Jos meillä olisi onnistunut imetys, niin olisin halunnut täysimettää sinne suositeltuun kuuden kuukauden ikään asti, mutta koska homma ei mennyt toiveiden ja suunnitelmien mukaan, on Myy päässyt pikkuhiljaa maistelemaan myös muutakin, kun korviketta täytettyään neljä kuukautta muutama viikko takaperin.

Nykysuositusten mukaan kiinteiden maistelu suositellaan aloitettavaksi vauvan ollessa 4-6 kuukauden ikäinen ja yksillölliset valmiudet kunnossa. Valmiuksilla tarkoitetaan siis sitä, että vauva on itse valmis aloittamaan maistelun. Tällöin hänen pitäisi olla ainakin kiinnostunut ruoasta, vievän asioita suuhunsa sekä istuvan tuettuna ja hallittava tällöin myös päätään.

Olin itse etukäteen ajatellut, ettei kiinteiden maistelulla ole meillä kiire. Että alettaisiin katselemaan niitä sitten vasta lähempänä puolen vuoden ikää ja silloinkin pääosin sormiruokaillen. Kuitenkin joskus joulun tienoilla huomattiin, että kaikki syömäämme ruoka kiinnosti Myytä niin kovasti, että alettiin hänellekin aluksi ihan satunnaisesti pieniä maistiaisia antamaan.

Nyt pari viikkoa myöhemmin Myy on maistanut ainakin päärynää, omenaa, porkkanaa, perunaa, persimonia, mustikkaa, kurkkua, tomaattia, mansikkaa, mustaherukkaa, banaania, mangoa ja luumua. Kaikista hän on tähän mennessä tykännyt.

Määrät ovat edelleen hyvin pieniä, korkeintaan muutaman teelusikallisen verran tai vieläkin vähemmän. Perinteisen syöttämisen lisäksi hän on saanut syödä itse soseessa dipatulla lusikalla, jonka lisäksi käytössä on ollut silikoninen maistelututti.

Suurin osa Myyn syömistä ruoista olemme antaneet tuoreeltaan tai pakastettuna, mutta nyt aluksi muutamat kaupan luomusoseet ovat tuntuneet myös käteviltä, kun määrät ovat vielä niin pieniä. Loput on voinut laittaa sitten oman jogurtin tai smoothien joukkoon. Itse tehty sose jää myös vielä vähän liian karkeaksi, kun kaupan sileä sose taas menee alas paremmin.

Nyt kuitenkin viime päivinä maistelututti on ollut ihan hitti. Jos joku ei tiedä, niin kyseessä on tuttia muistuttava, mutta hieman isompi kapistus, jonka tuttiosan sisälle voi laittaa mitä vaan vauvalle sopivaa syötävää myös vähän isompina paloina. Tutin päässä on pienen pieni aukko, jota kautta vauva saa suuhunsa lähinnä makua sisällä olevasta ruoasta tuttia puremalla ja imemällä.

Vauvaa olisi hyvä syöttää aina pystyasennossa tai niin, että vauva pääsee kumartumaan eteenpäin. Esimerkiksi siis kuvissa oleva tyyli sitterissä takakenossa istuen ei ole oikeasti suositeltavaa, etenkään sitten kun vauva alkaa syömään enemmän tai karkeampaa ruokaa, tukehtumisriskin takia.

En itse malta odottaa, että Myy pääsee pian kanssamme ruokapöydän ääreen istumaan omaan tuoliinsa. Nykyään hän kyllä vaatii jo sinne päästä ja istuukin jommankumman vanhemman sylissä toisen syödessä itse sillä aikaa. Mietin itse myös, että pitäisikö pitkään kaavailemani ruokapöydän alle tulevan maton hankkimista vielä lykätä.

Sillä jos minä jotain tiedän lasten, etenkin sormiruokailusta, niin tiedän sen, että se jos joku on sotkuista puuhaa. Silti siinä on jotain ihanaa nähdä lapsen maistelevan, tutkivan ja saavan jopa mahaansakin saakka osan ruoasta.

Nelikuinen ja vielä kuusikuinenkin vauva on vielä todella pieni ja suolisto vasta kehittymässä, joten mitään kiirettä en suosittele kiinteiden kanssa pitämään. Ja vaikka vauva söisikin mielellään isojakin määriä kiinteitä, niin määrät tulisi pitää aluksi pieninä ja muistaa, että maito on vauvan pääasiallinen ravinnonlähde yksivuotiaaksi saakka.

