiilistä että olisin epäonnistunut jossain tai että jotkut asiat olisivat voineet mennä eritavalla. Sain pelkkää positiivista kannustusta niin Oskulta kun sairaalan henkilökunnaltakin. Erityisesti ponnistusvaihe jäi mieleeni tosi hienona kokemuksena. Oli mahtavaa että minulle löytyi heti ihan täydellinen ponnistusasento ja että se meni jotenkin ihan omalla painollaan.

Ja ne lääkkeet, ah ne ihanat lääkkeet. Nyt tässä toisessa alatiesynnytyksessä vahvistui se, että minulle sopii synnytyksessä lääkkeellinen kivunlievitys. Näin ei kaikilla ole. Osalla esimerkiksi epiduraali voi hidastaa synnytyksen kulkua, omalla kohdallani asia on päinvastoin. Synnytys alkaa etenemään vasta kun saan rentouduttua kunnolla. Myös tässä synnytyksessä olin etukäteen valmis menemään mahdollisimman luomusti, mutta sen edetessä oli selvä että tarvitsin jotain vettä vahvempaa. Yritin kyllä tehdä erilaisia mielikuvaharjoituksia, mutta tällä kertaa ne eivät omalla kohdallani toimineet – ja se on ihan ok näin.

Ei ollut tarkoitus kirjoittaa tästä muutamaa kappaletta pidempää tekstiä, mutta niin vain tästä nyt tulikin ihan perinteinen blogi-synnytyskertomus. Tiedän että osa lukee näitä todella mielellään ja osalle, etenkin synnyttämättömille nämä voivat olla ihan hepreaa tai jopa karmivaa luettavaa – pahoittelut siitä.

En tiedä onko se joku ihmiseen sisäänrakennuttu -tai alkukantainen juttu, mutta se muisto synnytyskivusta katoaa hyvin pian. Ensin sitä itkee että haluaa perua koko jutun ja yhtäkkiä onkin ihan valmis kokemaan kaiken uudestaan. Koska kliseisesti se palkinto on vaan niin mahtava.


ÄLÄ SANO NÄITÄ VIIMEISILLÄÄN RASKAANA OLEVALLE

16/08/2018

Et ole vielä synnyttämässä? – En ole, kun mä seison tässä sun edessä jos et huomannut.
Ei sinne vatsaan vielä kukaan ole jäänyt asumaan – Aijjaa, no hyvä tietää!
Nauti nyt – Ai mistä?
Onko mitään merkkejä että se pian syntyisi? – Joo, pää näkyy jo.
Se tulee sitten kun on valmis – 🙂
Ai se ei ole vieläkään syntynyt? – Eikun mä vaan piilottelen sitä täällä paidan alla.
Vitsi sulla on iso maha, odotatko kaksosia? – Mun vatsassa on puolimetrinen, yli kolmikiloinen vauva, istukka ja lapsivettä, enkä mä nyt ollut mikään fitnesstypy ennen tätä raskauttakaan.
Ootko silti IHAN VARMA ettei siellä ole kaksosia? – Oon ihan varma että sulla on kohta nyrkki silmässä.
Mun serkun kummin kaimalla meni kolme viikkoa yli ja lopulta viiden päivän ponnistuksen jälkeen se jouduttiin leikkaamaan kun imukuppikin jäi toosaan jumiin ja se repes tosi pahasti – Ai ku kiva.
Siis sulla on varmaan tosi raskasta, ihan kauheeta varmaan olla noin iso ja vaan odottaa – Kiitos.
Milloin oikein ajattelit synnyttää? – Viime viikolla.

Tai ehkä parempi ettet sano mitään 😀


PIINAPÄIVÄT

14/08/2018

Optimistisesti tosiaan päivät, vaikka voihan tässä perjatteessa mennä vielä pari viikkoakin ennen kun vauva syntyy. Näin uudelleensynnyttäjänä olin aivan varma siitä, että tämä kolmas lapsi kyllä syntyisi hyvissä ajoin ennen laskettua aikaa. Tiedän tottakai sen, että lapsi syntyy kun syntyy, eikä siihen mitkään poppaskonstit auta – mutta mikä ihme kestää!?

