KIINTEIDEN ALOITUS

8/01/2019

Jos meillä olisi onnistunut imetys, niin olisin halunnut täysimettää sinne suositeltuun kuuden kuukauden ikään asti, mutta koska homma ei mennyt toiveiden ja suunnitelmien mukaan, on Myy päässyt pikkuhiljaa maistelemaan myös muutakin, kun korviketta täytettyään neljä kuukautta muutama viikko takaperin.

Nykysuositusten mukaan kiinteiden maistelu suositellaan aloitettavaksi vauvan ollessa 4-6 kuukauden ikäinen ja yksillölliset valmiudet kunnossa. Valmiuksilla tarkoitetaan siis sitä, että vauva on itse valmis aloittamaan maistelun. Tällöin hänen pitäisi olla ainakin kiinnostunut ruoasta, vievän asioita suuhunsa sekä istuvan tuettuna ja hallittava tällöin myös päätään.

Olin itse etukäteen ajatellut, ettei kiinteiden maistelulla ole meillä kiire. Että alettaisiin katselemaan niitä sitten vasta lähempänä puolen vuoden ikää ja silloinkin pääosin sormiruokaillen. Kuitenkin joskus joulun tienoilla huomattiin, että kaikki syömäämme ruoka kiinnosti Myytä niin kovasti, että alettiin hänellekin aluksi ihan satunnaisesti pieniä maistiaisia antamaan.

Nyt pari viikkoa myöhemmin Myy on maistanut ainakin päärynää, omenaa, porkkanaa, perunaa, persimonia, mustikkaa, kurkkua, tomaattia, mansikkaa, mustaherukkaa, banaania, mangoa ja luumua. Kaikista hän on tähän mennessä tykännyt.

Määrät ovat edelleen hyvin pieniä, korkeintaan muutaman teelusikallisen verran tai vieläkin vähemmän. Perinteisen syöttämisen lisäksi hän on saanut syödä itse soseessa dipatulla lusikalla, jonka lisäksi käytössä on ollut silikoninen maistelututti.

Suurin osa Myyn syömistä ruoista olemme antaneet tuoreeltaan tai pakastettuna, mutta nyt aluksi muutamat kaupan luomusoseet ovat tuntuneet myös käteviltä, kun määrät ovat vielä niin pieniä. Loput on voinut laittaa sitten oman jogurtin tai smoothien joukkoon. Itse tehty sose jää myös vielä vähän liian karkeaksi, kun kaupan sileä sose taas menee alas paremmin.

Nyt kuitenkin viime päivinä maistelututti on ollut ihan hitti. Jos joku ei tiedä, niin kyseessä on tuttia muistuttava, mutta hieman isompi kapistus, jonka tuttiosan sisälle voi laittaa mitä vaan vauvalle sopivaa syötävää myös vähän isompina paloina. Tutin päässä on pienen pieni aukko, jota kautta vauva saa suuhunsa lähinnä makua sisällä olevasta ruoasta tuttia puremalla ja imemällä.

Vauvaa olisi hyvä syöttää aina pystyasennossa tai niin, että vauva pääsee kumartumaan eteenpäin. Esimerkiksi siis kuvissa oleva tyyli sitterissä takakenossa istuen ei ole oikeasti suositeltavaa, etenkään sitten kun vauva alkaa syömään enemmän tai karkeampaa ruokaa, tukehtumisriskin takia.

En itse malta odottaa, että Myy pääsee pian kanssamme ruokapöydän ääreen istumaan omaan tuoliinsa. Nykyään hän kyllä vaatii jo sinne päästä ja istuukin jommankumman vanhemman sylissä toisen syödessä itse sillä aikaa. Mietin itse myös, että pitäisikö pitkään kaavailemani ruokapöydän alle tulevan maton hankkimista vielä lykätä.

Sillä jos minä jotain tiedän lasten, etenkin sormiruokailusta, niin tiedän sen, että se jos joku on sotkuista puuhaa. Silti siinä on jotain ihanaa nähdä lapsen maistelevan, tutkivan ja saavan jopa mahaansakin saakka osan ruoasta.

Nelikuinen ja vielä kuusikuinenkin vauva on vielä todella pieni ja suolisto vasta kehittymässä, joten mitään kiirettä en suosittele kiinteiden kanssa pitämään. Ja vaikka vauva söisikin mielellään isojakin määriä kiinteitä, niin määrät tulisi pitää aluksi pieninä ja muistaa, että maito on vauvan pääasiallinen ravinnonlähde yksivuotiaaksi saakka.

