Viime viikon arkikuvan myötä pääsen samalla esittelemään äitienpäivälahjaksi saamiani kenkiä. Vaikka olin ”hienovaraisesti” kertonut haluavani kyseiset kengät, oli niiden saaminen lahaksi silti ihana yllätys. Varsinkin kun mukana oli myös kokoa 20 olevat samanlaiset kengät Myylle.

Jotenkin hyvin äitienpäivän teemaan sopivasti sainkin huomata, ettei kengänkokoni ole enää sama kun ennen viimeisintä raskauttani. Piti siis käydä vaihtamassa ne isompaan kokoon. Nyt kolmen raskauden myötä kengänkokoni on siis kasvanut yhteensä kaksi numeroa.

Olimme varanneet viime lauantaiksi ajan poliisiasemalle passin hakuun – vauva saa ensimmäisen passinsa! Viikonlopuksi oli luvattu lämmintä ja aurinkoista säätä ja minä olin etukäteen mielessäni kuvitellut ihanan seesteisen ja kiireettömän viikonloppukävelyn yhdessä keskuspuiston läpi poliisiasemalle. Todellisuus oli kuitenkin vähän toista.

Ensinnäkin, meille tuli kauhea kiire ja aluksi jopa näytti siltä, että saisin lähteä koko reissuun yksinäni. Kiireen vuoksi meidän piti todellakin mennä kiireellä. Siinä ei ehtinyt (tai pystynyt) paljoakaan puuskutukseltaan mitään jutella tai kaunista metsää ihailla. Muutenkin minä kipitin lyhyillä jaloillani kokoajan oikeastaan vähintään muutaman metrin perässä.

Oli todella kuuma ja mikä parasta, olin kasvatellut säärikarvojani jo tovin epilointia varten. Ne näyttivät niin törkeiltä valkoista ihoani vasten, että päätin vetää niiden peitoksi paksut polvisukat. Lisäksi sukat olivat vähän isot ja ne yhdistettynä ensimmäistä kertaa jalassa oleviin kenkiin sain tietysti vielä rakkulat molempiin kantapäihini että pikkuvarpaisiini.

Kotimatkalla meinasin hypätä yksin ratikkaan kipeiden rakkuloideni kanssa, mutta takaraivossa jyskytti unelma ihanasta lauantai-iltapäivän perhekävelystä. Ja niin minä linkutin ja nautin joka hetkestä. Ja sain jopa otettua tämän ihanan kuvan (vaikkakin kuvien ottamisen jälkeen huomasin olevani ihan yksin metsässä, kesti kai liian kauan).

– Seisoo hetken ilman tukea
– Kävelee tuen kanssa
– Nousee ja laskeutuu ketterästi ja vakaasti
– Kiipeää (!!!)
– Tunnistaa jo monia sanoja, kehoituksia ja kysymyksiä (esim anna tutti, anna pusu, heitä pois, ei saa, haluatko maitoa, mennäänkö kylpyyn) suomeksi ja ruotsiksi
– Vastaa kysymyksiin päätä heiluttamalla kyllä/ei
– Ihailee isoveljiään ja on kiinnostunut kaikista lapsista
– Antaa paljon (märkiä) pusuja
– Päristää, kiljuu, laulaa, jokeltaa, tapailee sanoja ja tavuja, matkii erilaisia ääniä
– On hyvin utelias ja touhukas
– Ei pahemmin vierasta, naureskelee ja vilkuttelee (ja sanoo hei hei) kaikille
– Pinsettiote alkaa olla hallussa
– Syö jo hyvin karkeaa ruokaa
– Laittaa kaiken löytämänsä suuhun
– Ymmärtää että joitain asioita ei saisi tehdä (ja tekee niitä silti päätään pudistellen, ei, ei eitä hokien ja nauraen)
– Tykkää tavaroisen viskelystä ja pudottamisesta
– Ei vieläkään yhtään puhjennutta hammasta
– Saa syätyä ja purtua hyvinkin kovaa ruokaa pelkillä ikenillään
– Rakastaa kylpemistä, laulavaa koirapehmoa sekä kurkkua
– Tykkää myös oikeista koirista, kuurupiilosta, keinumisesta ja musiikista
– Osaa rakentaa kahden palikan tornin
– Nukkuu kahdet päiväunet ja yöllä herää kerran-pari syömään
– Päiväunet nukkuu yleensä parvekkeella ja herätessään päästää ”merkkiäänen”
– Taputtaa ja tuulettaa usein itselleen ja omille taidoilleen

1 KK
2 KK
3 KK
4 KK
5 KK
6 KK
7 KK
8 KK
9 KK

Viime viikon arkikuva unohtui melkein kokonaan, eikä ihme, viime viikko oli JUST SELLAINEN viikko.