Viimeisen reilun viikon kroppani on sanonut minulle, että ihan kohta. Selvästi vähän kipeämpiä supistuksia ja polttoja on tullut, mutta hyvin satunnaisesti. Olen ollut ihan järjettömän huonolla tuulella – joka enteilee kuulemma lähestyvää synnytystä. Minua on oksentanut – joka enteilee kuulemma lähestyvää synnytystä. Olen nukkunut huonosti – joka enteilee kuulemma lähestyvää synnytystä. Ja olen nukkunut myös hyvin – joka sekin kuulemma enteilee lähestyvää synnytystä. On bongaitu limpatulppaa ja jopa käyty sairaalassa käyrillä vauvan liikkeiden vähentymisen vuoksi – kaikki nämäkin enteilevät muuten sitä synnytystä! (mikä on tosi jännä juttu, kun laskettu aika on kahden päivän päästä)

Piinavaksi tilanteen tekee juuri se, kun en pysty itse saamaan asiaa pois mielestäni. Kokoaja sitä kuulostelee omaa kroppaansa ja olojaan. On jatkuvasti vähän varpaillaan, että joko nyt? Ja samaan aikaan olen ihan luovuttanut että tämä syntyisi ikinä täältä. Siinä ei paljoa kohduta muiden lohkaisut siitä, miten ”kukaan ole ikinä jäänyt sinne asumaan, eh heh”. Molemmat pojat ovat syntyneet neljä päivää ennen laskettua aikaa, miksi tämä ei?

Pikku lisästressi on myös vauvan koosta. Kerroinkin että sain vasta muutama viikko kuulla raskausdiabeteksestäni ja että minulta mitattiin nyt vasta ensi kertaa myös sf-mitta, joka nykyään huitelee jossain ihan pilvissä. Silti en saa neuvolasta lähetettä painokontrolliin, en edes diabeteshoitajalle. Ja viime neuvolakäynnilläni terkkakin oli sitä mieltä, että ei se sokereiden mittailu nyt niin tarkkaa ole jos menee vähän yli. Ja kun kerta olen jo aiemmin synnyttänyt niin hyvin sieltä mahtuu vähän isompikin vauva tulemaan. Tämä on varmaan ihan totta, mutta halusin siti tietää ja varautua jos näin on. Lisäksi myös raskaudiabetes voi käsittääkseni vaikuttaa istukan toimintaan, joten olisi mieltä helpottavaa jos nämä asiat edes tarkistettaisiin. On myös kummallista miten paljon käytännöt vaihtelevat nevoloittain ja sairaaloittain. Jossain muualla raskautta ei edes päästettäisi yliaikaiseksi minun tilanteessani, nyt vaan mennään ja katsotaan kuinka käy.

Toisaalta meillä ei vieläkään ole todellakaan asiat täällä valmiina vauvaa varten. Ei ole vaippoja tai pakattua sairaalakassia, saatika mitään hoitopöytiä tai vimosen päälle sisustettua vauvan nurkkausta. Ehkä tämä tyyppi onkin sitten vähän vaativampi tapaus, eikä meinaakkaan tulla ennen kun mobile kiikkuu katosta ja sänky on pedattuna.

Kuten mainitsinkin, näihin piinapäiviin kuuluu ilmeisen yleisesti tuo huonotuulisuus. On ihan käsittämätöntä miten kärttyinen voinkaan olla. Äsken huusin radiolle (joka olin itse hetkeä aiemmin laittanut päälle), että OLE JO HILJAA! Meni vähän myös tunteisiin, kun lapsi yksi päivä kysyi että ”äiti, miksi olet niin vihainen”, kun räpätin siitä MITEN NE LEGOT KUULUU SIIVOTA (he kuitenkin sentään siivosivat)! Onneksi saan nämä viimeiset päivät viettää ihan yksinäni kotona, voin rauhassa raivota ärsyttävälle itsestään päälle menevälle liesituulettimelle ja paskalle pussilakanalle jossa ei ole käsiaukkoja.

