Tasan yhdeksän vuotta sitten sää taisi olla aika samanlainen kuin tänään. Muutamaa päivää aiemmin olin huomannut miettineeni, että pitäisikö perustaa blogi. En tiennyt blogeista oikeastaan yhtään mitään, joskus googlaamalla olin johonkin ruotsalaiseen muotiblogiin päätynyt, mutta muuten blogimaailma oli minulle vielä tuntematon.

Facebookissa olin kuitenkin tuohon aikaan aika aktiivinen. Olin siellä ryhmässä jossa oli muita syyskuussa 2009 syntyneiden lapsien äitejä ja lähes päivittäin tuli sinne jotain kirjoiteltua. Välillä tuntui, että asiaa äitiydestä ja ihan vaan siitä omasta kuplasta ja eämästä oli enemmän kun mitä omaan facebookstatukseen mahtui – ja siitä se ajatus sitten varmaankin lähti.

6.1.2011 Kaapo oli päiväunilla ja minä istuin olohuoneessamme olleen työpöydän ääreen ja tein tunnuksen bloggeriin. Blogin nimi piti päättää heti, sillä se tuli myös blogin osoitteeksi. Sitä en ollutkaan vielä yhtään miettinyt, mutta eteenpäin ei päässyt ennen nimeä, joten se piti päättää nopeasti. Tiesin, että blogissa kertoisin ainakin itsestäni ja perhe-elämästämme. Mietin, että millaista se oli nyt. Olin pian puolitoistavuotiaan pojan äiti, asuimme kaupungissa lähellä keskustaa, tapasimme paljon kavereita, teimme joka päivä jotain oli se sitten sitä, että kävimme leikkipuistossa, kahvilassa tai vauvakinossa. Elämä oli tavallista, mutta juuri meidän näköistä, unohtamatta sitä, että olin yksilö, en pelkkä äiti. Mietin, että juuri niistä meidän elämää ilostuttavista asioista ja tekemisistä halusin kertoa. MAMI GO GO (mamma menossa) – se oli varmaan ensimmäinen nimi joka tuli mieleen, joten sillä mentiin.

Kotimaisia blogeja oli jo tuohon aikaan, mutta iso osa niistä käsitteli muotia. Vanhemuudesta kertovia blogejakin toki jo oli, mutta ei vielä kovinkaan montaa. Niiden suosio kuitenkin kasvoi sitäkin suuremmaksi juuri samoihin aikoihin. Olen joskus aiemminkin kutsunut sitä aikaa äitiysblogi-buumiksi ja se oli varmaankin yksi syy, miksi blogistani tuli nopeasti suosittu. Toiseksi syyksi haluan ajatella sen, että oma blogini erottautui tuolloin joukosta. Oli oikeastaan tosi helppoa alkaa tekemään omanlaistaan juttua, kun ei ollut mitään vertailupintaa muihin blogeihin. En tiennyt yhtään mitä olin tekemässä, tein vaan.

Tässä vuosien aikana olen moneen otteeseen kiitellyt (ja toki joskus kironnutkin) tuota yhdeksän vuoden takaista päähänpistoani. Ajattelen, että blogin perustaminen ja sen pikkuhiljainen muuttuminen ammatikseni antoi minulle mahdollisuuden vielä miettiä, että mitä haluan oikeasti isona tehdä. Olen aina tykännyt kirjoittamisesta ja itseni ilmaisemista sillä tavalla, mutta sitä on myös varjostanut dysgrafia eli tietyntyyppinen kirjoitushäiriö, jonka vuoksi vaikkapa kouluaikaan esseitäni kehuttiin kovasti, mutta numerot laskivat kirjoitusvirheiden vuoksi. Olisin peruskoulun jälkeen mielelläni jatkanut vielä enemmän opiskelua kirjoittamisen ja muiden taiteiden parissa, mutta opomme sanoi alentuvasti minulle ysiluokalla, etten tule pärjäämään lukiossa ja minun olisi parasta suunnata opiskelemaan suoraan jotain käytännöllistä ammattia. Niin tein ja vapaa kirjoittaminen jäi melkein kokonaan. 

