Pillahdin tänään itkuun pankkivirkailjan edessä. On taas vähän kiirettä pitänyt. Aamu alkoi sillä, kun juoksin ensin hiki hatussa Elviksen päiväkotikeskusteluun, sieltä matkalla postiin nappasin sentään kahvin mukaan.
Yksi inhokkihommaani on käydä postissa, joka jostain syystä on aivan kaupungin toisella laidalla. Yksi tärkeistä paketeista oli kadonnut, sitä ei löytynyt mistään. Kaksi muuta pakettia olivat taas aivan liian suuria ja painavia yksin kannettaviksi. Satuin myös vilkaisemaan säköpostiani kaiken hässäkän keskellä. Olin kokonaan unohtanut yhden työasian! Tässä vaiheessa alkoi tuntumaan, että korttitalo romahtaa ihan just. En voinut kun pahoitella ja luvata tekeväni unohtuneen homman mitä pikimmin.
Heti sen jälkeen muistin, että minunhan piti käydä vielä pankissa. En ole saanut muutamaan viikkoon mitään laskuja maksettua, sillä en yhtäkkiä muista käyttäjätunnustani! Tunnusta joka minulla on ollut ihan sama siitä saakka kun tili minulla on ollut, eli aina. Uusi tunnus pitäisi hakea sieltä, ennen kun puhelin, sähkö ja vuokasoppari olisivat seuraavaksi poikki.
Ratikkamatkalla sitä ehti sitten murhetia kaikkia niitä tekemättömiä koulutehteviä, ryhmätyötä joka on saanut minut repimään hiuksia päästäni sekä kaikkia muita 28654830282 asiaa jotka pitäisi hoitaa. Keskustaassa oli aivan liikaa ihmisiä ja mieluiten olisin vain mennyt johonkin hämärään nurkkaan hengittelemään paperipussiin. Lounasiakaan pankissa oli tietenkin tunnin jono. Olisipa mukana ollut lounasta. Tai aamupalaa.
Niin no se itku sitten. Sehän alkoi, kun vihdoin tiskille päästyäni selvisi, etten voikkaan saada tunnusta heti mukaani. Se lähetetään minulle postilla ja uudet pankkitunnukset sen jälkeen noin viikon päästä. Hain pää painuksissa kaupasta salaatin mukaan ja istuin koko ratikkamatkan suupielet alaspäin kääntyneinä ja aurinkolasit silmillä.
Kotona tsemppasin vielä unohtuneen työjutun kanssa ja sain kun sainkin sen tehtyä. Sitten kaikkeni antaneena oli vaihtoehtonani alkaa itkeä kovempaa, alkaa heittelemään kiukkuisena tavaroita tai kerätä itseni. En valinnut näistä vaihtoehdoista mitään, vaan menin päikkäreille. Unohdin laittaa herätyksen ja nukuin kaksi tuntia. Maailma näytti taas vähän paremmalta unien jälkeen.
Täyspäiväisen opiskelun yhdistäminen täyspäiväiseen työhön saattoi olla omien voimavarojen liioittelua. Herkkä mieli ja päässä aamusta iltaan pyörivät ideat eivät välttämättä ole paras yhdistelmä. Tarvitsen paljon tilaa ja aikaa ajatella, ja välillä tämä kaikki tuntuu ihan liian ylivoimaiselta. Mutta onneksi vain välillä. Stressi saa minut todella hajamieliseksi, asian unohtuvat, kasaantuvat ja kierre on valmis.
Päikkäreiden nukkuminen ehkä vie pari tuntia työskentelyaikaa, mutta en usko sen olevan kovinkaan tehokasta aikaa ennen akkujen lataamista. Jollain muulla stressinhallintakeinona voi olla rentoutusharjoitukset, luonnossa kävely tai liikunta. Itselleni toimii selvästi parhaiten kaikken hommien lopettaminen hetkeksi ja unten maille meno.
Ihan vielä en ole valmis menemään lukemaan luokamme ryhmächatin 572 lukematonta viestiä, mutta muuten tuntuu että kyllä mä tähän pystyn! Tottakai mä pystyn. Mutta vasta huomenna, koska nyt aijon mennä takaisin nukkumaan.
Niin ja muistan sen käyttäjätunnuksen taas!