Piiiii-naaaaaa-vaaaaa.


ITKU LYHYESTÄ ILOSTA

3/08/2018

Eilen alkoi 39. raskausviikko, eli ihan viimeisiä viedään. Toki odotan jo innolla uuden perheenjäsenemme tapaamista, mutta samaan aikaan raskauden päättyminen on yllättävänkin haikeaa. Taisin eilen jopa muutaman kyyneleen tirauttaa sen vuoksi.

Raskauteni on ollut rankka erityisesti alkuraskauden rajun pahoinvoinnin takia (joka on jatkunut aaltoilevana ihan tänne loppuun saakka), mutta myös tämän kuuman kesän ja loppuajan kolotuksien vuoksi. Silti en vaihtaisi päivääkään pois.

Muistan edelleen hyvin elävästi sen hetken, kun raskaustestissä oli kun olikin yhtäkkiä kaksi viivaa. Olin juuri heittämässä testiä roskikseen kun huomasimme sen yhdessä. Ensin nauroin ja sitten itkin. Itkin monia asioita, kuten sitä miten suunniteltu raskaus kuitenkin kävi niin kauhean nopeasti. Olin varautunut vähintään vuoden yritykseen ja yhtäkkiä kaikki muuttuikin. Eritysesti muistan itkeneeni kuitenkin sitä, että pian tämä kaikki on jo ohi. Yhdeksän kuukautta menee todella nopeasti ja etenkin järkyttävän pahoinvoinnin kanssa raskaudesta nauttimiseen jää loppupeleissä aika vähän aikaa.

Hormoonit toki ovat pinnalla nyt muutenkin, ja tätä kirjoittaessa kyyneleet taas valuvat vuolaina poskia pitkin. Olen niin ylpeä ja samaan aikaan hämmentynyt siitä, miten upea ja ihmeellinen naisen vartalo on. Että ihan oikeasti meidän kahden pienistä soluista kasvaa nyt ihan oikea ihminen sisälläni. Täysin valmis pieni vauva saattaa tupsahtaa tähän maailmaan nyt ihan mikä hetki tahansa tuosta ihan vatsanahkani takaa ja alkaa elää omaa elämäänsä juuri sellaisena kun on. Tiedän olevani todella onnekas saadessani kokea kaiken tämän.

Käsittämätöntä että me olemme saaneet aikaan uuden ihmisen tähän maailmaan. Jota olen kantanut sisälläni kaikkialle tämän koko kuluneen vuoden. Ja miten sanoinkuvaamattoman rakkaaksi tämä pieni ihminen on tullut koko perheelle, ennen kun olemme vielä edes tavanneet häntä. Vaikka on ihanaa saada perheeseen uusi vauva, on tästä raskausajasta luopuminen iso paikka.

Tässä kolmannessa raskaudessa raskausvatsakin alkoi näkymään jo melko aikaisin ja olemmekin koko perhe hyvin kiintyneitä siihen. Vatsaa on ihana silitellä ja tunnustella siellä liikkuvaa vauvaa. Ison mahan kanssa on välillä aika hankalaa, mutta samaan aikaan se on todella rakas ja kaunis. En melkein edes muista, että millainen se oli ennen.

Raskausaika on ollut myös siinä mielessä ihanaa, että minua ollaan todella huomioitu ja hemmoteltu. On ollut ihanaa olla ihailun kohteena näin ihanasta syystä. Olen eritysen kiitollinen rakkaalle perheelleni, joka kantaa puolestani kauppakassit, tekee ruokaa ja tuo aamupalaa sänkyyn. Kukaan ei ole kertaakaan väheksynyt pahaa oloani tai vaikkapa tarvettani päikkäreille. Kaikessa ollaan menty minun ehdoillani, eikä siltikään yhtään naama mutrulla.