Kaikenlaiset kokemukset ja ajatukset kiinteiden aloittamisesta kiinnostaa! Moni seuraaja onkin asiasta jo Instagramin puolella kysynyt, joten kiva jos saadaan keskustelua aiheesta aikaan! Kuten mitkä ruoat maistuvat ja sopivat vatsalle, mitkä eivät? Millä tahdilla uusia makuja ja missä muodossa?

Kuvissa näkyvät, bambusta valmistetut Clink-astiat saatu Mini Aislingista.

Älkää sanoko, että olen ainut vanhempi, joka joululomalta odottaa eritysiesti taukoa lasten harrastuksista. Vaikka syyskauden itselläni on ollut viikossa enää vain yhden lapsen harrastukseen vienti ja haku, tuntuu että sekin on ollut liikaa. Mutta vaikka Kaapo liikkuu itsenäisesti omiin harrastuksiinsa, on pelkästään sen, että ruoka on syötynä, kamat valmiina ja oikeaan aikaan ovesta ulos lähtemisen huolehtiminen ottanut välillä koville. En edes pysty ajatella sitä aikaa, kun minun piti vielä kaiken lisäksi viedä häntä harkkoihin.

Olen ollut aina sitä mieltä, ettei lapsi ei tarvitse hirveitä määriä säännöllisiä harrastuksia. Kerta viikkoon on hyvä määrä etenkin alle koululaiselle, mutta miksei vanhemmallekin lapselle. Päiväkoti ja koulu ovat itsessään jo rankkoja, niiden päälle ilta toisensa jälkeen harrastukseen kiirehtiminen voi olla helposti liian uuvuttavaa. Myös lapsen vanhemmille.

Itse tykkään sellaisesta kiireettömästä tunnelmasta, joka nykyään valitettavan harvoin kotonamme vallitsee. Niin että jokainen puuhailee joko keskenään tai itsekseen omiaan, ja jos joku sattuu vaikka ehdottaa lautapelin pelaamista, niin siihen on sillä hetkellä mahdollisuus.

Harmaita hiuksia taas aiheuttaa kiire ja tiukat aikataulut. Se että autottomana viikko-viikko vanhempana täytyy lähteä pimeään räntäsateiseen iltaan saattamaan lasta sirkuskouluun ja käyttää sen kestävän tunti tappamiseen koulun aulan kulahtaneella sohvalla itkuisen vauvan kanssa, ei taas kuulu lempipuuhiini.

Siksi olenkin ollut ehkä jopa vähän tiukka sen suhteen, että harrastuksia ei saa olla niin paljoa, että ne kuormittavat liikaa. Liikaa lasta ja minua.

Se mikä tällä hetkellä taas aiheuttaa hyvin suurta onnellisuutta, on se, kun lapset ovat löytäneet mieluisat harrastukset. Niin monet kerrat ollaan menty koko porukka suupielet alaspäin kääntyneitä sateiselle ja kylmälle futiskentälle. Jossa oikeastaan kukaan meistä ei haluaisi olla, mutta koska kaikki muutkin kaverit harrastavat jalkapalloa, pitää meidänkin.

Oikeastaan juurikin tuon futiksen lopettaminen oli tosi vaikea päätös, vaikka se ei kauhean mieluisa harrastus ollutkaan. Tokaluokkalaisen oli varmasti vaikea myöntää, että tämä ei ole minun juttuni, en saa tästä mielihyvää, enkä kehity tässä, kun kaikki parhaat kaverit tunsivat aivan päinvastoin ja ravasivat kolme kertaa viikossa treeneissä ja peleissä.

Onneksi pikkuhiljaa ne omat kiinnostuksen kohteet sekä lajit, joista niitä onnistumisia saa, alkavat löytymään. Viime vuoden laskettelureissu antoi molemmille pojille paljon itseluottamusta siihen, että kannattaa vain rohkeasti kokeilla omia rajojaan ja uusia juttuja, eikä mennä vain muiden mukana.