Nimittäin:

– Aikaistetut karatetreenit
– Ensimmäinen harmaa kulmakarva löydetty
– Synttärikortin tekoa
– Ekaluokkalaisen uhmaa
– Kaapon luokkajuhlat ja teatterikerhon leffan ensi-ilta
– Viemiset luokkajuhlien nyyttäripöytään
– Sosialisointi puolituntemattomien ihmisten kanssa
– Uuden ripsivärin, kuivashampoon, kulmavärin, hiuspannan ja mekon ostaminen
– Lounastreffit bestiksen kanssa
– Elviksen kanssa kauppalistan teko ja kaupassa käynti
– Lompakon unohtaminen kotiin ja sen huomaaminen kaupan kassalla
– Oman polven napsahtaminen ja yhden illan liikuntakyvyttömyys
– Fyssarilta polvituen hankkiminen
– Tunnollisen kolmasluokkalaisen myöhästyminen kahdesta ratikasta ja siitä syntynyt poru
– Vauvan hakeminen pois takasta 87832623087389328729829 kertaa
– Pikainen kampaaja lähikampaamossa ja sen jälkeinen pettynyt hiusten itse uudelleenmuotoilu
– Myy ekaa kertaa hoidossa (yön yli!)
– Poikien pakkaaminen ja lähettäminen viikonlopuksi ”maalle” (unohdin kumisaappaat)
– Blogikuvaukset nälkäisenä ja väsyneenä
– Tyhmä riita ja sen sopiminen
– Synttäribileet
– Puoli päivää sängyssä, pizzaa ja kaksi jaksoa GOT:ia
– Pienessä krapulassa kaatosateessa kaupassa käynti huutavan vauvan kanssa
– Äitienpäivä

Raskausaikana päätin, että tälle tulevalle vauvalle ei hankita mitään riemunkirjavia ja rumia leluja. Muutama simppeli puinen lelu ja pehmo saa riittää. Tähän väliin räkänaurua.

Muistin poikien lapsuudesta sen, että pikkuhiljaa sitä värikästä roinaa vaan alkoi kerääntymään lelukorien pohjalle. Lelukorit olivat pohjattomia, toinen toistaan värikkäämpiä, raidallisempia, vilkkuvampia ja rapisevampia sammioita. Lasten mielestä parhaat lelut kun olivatkin se jostain ilmaiseksi väkisin mukaan tungettu ja hirveää meteliä pitävä (ehkä juuri siksi) puna-viher-kelta-turkoosi-pinkki muovihärpäke, limenvihreät rikkinäiset uimalasit sekä vanha kaukosädin.

Mitään näistä ei kuitenkaan saanut tai edes kannattanut heittää pois, sillä lapset rakastivat levittää ne ympäriinsä ja pitää itsensä tyytyväisinä ja paikoillaan niiden äärellä.

Kolmannen lapsen kanssa kuitenkin päätin, että nyt teen toisin. Ensinnäkään lapsi ei edes kovin montaa lelua tarvitse ja hän kyllä tyytyy niihin mitä on. Kolmen-neljän kuukauden ikäisenä vauva alkoi kiinnostumaan kunnolla leluistaan. Aluksi hänelle tosiaan riitti se omasta mielestäni kaunis kokoharmaa desigpehmoleijona imeskeltäväksi, mutta jossain vaiheessa innostus omiin leluihin alkoi hiipumaan. Yhtäkkiä lelukorista löytyi isän vanha nahkavyö, jotain punaista narua, vihreä soppakauha ja sinisiä muovisia tuttipullon korkkeja.

Olinpa jossain vaiheessa äitiyttä väsymykseni kanssa siinä pisteessä, että ostin ihan omatoimisesti muutaman muovisen, soivan ja vilkkuvan lelun. Kellarista käytiin hakemassa poikien vanhoja VÄRIKKÄITÄ junia ja kirjoja. Sitä räikeää leikkimattoa kaarineen meille ei sentään tullut, vaikka myönnän, että muutamana heikkona hetkenä sellaistakin mietin.

Ja mikäs siinä, lapset pitävät väreistä, kontrasteista, äänistä ja valoista. Varmaan juuri siksi niin moni lapsille suunnattu lelu mukailee näitä mieltymyksiä. Itse en kuitenkaan koe, että lapset tarvitsevat hirveää virikkeiden tulvaa myös kaikista leluistaan ja että neutraalit värit myös leluissa kun muuallakin kotona ovat ok. Lapsi ei kärsi, jää paitsi tai kehity väärin jos ympärillä ei ole jatkuva räiske ja värien ilotulitus.

Enkä sano ettei värejä saisi olla, tottakai saa ja meilläkin on. Tykkään väreistä, mutta myös niiden harmoniasta. Monissa lasten leluissa minua ehkä juuri häritseekin se, että niissä on ihan liikaa kaikkea kun vähemmälläkin pärjäisi.