Tuleva synnytys jännittää jo paljon enemmän kun vaikka kuukausi takaperin. Silti odotan sitä innolla. On jännää kun ei voi yhtään etukäteen tietää että miten se tulee menemään. Edelleen suurin toiveeni synnytyksen suhteen on vain, että pysyn rauhallisena ja löydän itsestäni energiaa ja ennenkaikkea luottamusta loppuun saakka. Eilen illalla tulivat myös tämän raskauden ensimmäiset vähän kipeät supistukset, mutta en usko synnytyksen silti alkavan vielä vähään aikaan.

Meidän elämä muuttuu ja mullistuu ihan pian, siihenkin on jotenkin vaikea etukäteen varautua. Pieni vauva tulee muuttamaan perheessämme kaiken. Tämä on tosi iso juttu meille kaikille ja dynamiikalle johon olemme vasta vastikään muutenkin tottuneet ja opetelleet. Yhtäkkiä se kaikki huomio kirjaimmelisesti minun navastani onkin toisaalla vauvassa, ja myös isommat lapset joutuvat taas jakamaan saamaan huomiotaan.

Raskaana olo on samaan aikaan niin ihanaa ja kamalaa. Jatkuva huoli ja kummalliset tuntemukset kuluttavat ihan hirveästi henkisiä ja fyysisiä voimavaroja. Raskaus ja synnytys on myös siitä ihmeellistä, että aika nopeasti ne ikävät asiat unohtuvat. Olen moneen kertaan vannonut etten halua enää ikinä olla raskaana, ja tässä sitä silti vaan silti pillitetään sitä kun se pian päättyy.


RASKAUSDIABETES

29/07/2018

Perjantaina neuvolassa sain vasta raskausviikolla 37+1 kuulla sairastavani raskausdiabetesta. Koko alkuraskauden minulle on sekä neuvolassa että lääkärärissä sanottu, ettei tässä kolmannessa raskaudessa minun täydy mennä sokerirasitustestiin. Sillä raskausdiabetestä ei ole aiemmissakaan raskauksissa ollut, olisi hyvin epätodennäköistä että sitä olisi nytkään. Lisäksi hyperemeesipotilaita ei sinne myöskään mielellään laiteta, sillä testit epäonnistuvat yleisesti oksentamiseen.

Kuitenkin tuossa toukokuussa, juuri ennen Espanjan reissuamme, neuvolan terkka päättikin, että minun olisi sittenkin hyvä mennä testiin. Kuitenkaan aikoja testiin ei ollut kun vasta palattuamme matkalta, tällöin olin jo raskausviikolla 32.

Rasituskoe meni hyvin ja selvisin kun selvisinkin siitä oksentamatta. Jäin ohjeen mukaisesti odottelemaan mahdollista yhteydenottoa ja kävin vielä omakannastakin katsomassa tuloksia heti seuraavana päivänä, mutta niitä ei siellä vielä silloin ollut. Koska kukaan neuvolasta ei ottanut yhteyttä, pystyin olettamaan että tulokset olivat hyvät tälläkin kertaa.

Elelin siis viime perjantaihin saakka tyytyväisesti kuvitellen että kaikki on kunnossa, kunnes ajattelin vielä tällä neuvolakäynnillä varmistaa asian. Ja kaiveltuaan tuloksiani kävikin ilmi että yksi arvoista, ensimmäinen paastoarvo, oli yhden pykälän koholla ja tästä pamahti samantien raskausdiabetesdiagnoosi. Kaksi viikkoa ennen laskettua-aikaa. Terveydenhoitaja pahoitteli kovasti ettei kukaan ollut ollut yhteydessä tuloksista, hänkin oli siellä sijaisena ja ilmeisesti kesälomien takia tässä oli käynyt joku virhe.

Minä toki huolestuin heti ensimmäisenä siitä, että vauva olisi ns. sokerivauva, eli hyvin isokokonen. En missään vaiheessa raskautta ole saanut minkäänlaista paino-arviota, lääkärineuvolassa ylilääkäri ei ultratessa edes osannut sanoa miten päin vauva on, koosta nyt puhumattakaan. Sf-mitta, eli kohdun korkeuskin minulta mitattiin tällä käynnillä jostain syystä vasta ensimmäistä kertaa. Se oli keski -ja yläkäyrän välissä.