Blogin lähes päivittäinen kirjoittaminen on ollut todella hyvää treeniä dysgrafiaan, vaikka virheistä tuskin pääsee ikinä kokonaan eroon. Parasta on kuitenkin ollut ymmärtää, että minä olen juuri hyvä – myös virheineeni. Olen hyvä siinä mitä teen, omalla tavallani. En ehkä ole paras kirjoittaja, mutta olen paras omassa elämässäni. Bloggaamisen myötä olen todella löytänyt kirjoittamisen ilon, mutta myös paljon muuta. Lisäksi olen aina tykännyt valokuvaamisesta ja on ollut ihana huomata, miten siinäkin voi itse treenamalla kehittyä. Olen itse oppinut ja ylpeä siitä. Tein itse itselleni ammatin, jolla elättää perheeni.

Välillä hyvinkin päiväkirjamaiseen tyyliin kirjoittaminen ja asioiden ynnääminen raskalaisin viivoihin on auttanut myös jäsentämään omaa elämää, omia ajatuksia. Jotenkin minusta tuntuu myös hyvältä, että iso osa elämääni näiltä vuosilta on tallennettu myös muualle kun vain omaan päähäni. Mikä hienointa, nämä välillä ihan tavallisita tuntuvat kirjoitukseni ovat antaneet monille lukijoille myös paljon vertaistukea, voimaa, rohkeutta, uusia näkökulmia – ja joskus ihan vain viihdettä.

Kotona työskentely on mahdollistanut sen, ettei lasteni ole tarvinnut olla niin paljon hoidossa, mitä he muuten varmasti olisivat joutuneet olemaan. Olemme voineet reissata vapaasti, sillä blogia voi päivittää mistä vaan, mihin aikaan tahansa. Toki se on ollut ajoittain myös raskasta, kun työlle ei ole selkeitä raameja. Olen vasta viime vuosina alkanut kutsumaan bloggaamista työksi ja edelleen se särähtää korvaani. Ei siksi, etteikö se kunnon työtä olisi, mutta kun se on niin paljon enemmän. Se on elämäntapa, josta monen mutkan kautta aloin saamaan palkkaa. En tee tätä rahan vuoksi, vaan siksi etten pysty olla tekemättä tätä.

Yhdeksän vuoden aikana on tapahtunut paljon, kuten edellisestä vuosikymmenkatsauksestakin voi todeta. On siis vaikea erotella mikä on ollut blogin ansiota ja mikä muuten vain normaalia ihmisenä ja yksilönä kasvamista. Jokatapauksessa viimeiset yhdeksän vuotta ovat antaneet paljon ja iso osa on ollut blogin ansiota. Olen voinut olla rohkeasti minä, olen saanut paljon itseluottamusta, onnistumisia ja epäonnistumisia. Kokemuksia, paikkoja ja ihmisiä. Olen saanut paljon ja olen antanut paljon. Ehkä juuri siksi.

Olen uskaltanut, ollut auki ja haavoittuvainen ja siksi matka onkin ollut niin hieno ja antoisa. Nyt 33 vuotiaana tulevaisuuden suunnitelmat ovat edelleen auki. Mutta tiedän nyt paremmin mitä haluan. Minulla on haaveita ja unelmia, jotka uskon mahdolliseksi. Joita kohti kuljen, tiedostaen, että kaikki voi muuttua – ja muuttukin, tulee paljon sellaista mitä ei voi aavistaa. On ollut hienoa saada jakaa osa tästä taipaleestani teidän kanssanne jo yhdeksän vuoden ajan (miten hullua!). Kiitos teille kaikille vuosien mittaan juttujani lukeneet, tykänneet ja kommentoineet. Olette tämän blogin henki. Jännittävää nähdä mitä vuosi kohti kymmenvuotiasta blogia tuo tullessaan!

Syyskuun alussa kerroin, kuinka meillä aloitettiin unikoulu, eli lopetimme yömaitojen antamisen ja rauhoitelimme taaperon takaisin unille lähinnä laitamalla tutin suuhun ja peiton takaisin päälle. Tosiaan, unikoulu meni alusta saakka lähes näin helposti. Jo tätä ennen hän nukahti itsekseen illalla sänkyyn ja siitä oli varmasti apua myös keskellä yötä uudellen unenpäästä kiinni saamisesta.

Yömaidon lopettamisen jälkeen jotkut yöt menivät paremmin kun toiset, joskus hän heräsi muutaman kerran, aina välillä hän sattui nukkumaan läpi yön. Ainut mikä tuntui rankalta, olivat aikaiset aamuherätykset. Mutta pikkuhiljaa 5.30 herääminenkin vaihtui kuuteen ja siitä puoli seitsemään ja joskus jopa vielä pidempään. Itsehän olin heräillyt niin pitkään niin paljon, että vaikka lapsi nukkui, omat yöni olivat silti katkonaisia. Ja ova edelleen. Onneksi joukkoon on myös mahtunut paremmin nukuttuja öitä, ja vielä niin, että kaikki nukkuvat samana yönä hyvin.