Välillä tuntuu, että lapsi menee ihan ylivilliksi jos lelussa on liikaa härpäkkeitä, värejä ja toimintoja. Monia tällaisia leluja markkinoidaan kehittävinä, mutta itseni on vaikea nähdä että mitä osaa aivoissa kehittää viisivärinen, helisevä ja rapiseva naurava ampiainen, jonka pyllystä tulee muoviputki jossa pyörii kymmenittäin erivärisiä helmiä. Voisiko kehittävämpää kuitenkin olla vaikkapa oman mielikuvituksen käyttäminen puisten rakennuspalikoiden parissa tai kiipeily keinuvan tasapainolaudan päällä?

Kuten sanottu, epämääräisen (mutta ah niin tärkeän) sälän lisäksi Myyn pienestä lelukorista löytyy sopivassa suhteessa niitä omaa silmää miellyttäviä leluja, sekä sitten niitä vilkkuvia rumiluksia, joilla saa takan rappauksista tai isän harvinaisesta lp:levystä liian kiinnostuneen vauvan huomion muualle. Silti, vaikka vauva on vasta alle yhdeksän kuukautta, haaveilen jo nyt hävittäväni 80% tämän hetkisistä leluistaan.

Ja vaikka vauva vasta pieni onkin, on muutamasta lelusta tullut jo ihan selvästi suosikit, jotka hän etsii ja kaivaa vaikka korin pohjalta saakka. Ehdoton lemppari on Brion simpukkapuhelin. Se on värikäs, mutta onneksi puinen, hahah. Toisaalta, tällä hetkellä Myy tykkää eniten tavaroiden viskomisesta sekä pudottelusta, ja tähän leikkiin soveltuu oikeastaan mikä vain esine.

Myös seisominen, kiipeäminen ja kävelytreeni kiinnostaa kovasti ja siihen hommaan isoveljien vanhat toiminnalliset bOblesit ovat olleet ihan parhaat. Saatiin hiljattain myös noita uusia, vähän hillitympiä uutuusvärejä blogilahjuksena lisää. Omaan silmääni ne ovat paljon kivempia kun nuo räikeän raidalliset, vaikka muu perhe saattaa pitääkin valitsemiani uusia värejä jopa vähän tylsinä. Joka tapauksessa bOblesit ovat meillä kokoajan esillä, sillä vauvan lisäksi myös koko muukin perhe käyttää ja leikkii niillä päivittäin. Krokotiili bObles sopii myös aivan täydellisesti takkamme eteen vauvaportiksi, jossa se tulee todennäköisesesti täyttämään virkaansa seuraavat pari vuotta.

Rakkaudesta tavaroiden jatkuvaan karsimiseen sekä minimalistiseen tyyliin – ja ihan vain sen vuoksi, ettei Myyllä ole omaa huonetta missä leluja säilyttää, todella toivon, että hän tykkää postissa pian saapuvasta saarnipuusta valmistetusta päärynänmuotoisesta palikkatornista. Sillä joku rumilus saa lähteä sen alta. Sori!

Mitkä ovat teidän pienten suosikkeleluja ja löytyyö niiden joukosta sellaisia, jotka itse mielummin pistäisit jo kiertoon? Entä lelukopan ulkopuolelta, mikä esine on paras? Kenties avaimet, kenkälusikka tai jokin hyvin kielletty asia kuten vessaharja?

On jo pitkään pitänyt kirjoittaa aiheesta ulkopuolisen valokuvaajan palkkaaminen juhliin. Nyt aihe onkin mitä ajankohtaisin, sillä moni juhlii näin kesän kynnyksellä erilaisia valmistujaisia, konfirmaatioita, kihlajaisia ja polttareita. Ja tottakai niitä häitä, joka onkin varmasti se yleisin juhla johon kuvaaja otetaan.

Meillä perheessä on juhlittu niin monet synttärit ja vanhempien lasten nimiäiset niin, ettei siinä tohinassa ole itse ehtinyt räpsäistä kun korkeintaan muutaman tärähtäneen kuvan. Jäkikäteen on usein tullut harmiteltua sitä, kun vaikkapa koko perheestä ei muistettu tai ehditty juhlissa yhtään kuvaa ottaa.

Viime talvena, Myyn ristiäisiä suunnitellessamme, en halunnut luottaa vain siihen, että saisin vierailta muistoksi kuvia tai varsinkaan nakittaa ketään kuvaamaan juhlissa, joten päädyin palkkaamaan kuvaajan.

Minulle kuvat ovat tärkeitä, niitä on ihana katsella jälkikäteen ja säilyttää muistona jälkipolville. Oli ihanaa, että meillä oli ristiäisistä jaettavaksi kuvia myös niille sukulaisille jotka eivät päässeet paikalle.