Sain ohjeet sokereiden kotimittaukseen sekä syömiseen. Ohjeet ruokailun suhteen olivatkin sitten melko höllät. En nyt muutenkaan puputa juurikaan sokeriherkkuja vaan herkuttelen enimmäkseen smoothieilla tai täysmehuilla. Onneksi appelsiinimehunkin juontia olen ihan tarkoituksella vähentänyt jo aiemmin. Kuulemma myöskään satunnaista, kerran viikossa tapahtuvista sokeriherkuista ei ole haittaa. Muuten me syödäänkin monipuolisesti ja paljon kasviksia, joten ehkä alkuhuoleni siitä, että olen omilla syömisilläni kasvattanut liikaa vauvaa olikin aivan turha. Lisäksi mitä myöhemmin ymmärsin, niin raskausdiabetes ei automaattisesti myöskään tarkoita isoa vauvaa vaikka sokeria ja hiilareita olisikin syönyt, kuten olin luullut.

Pyynnöistä huolimatta en pääse mihinkään tarkistamaan vauvan kokoa, raskauttani ei seurata mitenkään yhtään tiiviimmin, vaan seuraava neuvolakäyntikin on vasta kolme päivää ennen laskettua aikaa. Täytyy sanoa että luottoni neuvolaamme ei tällä hetkellä ole mitenkään kovin korkea.

Nyt olen perjantai-aamusta saakka mittaillut vereni sokeriarvoja ahkerasti. Yksikään arvo ei ole onneksi ylittynyt ja niiden mukaan kaikki on kunnossa. Itseasiassa Suomessa nuo arvot ovat yleisesti paljon tiukempia. Eli jos esimerkiksi asuisin Ruotsissa, niin tuloksillani olisin saanut vielä ihan puhtaat paperit. On toki hyvä että äidin ja vauvan vointia seurataan, vaikka omalla kohdallani tästä kaikesta jäi vähän outo fiilis.

Nyt kun olen vähän lueskellut enemmän aiheesta huolenikin on hälventynyt. On kuulemma hyvin yleistä että raskausdiabetes tulee loppurakaudessa, kun keho alkaa käymään niin kovilla. Etenkin kun omalla kohdallani kyse oli vielä niin pienestä ylityksestä, mikä mitä ilmeisemmin johtui siitä, että olin vain syönyt mittausta edeltävänä iltana liian vähän.

Raskausdiabetekseen tulee toki suhtautua vakavasti, mutta itseään siitä on turha syytellä, sillä se voi puhjeta kenelle tahansa ikään, ruokailutottumuksiin ja painoon katsomatta. Toki monet asiat vielä altistavat sille, mutta yleisesti sille ei vain voi mitään. Ihan vain ruokavaliolla ja liikunnalla hoidettava raskausdiabetes ei onneksi paljoa vaadi, mutta varmasti siihen lääkehoitoonkin tottuu. Onneksi raskausdiabetes kestää nimensä veroisesti vain sen raskauden ajan.

Ensimmäisessä raskaudessa olisin varmaan ollut todella huonona tästä, itkenyt ja syyttänyt itseäni. Nyt kun Oskukin oli sitä mieltä, että olen syönyt raskausajan pääosin terveellisesti ja herkutellut yllättävän vähän, niin pystyn ottamaan tämän diagnoosin vastaan olankohautuksella. Tuntuu oikeastaan jopa hassulta sanoa että minulla olisi raskaudiabetes, kun ainoastaan se yksi luku on ollut yhden yksikön liian korkea ja kaikki muut sen jälkeen alle viitearvojen. Mutta tulipa sitten tällainenkin jännitysmomentti vielä tähän loppuun!

Muita kohtalontovereita joilla on todettu radi vasta myöhäisillä viikoilla? Minkä kokoisia vauvoja teille syntyi ja olivatko vauvan sokerit syntymän jälkeen millaisia? Onko joku muuten päässyt Helsingissä potilashotelliin radi-tuomiosta huolimatta?