Jossain vaiheessa tilanne meni kuitenkin öisin siihen, ettei enää auttanutkaan pelkkä silittely, jotta baby nukahti uudestaan unilleen. Saatettiin vaatia pidempiä nukutussessioita, syliin ottamista ja pitkää rauhoittelua. Pahimmillaan keskellä yötä oltiin kaikki 1,5 tuntia hereillä itkuisen taaperon kanssa.

Kerran olimme muutaman yön mummolassa, jossa Myy nukkui vieressäni parisängyssä. Huomasin, että jos hän yöllä heräsikin, hänelle riitti pelkästään se, että hän huomasi minun olevan vieressä ja jatkoi itsekseen unia. Kaivaitui ehkä vain vähän lähemmäs kainaloa, mutta saatoimme nukkua levollisesti koko yön ilman sängystä nousemista – ja mikä parasta nukuimme aamulla pitkään, jopa reippaasti yli kahdeksaan.

Aamuöiset huudot kotona kuitenkin jatkuivat ja tunnin rauhoitelun sijasta otinkin hänet viereeni ja saatoimme jatkaa heti unia. Mieheni oli tosin väsistyttävä tässä vaiheessa aina muualle nukkumaan, sillä emme mahdu kaikki 140 leveään sänkyymme. Mietin kyllä jo tässä vaiheessa, että teenkö virheen opettessani lapsen nukkumaan vieressä.

Toisaalta, monet nukkuvat perhepedissä, eikä se tuskin olisi ongelma jos päivittäisimme sänkymme leveämpään – patja kun pitäisi muutenkin vaihtaa parempaan. Järkeilin itselleni myös sen, että monet lapset tulevat jokatapauksessa vanhempien sänkyyn yöllä nukkumaan, viimeisään kun osaavat / pääsevät pois itse sängystään. Että olisihan tämä jokatapauksessa meillä edessä. Jos kerta nukkuisimme kaikki paremmin samassa sängyssä, mikä ongelma?

Mutta sitten tuli se ongelma. Yöt alkoivat muuttumaan taas levottomammiksi. Taapero saattoi herätä ja vaatia pääsyyä meidän sänkyyn jo ennen kun olimme itse nukahtaneet. Kello aamuviideltä viereen ottaminen aikaistui usein jo kello kahdeksitoista. Taapero myös hyöri, pyöri, potki löi ja hyppi päälle unissaan ja yöllä herätessään. Yritin tehdä välimme peitoista ja tyynyistä ”muureja”, mutta se ei auttanut – hän halusi olla mahdollisimman lähellä tai huomioni jos heräsi itse yöllä. Kuitenkin olimme niin väsyneitä, että jatkoimme viereen ottamista, muuten hän protestoi kovaa ja pitkään huutamalla. Sellaista ei yksinkertaisesti vain jaksa keskellä yötä.

Samalla pahenivat taas omat uniongelmat. Oli vaikea saada unta, myös silloin kun olisi saanut nukkua rauhassa. Heräilin paljon ja unen päästä oli vaikea saada kiinni. Aamulla tosin olisi nukuttanut, ja jos taaperon otti viereen sai todennäköisesti nukkuakin ainakin tunnin pidempään. Onneksi tämä on jo vähän helpottanut (oman paksun ja lämpimän peiton vaihtaminen ohuempaan auttoi jo paljon), mutta keholla kestää tosiaan aika kauan palautua parin vuoden pätkäunista.

Meillä oli lähestulkoon jo ostoskorissa uusi 180 leveä sänky, mutta päätimme nyt kuitenkin aloittaa uuden unikoulun. Eli emme ota taaperoa enää viereen nukkumaan. Kumpikaan meistä ei jaksaisi yhtään, mutta pidemmällä juoksulla varmasti parempi valvoa muutamana yönä, kun venkslata ja nukkua huonosti jokikisenä. Tiedän, että perhepeti-systeemi toimii monilla eikä nukkumisjärjestelyillä ei ole sinänsä väliä – kunhan kaikki saavat nukutuksi. Meillä samassa sängyssä nukkuminen ei kuitenkaan tunnu toimivan.