Kaikenlaiset kokemukset ja ajatukset kiinteiden aloittamisesta kiinnostaa! Moni seuraaja onkin asiasta jo Instagramin puolella kysynyt, joten kiva jos saadaan keskustelua aiheesta aikaan! Kuten mitkä ruoat maistuvat ja sopivat vatsalle, mitkä eivät? Millä tahdilla uusia makuja ja missä muodossa?

Kuvissa näkyvät, bambusta valmistetut Clink-astiat saatu Mini Aislingista.


IMETYSPETTYMYS

7/10/2018

Minun ei ollut tarkoitus kirjoittaa imetystaipaleestamme mitään ennen kun jonkun ajan päästä näkisimme, että mihin suuntaan se sitten lopulta meni. Kuitenkin itkettyäni eilen taas puoli päivää silmiä päästäni, osittain epäonnistumisten takia, mutta suureksi osaksi kuitenkin siksi, että tunnen olevani aika yksin tämän pettymykseni kanssa, eikä kukaan oikein ymmärrä sitä miltä se minusta tuntuu – ajattelin että ehkä asiaa olisikin hyvä avata tänne, sillä siellä ruudun toisella puolella on varmasti joukko joka tajuaa mitä käyn läpi.

Ensimmäisen lapsen kanssa imetys ei onnistunut kun osittaisena kolmen viikon ikään saakka. Nykyisillä tietotaidoillani se olisikin saattanut onnistua, mutta silloin nuorena äitinä en osannut edes vaatia apua – enkä tiedä olisiko sitä edes yhdeksän vuotta sitten ollut samalla tavalla kun nyt. Ainoastaan yhden ainoan kerran onnistuin tuolloin imettämään ilman rintakumia ja muistan sen hetken ihan selvästi ja yksityiskohtaisesti vieläkin. Muuten vauva sai pullosta kaiken maitonsa ja kolmen viikon jälkeen siis pelkkää korviketta.

Toisen lapsen kanssa kaikki meni toisin. Sairaalassa minulle sattui imetyksestä paljon tietävä kätilö (vielä silloin nämä ”imetys”kätilöt olivat usein sairaalassa erikseen) ja hänen pienellä vinkillään imetys lähti sujumaan heti synnytyksen jälkeen. Täysimetin 6,5 kuukautta, jonka jälkeen osittain vielä lähes vuoden ikään saakka.

Yhden pettymyksen jälkeen oli ihan mahtavaa vihdoin onnistua ja kokea se imetyksen helppous. Kun ensimmäisen kanssa piti yöllä nousta lämmittämään maitoa, pestä ja steriloida välineitä ja aina huolehtia, että oli pullot ja korvikkeet mukana, toisen kanssa pystyi vaan tuikata tissin suuhun ja jatkaa mitä sitten olikaan tekemässä.

Ennen kolmatta raskautta päätin pitkän pohdinnan jälkeen mennä terveydellisistä syistä tehtävään rintojenpienennysleikkaukseen. Kyseisessä leikkauksessa koko nänni irroitetaan ja kiinniteteään uudelleen, jolloin myös osa maitotiehyistä katkeaa. Kuulemani mukaan kuitenkin noin puolet leikatuista äideistä onnistuvat täysimetyksessä tämänkin jälkeen.

Etukäteen oli siis tiedossa, että joko imetys onnistuu tai ei – sen näkee sitten. Loppuraskaudessa rinnoistani alkoi kuitenkin erittymään jo esimaitoa, joka oli ainakin merkki siitä että maitoa tulee – hienoa! Ajattelin että kyllä se siitä, onnistun tälläkin kertaa nyt kun tiedän miten se tapahtuu.

Ihana pieni vauvamme syntyi seitsemän viikkoa sitten täysiaikaisena, kolmikiloisena pikkuisena. Synnytys sujui hyvin ja sain vauvan heti rinnalleni. Ensi-imetys ei kuitenkaan meinannut onnistua, sillä vauvalla oli hyvin pieni suppusuu ja vielä pienempi leuka. Imuotteen saaminen oli hankalaa ja lopulta taivuin kätilön suositukseen yrittää imettämistä rintakumin kanssa. Olin jo vähän huonona tästä, sillä koen että ensimmäisen lapsen kanssa imetys epäonnistui osittain juuri rintakumin käytön takia. Vauvan kielijänteet tarkistettiin useampaan otteeseen käilön ja lääkärin toimesta.