Viime syksynä Kaapo löysi kartaten ja jo nyt tuntuu, kun hän olisi harrastanut sitä aina. Yksilösuorittaminen sopii selvästi hänelle. Luonteeltaan hän on sellainen, joka tarvitsee palautetta ja sitäkin enemmän onnistumisia. Ja tässä lajissa sitä hän tosiaan niitä saa. Kehitys on ollut huimaa ja viime vyökokeesta hän sai koko ryhmän parhaat, täydet pisteet.

Eikä ihme tuolla treenimäärällä, Kaapo käy nimittäin harkoissa parhaimmillaan kolme kertaa viikossa. Kun sen lisäksi hänellä on vielä bändikoulu sekä koulun jälkeiset teatteri – ja improkerhot, koodikoulu sekä satunnainen palloilukerho, alkaa minua jo hengästyttää.

Jos joku toinen yhdeksänvuotiaan vanhempi kertoisi minulle lapsensa harrastavan näin paljon, voisin vähän ihmetellä. Tiedän kuitenkin, että suurin osa näistä on enemmän hauskanpitoa ja kavereiden kanssa koulun jälkeistä hengailua, kun vaativaa harrastamista. Ja koska hän kulkee näihin kaikkiin yhdessä kavereiden kanssa, ilman että minun täytyy itse fyysisesti liikkua minnekään, voin hyväksyä tämän määrän.

Sitten toisaalta ajattelen, että jos karate-harrastus tekee hänet noin onnelliseksi ja ylpeäksi itsestään, kehityksestään ja taidoistaan, niin tottahan toki minä kuskaisin häntä vaikka maailman ääriin (tai ainakin toiselle puolen kaupunkia) missä säässä tahansa vaikka kuinka monta kertaa viikossa. Onneksi minun ei kuitenkaan tarvitse, vaan voin kurkkia harkkoja parvekkeeltamme. Silti ihanaa kun tulevaan muutamaan viikkoon ei tarvitse miettiä mitään aikatauluja ja pikku karateka voi treenata vaikka olkkarissa pyykinkuivaustelinettä väistellen.

Miten paljon teillä harratetaan ja kuinka vakavissaan?

Meillä oli eilen aivan ihanat ristiäiset ja juhlat vauvan nimen kunniaksi. Juhlista vielä myöhemmin lisää, tärkein kuitenkin ensin, eli nimi. Meidän tytär sai kasteessa nimekseen Myy Saga Emilie.

Nimeä pyöriteltiin pitkään ja hartaasti, hienoja nimiä kun on niin paljon! Saga-nimi lyötiin lukkoon oikeastaan heti kun saimme tietää odottavamme tyttöä. Nimellä on suuri merkitys, sillä myös Oskun 95-vuotias supermummo on samanniminen. Myös Emilie on kunnianosoitus toiselle merkitykselliselle lähisukulaiselle.

Etunimi Myy taas tuntui sopivan vauvalle kun nappi päähän. Myy on ollut yksi suosikkinimistäni aina ja yksi niistä nimistä, mitä minulla on ollut mielessä mahdolliselle tulevalle tyttärelleni. Nimi Myy on monelle tuttu Tove Jansonin saduista, mutta itse asiassa nimi tulee alunperin Kreikan kirjaimistosta ja sille on myös oma symboli μ. Sitä on käytetty myöhemmin myös Latinalaisessa kirjamistossa ja metrin miljoonas­osan tunnuksena. Täten Myyn voidaankin katsoa tarkoittavan pienintä mitä on. Ja sitä Myy nyt onkin, perheemme pienin.

Mikä minusta on hienoa on se, että kaikki nämä nimet kuvastavat vahvoja, rehellisiä, rohkeita ja omaa tietään kulkevia naisia. Minusta nimen valinnassa riittää hyvin se, että se on omasta mielestään kaunis, mutta ihanaa myös, että näillä nimillä on sen lisäksi vähän isompi merkitys meille.

Meidän pikkuinen täytti tällä viikolla jo kaksi kuukautta ja hän onkin muuttunut päivä päivältä kaikilta eleiltään ”isommaksi”. Synytmästään saakka hän on ollut todella tarkkaavainen, mutta vuorovaikutus näiden kahden kuukauden aikana on lisääntynyt hurjasti. Onhan hän vielä todella pieni, mutta omiin silmiin jo ihan jätti.