Kyselin muutama viikko instassa, että miten muut nukkuvat ja minkälaisia unijärjestelyitä muilla on. Vastauksia oli yhtä monta kun vastaajiakin. Sain myös muutamia neuvoja, vaikka en kysynyt. Joku ehdotti lapsen siirtämistä toiseen huoneeseen nukkumaan. Vaikka meillä onkin täällä joka toinen viikko kaksi makuuhuonetta tyhjillään, tarvitsevat isommat lapset omaa tilaa eikä olisi heitä kohtaan reilua laittaa pikkusiskoa samaan huoneeseen nukkumaan. Eli se ei ole meillä vaihtoehto, vaan nukumme siis silti samassa huoneessa, koska taaperolla ei ole omaa huonetta – enkä itse edes usko sen olevan meidän kohdalla ongelma.

Ensimmäinen, eli viime yö unikoulua meni onneksi ilman yöhuutoja. Taapero heräsi himpun yli kuusi ja vaati pääsyä viereemme. Mieheni nousi kuitenkin tässä vaihessa hänen kanssaan aamutoimiin. Eli hei vaan taas aikaiset aamut.

Me kaikki olemme sankareita, nimittäin arjen sankareita. Yli seitsemän vuotta kestäneen bloggaamisen aikana olen saanut jakaa arkeani aidosti teille. Minulle on ollut tärkeää näyttää arki sellaisena kun se on, kaunistelematta, silottelematta, elämänmakuisena. On ollut hienoa jos olen näin toimimalla voinut antaa jollekin vertaistukea tai tarttumapintaa. Sillä sitä vertaistukea olen näin tekemällä saanut vastineeksi sitten myös teiltä.

Välillä on pelottavaa paljastaa haavoittuvuutensa julkisesti. Kertoa erosta, vanhemmuuden kipuiluista, loppun palamisesta, sarasteluista, yksinäisyydestä, huolista – mistä vaan joka paljastaa etten ole superihminen ja ettei minunkaan elämä ole päivästä toiseen pelkkää valkoista hymyä ja smoothiebowleja.

Näin tehdessäni olen kuitenkin saanut tukea teiltä. Aina joku on tai on ollut samanlaisessa, ellei rankemmassakin tilanteessa. Koska minä olen uskaltanut raottaa verhoa, olen toki altistanut itseni mahdolliselle arvostetelulle ja ollut hyvinkin haavoittuvainen, mutta näin ollen myös te olette voineet elää sen kaiken kanssani. On ollut ihana huomata miten olette vuosien varrella jakaneen ilot ja surut kanssani.

Usein on hauska myös jakaa myös niitä ei niin vakavia juttuja ja saada nauraa itselleen kanssanne. Jakaa epäonnistuneet remppaprojektit (en vieläkään tajua että sain kaadettua päälleni yhdeksän litraa maalia), ne kaikki kiusalliset treffit (muistatteko sen minulla oli koko illan rucolaa hampaan välissä tai sen, kun treffikaveri joi vähän liikaa ja oksensi ympäri ravintolan lattioita) tai kaikki ne lasten kovaan ääneen kaupan kassalla laukomat nolot jutut (äitiii, miksi sulla on niin pitkät tissit?).

Se miten iloisia ja onnellisia olette olleet puolestamme löydettyäni rakkauden ja perustaessani uuden perheen on liikuttanut minua aivan valtavasti.

Minusta elämä onkin ihanaa juuri siinä rosoisuudessaan. Elämän kuuluukin olla elämänmakuista, ylä -ja alamäkiä. Muutenhan se olisi ihan tylsää. Arjen sankaruudessa ei ole sijoja, vaan kaikki ovat ykkösiä. Vaikka jonkun muun valinnat eivät aina tunnu omilta, ovat ne varmasti parhaita juuri heille. Oma elämänasenne ratkaisee. Ja minä haluan pitää sen jatkossakin, kaikista vaikeistakin asioista huolimatta, positiivisena mutta rehellisenä.

Blogini on asetettu ehdolle Inspiration Blog Awardeissa Arjen Sankari-kategoriaan. Tässä sarjassa ehdolla ovat aitoudellaan ja elämänasenteellaan hurmaavat vaikuttajat, joiden elämänmakuiset kuvaukset kutkuttavat välillä nauruhermoja, toisinaan taas kyynelkanavia. Kiitos siis paljon jo etukäteen jos tahdot käydä klikkaamassa äänen minulle <3

Ps. pahoittelut korvamadosta, mutta kun ME OLLAAN SANKAREITA KAIKKI, KUN OIKEIN SILMIIN KATSOTAAN…. 😀