Älkää käsittäkö väärin, parasta on se kun lapset on kotona, ja sillon kun eivät ole niin ikävöin heitä tosi paljon. Mutta niinä päivinä kun pojat ovat isällään ja minä monta päivää yksin kotona, huomaan pystyväni keskittymään ihan pienempiinkin asiohin. Fiilistelemään, pysähtymän ja nauttimaan hetkestä aika paljon paremmin. Parhaita ovat etenkin ne päivät kun ei ole kiire minnekkään. Sitä vaan pysähtyy ihastelemaan ikkunasta heijastuvia värejä, istumaan kaikessa rauhassa aamupalapöydässä (kello kaksitoista päivällä yökkäri päällä) ja jotenkin rauhoittua ja nollata pää kaikesta arkihulinasta. Eikä kukaan ole sanomassa että äiti sä oot nolo, kun tanssin keskellä keittiötä ja laulan Hesan naisia.

Joskus aikoinaan, kun opin olemaan kotona ilman lapsia ja nauttimaan siitä, aloin potemaan myös huonoa omaatuntoa. Luonnollisesti, äitiys – kyllä te tiedätte. Mutta onneksi sitä äitiyttä ei kuitenkaan mitata sillä, kuka itkee eniten yksin kotona lastensa perään. Oikeastaan poden nykyään enemmän huono omaatuntoa siitä, jos en käytä tätä täysin omaa aikaani mahdollisimman hyvin. Ja se ei siis liity mitenkään vaikka siihen, että kuinka paljon sinä aikana teen töitä tai siivoa. Vaan juurikin siihen, että miten hyvin pystyn olemaan ja arvostamaan sitä yksinoloa, fiilistelemään juttuja joista tykkään. Oli sitten ihan vaikka ikkunasta ulos katselemista. Ja tottakai lasten ollessa kotona myös pidetään hauskaa, koitetaan olla läsnä ja nautitaan siitä, mutta onhan se silti silloin vähän erilaista.

Ennen kun silloin 2,5 vuotta sitten erosin, en ollut oikein edes ollut yksin. Ja silloin kun olin, käytin sen lähinnä nukkumiseen tai juurikin siivoamiseen. Muutama kaverini on väsyneenä arjen pyörittämisestä joskus sanonut, että on miettinyt eroa ihan vain sen takia että saisi kunnolla vapaa-aikaa sitten kun lapset ovat isällään. Eihän kukaan oikeasti siitä syystä eroaisi, mutta ymmärrän hyvin ajatuksen tuossa takana. Varmaan moni teistäkin? Oma aika ja kivojen juttujen tekeminen on tärkeää. Mutta silti olen joutunut opettelemaan tekemään asioita yksin, olemaan yksin, niin että oikeasti nautin siitä. Juuri tänäänkin on ollut ihan parasta rauhassa aamulla kokkailla aamupalaa itselle, pyöriä kotona, puuhailla, pysähtyä kun siltä tuntuu, mennä pyörällä uimaan, istua hiljaisuudessa saunassa ja sitten tulla takaisin tyhjään kotiin kotiin – tehdä tämä kaikki yksin omassa hiljaisuudessa. Välillä ajatukset laukkaavaat ja sitten välillä mielen saa ihan tyhjäksi. Tavallaan pystyy olla vaan ja hengitellä juuri sitä hetkeä. Hurjan terapeuttista. Kun on viettänyt koko edellisen viikon lasten kanssa ja sitten viikonlopun öitä myöten ystävien seurassa, on tällainen päivä, kun ei (naapurin moikkaamista lukuunottama) ole edes puhunut kenellekkään, verrattavissa vaikka paastoon. Tekee vaan tosi hyvää.

En kuitenkaan kokoajan halua olla yksin. Mutta on kiva että pystyn siihen jos pitää, ja juurikin siinä hetkessä elämisellä saa siitä itselleen tosi kivaa. Mielelläni teen asioita lasten kanssa tai ihan vaan puuhailen heidän kanssaan kotona, nään kavereita ja tuon macbookinkin vaihtaisin tosi paljonn mielummin johonkin vähän pehmeämpään unikaveriin. Yksinolo ei pelota enää, niin kun joskus ennen ja itseasiassa tykkään siitä sopivissa määrin tosi tosi paljon. Etenkin tällaisista päivistä, kun osaa nauttia täysillä jopa niistä ihan pienistä jutuista. Vahva suositus.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Kesän to do listasta suoritettuja ovat jo:

– ajaa kaikkialle uudella laatikkopyörällä
– ostaa kausikortin uimastadkalle
– käydä aamu-uinneilla
– ihastua ja pussailla
– kävellä yöreinnoilta kotiin kun aurinko nousee
– koluta kaikki helsingin ilmaistapahtumat ja puistokeikat (osittain)
– olla rohkea
– syödä hirveästi mansikoita, kirsikoita ja herneitä
– seikkailla suomenlinnassa
– tehdä ihania aamupaloja
– mökkeillä perinteisesti
– bailata mökillä
– olla lasten kanssa aamusta iltaan ulkona
– riekkua festareilla
– sisustaa kotia
– ostaa kukat, hedelmät ja vihannekset torilta
– kastua kesäsateessa
– nauttia jokaisesta auringonsäteestä
– ottaa tatuoinnin
– katsoa mitä tuleman pitää ja sanoa mahdollisimman usein kaikkeen kyllä

Suorittamatta:

– kävellä korkokengillä
– nukahtaa nurmikolle
– käydä suppaamassa
– syöttää lampaita
– kokeilla (ehkä) sinisiä hiuksia
– myydä kirppiksellä
– tehdä mansikkakermakakku
– laskea vesiliukumäestä
– puistojoogata
– käydä uimassa jossain pienessä lammessa keskellä metsää
– käydä kaikissa linnanmäen laitteissa
– lähteä roadtripille asuntoautolla
– nukkua teltassa
– soutaa
– tehdä kukkaseppeleen

Muita tehtyjä juttuja, olen:

– istunut 9 tuntia paljussa
– pitänyt kotibileet
– jatkoilla jalkapallokentällä
– jatkoilla mattolaiturilla
– saanut uusia ystäviä
– itkenyt sydänsuruja ja ikävää
– heittänyt talviturkin meressä
– pelannut pingistä pihalla
– tutustunut naapureihin
– grillannut

Ja kohta lähden pyöräilytreffeille yhen söpön kanssa, iiiik!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Arvaatkaa mitä olen tehnyt viimeiset pari päivää? No tietysti nauttinut auringsta, kuten moni muukin. Ja olen tehnyt sitä ihanien ihmisTen ympäröimänä. Nauranut, tanssinut kadulla, hajoillut, pyöräillyt, hokenut ai gauheeta, käynyt syömässä hyvin, nukkunut yön hotellissa, lennättänyt söpöä poikaa lentsikassa, suunnitellut kaveritribalitatskaa, bailannut, kuvannut erikoisia kokkivideoita, syöttänyt lokille pizzaa… ja paljon muuta. Lähinnä kuitenkin nauranut. Ja kaikki tämä parhaiden ystävien seurassa. Vanhojen ja uusien.

Ystävät ovat aina olleet tärkeitä ja isossa osassa elämää, mutta etenkin nyt pari vuotta sinkkuna ollessa heidän merkitys on kasvanut vielä entisestään. Kenelle muulle voisinkaan jakaa tinderin sekopäisimmät viestit tai soittaa kahden tunnin terapiapuheluita.

Vuosien saatossa useampi ystävyyssuhde on muuttunut siinä missä mekin ihmisinä. Mutta mielestäni on ihana että on sekä niitä ystäviä joiden kanssa ollaan tekemissä päivittäin, sekä sitten niitä, joiden tietää olevan siellä jossain ja juttujen jatkuvan vaikka vuodenkin jälkeen siihen mihin se viimeksi jäi. Tosi moni ystävistäni on vuosien takaa, peruskoulusta ja jopa päiväkodista saakka. Ja sitten on näitä uusia. Olen viimeaikoina saanut elämääni niin hienoja ihmisiä että sydän meinaa haljeta. Se tunne kun ekan kerrat tapaat jonkun ja huomaatte heti että tää tyyppi on mätchi. Viimeksi eilen kävi niin. Sitä ennen pari viikkoa sitten. Niin mahottoman hienoa. Miten näin monella muullakin ihmisellä voi olla yhtä huono huumori. Korvaamatonta.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Oltiin tänään ystäväni ja lasten kanssa leikkipuistossa. Tustustuttiin tämän ystävän kanssa aikoinaan kun esikoisemme olivat vauvoja. Käytiin yhdessä muskarissa, istuttiin hiekkalaatikolla ja toistemme luona kahvilla. Aloimme odottamaan kuopuksiamme samaan aikaan, saimme vertaistukea toisiltamme sekä monelta muulta samassa tilanteessa olevalta uudelta äiti-ystävältä. Istuttiin yhdessä puistossa, kerhossa tai toistemme kotona, kun lapset leikkivät vieressä. Juotiin kahvia ja juteltiin kaikesta. Se oli silloin maailman tärkeintä, mutta pikkuhiljaa kerrat alkoivat vähenemään.