VAUVA 2KK

– 5070 g & n 60 cm
– Hymyilee, jokeltelee ja nauraa
– Näyttää kieltä
– Vastaa hymyyn ja ilahtuu kasvot nähdessään
– Ei huoli enää tissiä, vaan syö kaiken maidon pullosta
– Syö tuttia ja yrittää sen pudotessa työntää sen takaisin suuhunsa
– Jos tuttia ei ole saatavilla syö nyrkkiään
– Nukkuu öisin parhaiten vieressä, päivällä vaunuissa
– Syö noin kolmen tunnin välein
– Puklaa p a l j o n
– Tykkää jumppaamisesta, suikussa käynnistä ja viheltämisestä
– Viihtyy jo hetkiä itsekseen esimerkiksi sitterissä
– On aina hatioissaan veljistään
– Ei pidä yhtään lattialla vatsallaan olosta
– Lempipaikka kotona on kylpyhuoneen vaipanvaihtoalusta
– Nukahtaa unille usein ihan itsekseen tai vähän heijaamalla
– Käynyt ekalla ulkomaan reissullaan
– Silmäripset ovat kasvaneet ja tummuneet ja päälaella näkyy jo vähän ruskeita hiuksia
– On edelleen vailla virallista nimeä
– Muistuttaa välillä paljon äitiään vauvana, välillä ihan samanlaiset ilmeet kun isällään

VAUVA 1 KK

Kun vauva tulee taloon se on suuri muutos ihan kaikille perheenjäsenille. Aikoinaan, kun Elvis syntyi, Kaapo oli juuri täyttänyt kaksi vuotta ja silloin se ikäero oli tosi hyvä. Toki kahden pienen kanssa on rankkaa, mutta silloin säästyimme täysin kaikenlaisilta mustasukkaisuuksilta. Toki myös vanhemman lapsen rauhallinen ja empaattinen luonne saattoi auttaa asiaan, mutta mietin usein että tilanne olisi saattanut olla ihan erilainen vaikkapa kolmen vuoden ikäerolla.

Nyt kun pojat ovat vauvaa lähes 9 -ja 7 vuotta vanhempia, en myöskään odottanut näin isoilla ikäeroilla tulevan mitään vaikeaa mustasukkaisuutta. Eikä sellaista tosiaan ole ollutkaan.

Välillä kuitenkin huomaan ettei aikani riitä kaikille, mutta se oli etukäteen tiedossa – myös vanhemmille lapsille. He sekä ymmärtävät että hyäksyvät sen, että vauva tarvitsee paljon huomiota ja että hän ei voi myöskään odottaa vuoroaan samalla tavalla. Silti välillä, muutaman kerran, on tuntunut kurjalta etten pysty antamaan ja olemaan ihan samalla tavalla kun ennen. Etenkin kun vauvan syntymä sattui muutenkin uuteen elämänvaiheeseen, koulujen alkamisen kanssa samaan aikaan.

No miten pojat ovat sitten muuten suhtautuneet uuteen pikkusiskoon? He ovat aivan haltioissaan. On niin ihana seurata vierestä miten he katsovat vauvaa, menevät aina kotiin tullessaan suoraan hänen luokseen ja kuinka he mielellään auttavat kaikessa vauvaan liittyvässä. Kuten etukäteen uumoilinkin, heistä on jo nyt ollut myös suuri apu vauvan viihdyttämisessä ja pienten askareiden hoitamisessa.

Suojeluvaistokin on heti ollut ihan huipussaan. Heti jos vauva parahataa, molemmat säntäävät hänen luokseen. Vauvan nimeä ja siitä mahdollisesti koulussa väännettäviä nimimuunnoksia mietittäessä he molemmat myös tulivat yhteistuumin siihen tuolokseen, että kenellekkään edes pikkusiskon kiusaamista ajattelevalle ei jää epäselväksi ketä häntä suojelee. Säälin myös jo etukäteen kaikkia poikaystäväehdokkaita.

Kaikki on siis mennyt lasten osalta ihanasti. Heillä on ollut alusta saakka yhdessä hyvä meno ja oli ihana huomata miten yhtälailla he kiintyivät ja ihastuivat vauvaan. Hän oli heille heti hyvin tärkeä ja rakas. On mielenkiintoista nähdä minkälainen suhde sisaruksille vuosien saatossa muodostuu. Ihanat sisko ja veljet!