Jatkoin imetystä rintakumilla, sillä muuten se ei onnistunut, maitoa kuitenkin tuli hyvin vastasyntyneen tarpeisiin. Kuitenkin vauva alkoi olemaan todella uninen, jopa vähän löysä ja alkoi kellertämään melko voimakkaasti. Jonkin ajan päästä myös hänen sokerinsa laskivat, joten hänelle piti antaa lisämaitoa. Sain kuitenkin itse pumpattua jo tässä vaiheessa melko reilusti kolostrumia, eli esimaitoa, jota annoimme vauvalle kolmen tunnin välein hörpytämällä tai luskilla ja ruiskulla jottei maidon antaminen häiritsisi imuotteen harjoittelua.

Vauva alkoikin virkoamaan, eikä myöskään painonlasku ollut normaalia suurempi, joten kolme päivää synnytyksen pääsimme kotiin ja jatkoimme siellä samaa, eli rintakumin kanssa imettämistä ja pumpatun maidon antamista – ruokakello soi edelleen komen tunnin välein – öisinkin. Myös maito nousi kunnolla rintoihin. Pari päivää myöhemmin kävimme imetyspolilla imetysohjaajan juttusilla, jossa saimme luvan vähentää lisämaidon antamista. Olimme helpottuneita, sillä vauva sylki ison osan antamastamme maidosta vahingossa pois, jonka lisäksi öisin oli todella raskasta sitä vielä imetyksen päälle uniselle vauvalle antaa. Jatkoin silti edelleen maidon pumppaamista useamman kerran päivässä ja pakkaseen alkoikin kerääntyä sitä hyvä varasto.

Meni taas muutama päivä ja meillä oli neuvola. Mielestäni meillä oli mennyt kaikki ihan hyvin ja vauva oli ollut virkeä, mutta painoa ei sitten kuitenkaan ollut tullut tarpeeksi. Neuvolan terkkamme oli tästä kovin huolissaan ja patisti meidät antamaan vauvalle jokaisen syötön päälle ison määrän lisämaitoa tuttipulolla. Myöhemmin tutkin ettei vielä tässä vaiheessa (vähän alle kaksiviikoisena) vauvan olisikaan ollut vielä tarvinnut saavuttaa syntymäpainoaan – mutta koska vauva oli hiutusen alle kolmikiloinen, eli terkan mukaan pienipainoinen, niin näin meidän olisi toimittava.

Minä siis tehostin pumppausta, imetin toisesta rinnasta ja pumppasin samaan aikaan toisesta. Rintakuminkin kanssa vauvan imuote oli väärä ja nännit olivat aluksi usein vesikelloilla tai jopa veriset. Imetyksen päälle annettiin pullosta pumpattua maitoa. Jos en ollut kokoajan kotona, pumppausmäärät vähenivät ja jouduimme ottamaan maitoa pakkasesta. Pikkuhiljaa pakastettu maito alkoi hupenemaan ja oman maidon lisäksi tuli myös pieni määrä korviketta. Vauva nukahti nopeasti rinnalle, mutta pullosta joi ahnaasti.

Vauvan paino nousi, muttei neuvolan mielestä tarpeeksi. Itse aloin huolestumaan enemmän omasta maidontuotannostani. ja stressi asiasta pahensi vielä asiaa. Olin aivan loppu jatkuvaan pumppaamiseen, imettämiseen ja maidon pullosta syöttämiseen. Yritin olla vauvan kanssa mahdollisimman paljon ihokontaktissa ja öisinkin heräsin kolmen tunnin välein pumppaamaan maitoa. En juurikaan poistunut kotoa, sillä en halunnut yhtään ylimääräisiä pitkiä taukoja imetykseen ja pumppaamiseen. Tuntui ettei lähipiiri oikein ymmärtänyt tätä ja oli vaikea selitellä, että arvostan kyllä aputarjouksia vauvan hoidon kanssa mutten juuri nyt ole valmis niitä ottamaan vastaan, tai että olisi kyllä kiva nähdä mutta minun on helpompi olla kahdestaan vauvan kanssa pesimässä ja maitoa pumpaten – joten meille ei nyt voi tulla kylään.

Monet, neuvolasta lähtien, yrittivät lohdutella, että kasvaa ne lapset korvikkeellakin. Tämä ärsytti suunnattomasti, sillä se tuntui siltä ettei imetysyritystäni tuettu millään tavalla näin sanomalla (tietysti olin valmiiksi jo vähän herkillä). Joka yö olin varma että nyt lopetan tämän yrittämisen, mutta muutaman tunnin unien jälkeen päätin yrittää tsempata aina vielä seuraavaan päivään.