Sen sijaan että käytäisiin tuolla puistossa vähintään viisi kertaa viikossa, ovat kerrat harventuneet jopa vain kertaan kuukaudessa. Sitä on aina ajatellut, että se johtuu vaan työkiireistä ja siitä että lapset ovat hoidossa. Mutta tänään oivalsin että puistoilu on vähentynyt siksi, ettei sille ole enää samanlaista tarvetta. Siis tarvetta itselle.

Tänään tunsin oloni puistossa ulkopuoliseksi. Sen sijaan että ennen tiesin kaikkien nimet ja osoitteet, en tänään tuntenut juuri ketään. Puistossa olevat äidit ja isät ulkoilivat lähinnä noin vuoden ikäisten lastensa kanssa. Kahvi ei ollut esillä kuten ennen ja puiston henkilökunta oli vaihtunut. Minulle neuvottiin missä kahvikupit olivat – vaikka minä olen vuosien aikana ottanut sellaisen samaisesta kaapista noin miljoona kertaa.

Juttelimme kaverini kanssa, että puiston tunnelma on muuttunut. Kunnes tulimme siihen tulokseen että kyllä meno on edelleen sama, mutta jos joku on muuttunut se olemme me. Sen sijaan että ennen oli lasten kanssa päästävä aamusta pois kotoa, ennen kun seinät kaatuvat päälle ja lapset tuhoavat asunnon, nyt sitä haluaisi mielummin olla kotona niin paljon kun mahdollista.

On haikeaa miten asiat muuttuu, mutta nykyään niiden äitien kanssa vietetään sitten iltaa iltaa ilman lapsia. Latte ja piltin jämät on vaihtunut viiniin ja rucolapizzaan. Ei yhtään huono diili mielestäni. Silti tulee aika ajoin haikein mielin muisteltua aikoja kun lapset olivat pieniä. Ja sitten havahdun, etten silloin saanut pestä hampaitani edes kahta minuttia rauhassa. Aikansa kaikkea siis. Lattemamma-ajat ovat siis takana päin.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

It’s a little bit funny
this feeling inside
I’m not one of those
who can easily hide

And you can tell everybody this is your song
It may be quite simple but now that it’s done
I hope you don’t mind
I hope you don’t mind that I put down in words
How wonderful life is while you’re in the world

Tuo laulu on soinnut koko Juhannuksen päässäni. Siitä saakka kun kaverini Paju lauloi kello puoli viidestä huolimatta sitä kauniisti aitan parvella kitaran säestäessä. Takana on ihana Juhannus. Elämään on tupsahtanut taas huikeita uusia ystäviä, ja oikeasti ihmettelen ettei sixpäkki jo näy kaiken sen nauramisen  tuloksena. Juhannus oli myös hyvin erilainen siinä mielessä, etten ole viettänyt sitä ilman lapsia heidän syntymänsä jälkeen. Enkä muutenkaan ole oikeastaan koskaan ennen viettänyt villejä juhannusbileitä pelaamassa tuntitolkulla paljussa pullonpyöritystä. No, nyt olen tehnyt senkin.

Kaiken naurun ja ilon lisäksi viikko on ollut hyvin haikea ja paikoitellen myös raskas. Lapset lähtivät isänsä kanssa viikoksi mökille ja olen ikävöinyt heitä enemmän kuin koskaan. Se että he ovat monen tunnin matkan päässä, puuhailemassa juttuja joista minä jään paitsi tuntuu pahalta. Tuntuu pahalta koska ei sen näin pitänyt mennä. Ikävöin entistä elämääni. Tai siis sitä millaista kaiken piti olla. Suunnittelin onnellista arkea ehjässä perheessä. Elämä kun on siitä hassua, että se harvoin menee suunnitelmien mukaan.

Nyt olo on ollut haikea ja katkera, hiton maailmankaikkeus miksi tämä homma meni näin. Mökiltä, ihmisten keskeltä, palattuani tyhjään kotiin oli vaikea pidätellä kyyneleitä. Olisi rakkautta annettavana, mutta ei ketään joka ottaisi sitä vastaan. Ihan tyhmää. Sillä kaikkea muuta on kyllä yllin kyllin, mutta se on nyt vain tämä hassu tunne – ja sille on vaikea mahtaa mitään kun se tunne iskee. Jos koskaan, niin nyt katkeransuloinen on täydellisin sana kuvaamaan tätä oloa.

Huomenna lapset vihdoin palaavaat kotiin. Heillä on kesäloma alkanut ja se jatkuu kunnes eskari alkaa. ESKARI. Siinä on toinen asia mitä olen viime viikolla nyyhkinyt, esikoisvauvani menee eskariin. Mä en ala.

Kiitos vielä ihanat mökkikaverit! Paju, Peeta ja Kaisu, jolle myös kiitos tuosta vikasta kuvasta <3

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.