Itselläni oli juhlissa yksi stressin aihe vähemmän, kun ei tarvinnut miettiä, että pitää ehtiä ottaa kuvaa kakusta ennen kun se on syöty tai yhteiskuva vauvasta ja kummeista. Oli ihana että me ja kaikki vieraat saimme vain keskittyä olennaiseen ja silti juhlista jäi muistoksi läjäpäin myös aivan ihania ja tunnelmallisia kuvia.

Olimme sopineet kuvaajan kanssa etukäteen mitä ja millaisia kuvia toivoisin hänen, toki omaan tyyliinsä, ottavan. Samoin sen, että juhlien herkän luoneen vuoksi hän yrittäisi pysytellä ns taka-alalla etenkin kastamisseremoian ajan. Koska vauva nukahti heti kastamisen jälkeen, sovimme että kävisimme ottamassa perhepotretit vielä myöhemmin hänen studiollaan.

Itselleni kuvat ovat toki tärkeitä myös ammattini puolesta, mutta kyllä se rakkaus hetkien taltioimiseen ja niiden taltioiden katselu tulee jostain syvempää. Meillä on kymmeniä ja kymmeniä valokuva-albumeita lapsuudestamme, kuvia (ja videoitakin) on otettu kaikilta synttäreiltä, juhlista, matkoilta, ekoista koulupäivistä ja todella paljon ihan muuten vaan. Muistan äitini joskus sanoneen, että jos tulisi tulipalo, hän pelastaisi lapset ja valokuvat – ehkä se ajatus on jollain tapaa myös iskostunut minuun.

Kuvaajaa valitessa ratkaisee ennenkaikkea hänen tyylinsä. Sen täytyy olla sellainen josta itse tykkää. Itse aloin etsimään kuvaajaa instagramin kautta erilaisilla hakusanoilla, kuten perhekuvaus, vauvakuvaus, hääkuvaus, juhlakuvaus, potretti. Sitten rajasin kiinnostavimmat kuvaajat vielä paikkakunnan mukaan ja selasin instan lisäksi myös portfoliot heidän nettisivuiltaan.

Omista etsinnöistäni nousi tyyliltään yksi kuvaaja yli muiden, Minna Sipinen. Hänen ottamansa kuvat olivat pääosin hääpareista, mutta niissä oli juuri sellainen kaunis ja ihana, bohomainen herkkä tunnelma, jota olin itsekin hakenut. Hänen tyylinsä sopi yksi yhteen minulla mielessäni olleeseen fiilikseen ja värimaailmaan ristäispaikasta, pitsimekoista ja kukkasista.

Minna on aiemmin kuvannut myös häitä ja muita tapahtumia, mutta tätä nykyään keskittyy täysillä potretteihin. Pari, perhe ja lapsikuvausta hän tekee niin miljöössä kun uudenkarhealla studiollaan Helsingissä. Olin iloinen, että siitä huolimatta sain hänet kuitenkin kuvamaan vielä meidän ristiäiset – aina kannattaa siis kysyä jos kuvaaja tuntuu muuten oikealta.

Jos mahdollista, kuvaajaa etsisessä kannattaa olla myös mahdollisimman ajoissa, sillä etenkin monilla kesän viikonloput on bookattu jo aikoja sitten täyteen. Sopivan tai sopivien kuvaajien löytyessä kannattaakin heti laittaa kyselyä sähköpostilla.

Vieraan ihmisen pyytäminen intiimeihin perhejuhliin voi tuntua jännittävältä ajatukselta, mutta ammattitaitoinen kuvaaja kyllä osaa olla luontevasti paikalla niin, ettei kuvaaminen häiritse. Taka-alalla puuhasteleva kuvaaja saa yleensä taltioitua myös ne kaikista aidoimmat hetket, ilmeet ja reaktiot. Ja jos juhlien yhteydessä on mahdollista ottaa myös potrettikuvat vaikkapa perheen kesken, tulee siinä lyötyä kaksi kärpästä yhdellä kertaa, kun kaikki ovat kuitenkin jo valmiiksi laittautuneita.

Olen itse myös kerran antanut ystävälleni lahjaksi sen, että kuvasin hänen lapsensa ristiäisissä ja lupasin teettää kuvista heille kirjan muistoksi. Kiva idea, mutta tässä tapauksessa kävi vähän huonosti, sillä kadotin kameran muistikortin juhlien jälkeen ja kaikki kuvat siis katosivat samalla.

Mutta valokuvaajan palkkaaminen vaikka valmistujaisiin on minusta ihan tosi ihana (”aineeton”) lahjaidea. Moni kuitenkin tahtoo itsestään myös ne potretit valkolakki päässä.

Onko teillä ollut ulkopuolista kuvaajaa perhejuhlissa tai vaikka polttareissa?

Postauksen kuvat Minna Sipinen Photography