Suureksi onneksi aikaamme imetysohjaajalle aikaistettiin ja ensimmäisellä kerralla vietimmekin siellä lähes kaksi tuntia. Vihdoin kohtasin jonkun joka aidosti ymmärsi minua ja haluani onnistua imetyksessä. Omassa neuvolassa toiveeni täysimetyksestä oltiin vain ohitettu olankohautuksella. Asia tuntui olevan hänelle yhtä tärkeä kun minullekin. Mitään ihmettä taikasauvalla hän ei toki voinut tehdä, mutta sain paljon uutta tietoa ja vinkkejä muunmuassa lapsentahtisesta pulloruokinnasta (uskomatonta ettei tätä ohjeistettu neuvolassa mitenkään!), imetysapulatteen teosta sekä mikä tärkeintä, sain paljon kehuja tähän astisesta yrittämisestäni sekä todella paljon tsemppiä tulevaan. Ilman tätä käyntiä olisin varmasti luovuttanut. Sovittiin myös uusi käynti viikon päähän.

Kaikesta huolimatta vauva alkoi kokoajan enemmän ja enemmän hylkimään rintaa ja suosimaan pulloa, myöskin annettavan korvikkeen määrä kasvoi pikkuhiljaa, vaikka edelleen suurimmaksi osaksi hän saikin pumppaamani maitoa. Vauva kiri kiinni painoonsa, joka nousi nyt huimaa vauhtia. Hän tykkäsi juoda pullosta, sillä se oli paljon helpompaa kun rinnasta. Olen myös miettinyt, että miten taustalla oleva leikkaus vaikuttaa siihen, kuinka kovaa maitoa täytyy imeä. Ainakaan se ei suihkua samaan tapaan kun edellisen lapsen kanssa.

Nyt viime päivinä olen taas ollut hyvin maassa imetyksemme tämän hetkisestä tilanteesta. Vauva ei suostu rinnalle enää juuri ollenkaan. Olen kyllä yrittänyt kaikkeni. Huijata unista vauvaa, huijata tutin kanssa, yrittää imetysapulaitteen kanssa, rintakumilla ja ilman, eri asentoja, yrittänyt imettää laulaessa, hytkyttäessä, suihkussa, pimeässä.. Olen ollut jopa niin pettynyt itseeni etten ole vastannut tuon mahtavan imetysohjaajan puheluihin. On tuntunut vaan niin pahalta myöntää, ettämissä tilanteessa nyt olen ja miten epäonnistunut olen.

Silti olen jatkanut päivästä toiseen. Googlaillut uutta tehokkaampaa rintapumppua, lukenut täyspumppaamisesta ja oppinut edelleen uusia tapoja nostattaa omaa maidontuotantoa. Olen syönyt hirvittävät määrät mangnesiumia ja kalkkia sekä pumpannut pumpannut ja pumpannut. Huutavaa ja rinnalla raivoavaa vauvaa en ole jaksanut yrittää enää imettää kun jotain muutamia kertoja päivässä. Usein kun se on päättynyt joko omaan itkuuni, lähimmän esineen raivoisaan viskaamiseen vastapäiseen nurkkaan tai usein näihin molempiin.

Sitten taas tulee hetki kun vauva tarttuukin rintaan ja alkaa syömään. Kuten tänä aamuna (ja vielä ilman rintakumia!). Nämä hetket eivät usein kestä pitkään, muutaman minuutin. Mutta ne merkitsevät paljon. Se kun vauva nielee, katsoo minua silmiin ja tunnen ihan eritysen yhteyden välillämme. Näiden hetkien vuoksi en ole valmis vielä luovuttamaan. Ja onhan se maitopullon lämmittäminen monta kertaa keskellä yötä myös ihan helvetin rasittavaa.

En ennen raskautta tiennyt kuinka tärkeäksi tämä imetyksen onnistuminen voisi minulle ollakaan. Ja tällä hetkellä se täyttää joka hetkeni, kun en pumppaa, yritä imettää tai syötä vauvaa pullosta ajattelen sitä. Välillä aivan maassa ja loppuunpalaneena, välillä luottavaisemmin mielin. Vielä en tosiaan ole valmis lopettamaan yrittämistä ja toivon päätöstäni kunnioitetaan vaikkei sitä ihan ymmärrettäisikään.

Tiedän, että vauva kasvaa korvikkeella hyvin ja että korvikeruokituista lapsista kasvaa aivan yhtä hyviä kun rintaruokituistakin. Mutta kun imetyksessä ei ole kyse pelkästä ruokkimisesta. Imetys on ennenkaikkea läheisyyttä ja lähentymistä, vuorovaikutusta ja onnentunnetta. Sitä että tässä hetkessä minut on tehty juuri tätä varten.