Viikko 1 – Vuosi alkoi omalla ajalla. Kolme yötä yksin kotona, nukuin niin hyvin kun pystyin, luin 1,5 kirjaa, kävin uimassa, nautin ja latasin akkuja.

Viikko 2 – Koululaisten viimeinen lomapäivä ja ulkona jatkuva kaatosade. Päätin lähteä yksin kaikkien kolmen lapsen kanssa purkamaan energiaa Hop Loppiin – kuten ilmeisesti kaikki muutkin 73 603 Helsinkiläistä perhettä

Viikko 2 – Porkkalapasta. Tein joulun alla niin paljon porkkalaa, että sitä päätyi myös pakkaseen. Eräs ilta tein siitä perheelleni pastaa fenkiloin ja kaurakerman kanssa. Lapset yökkivät ja tökkivät vain lautasiaan, toinen lähes itki ja mieshän kieltäytyi kokonaan kauniisti. Ei jatkoon.

Toteutin viime vuonna blogissa postaussarjan, jossa jaoin yhden arkisen kännykkäkuvan joka viikolta, 52 viikkoa 52 kuvaa. Kuvat käsittelivät muun muassa vauvan varttumista taapeoksi ja kaikkea siihen liittyvä, kuten sairastelua, unikoulua, syömään oppettelemista, koululaisten arkea kuten uusia harrastuksia, etappeja ja peruskommelluksia sekä omaa elämääni eli töiden aloitusta, juhlia, matkatkoja, tapahtumia.

Postaussarja oli siitä kiva, että sen ansiosta oli matala kynnys julkaista jotain ihan tavallista, välillä jopa ihan tärähtäneellä kuvalla – tuntui että jopa mitä rosoisempi kuva, sen aidompaa. Kyselin loppuvuodesta myös teiltä, tahtoisitteko postaussarjan jatkuvan tänä vuonna. Moni vastasi että KYLLÄ (eikä kukaan että ei), joten jatkan sitä siis ehdottomasti!

Viime vuonna onnistuin pitämään itseni kurissa ja julkaisemaan vain yhden kuvan per postaus, vaikka monesti olisi tehnyt mieli jakaa viikolta useampikin kuva tai tapahtuma. Tänä vuonna aion toimia niin, eli ei liikoja sääntöjä – kuvia viikolta voi tulla siis yksi tai kymmenen.

Ja jos joskus sattuu niin, että koko kuva unohtuu julkaista (kuten nyt kävi) voi muutaman viikon ynnätä myös yhteen. Tämän myötä otsikkokin lyhenee arkikuvasta ihan vaan arjeksi.

ps. Muistathan että voit ottaa blogini kätevästi seurantaan Facebookissa että Blogit.fi sekä Bloglovinin kautta. Näin et missaa uusimpia postauksia! Suora linkki uusimpaan postaukseen löytyy myös Instagam profiilistani!

Niin vain se tämä arkikuva-postaussarjakin vetelee lähes viimeisiään! Kylläpä on aika mennyt nopeasti. Itse olen tykännyt tätä postaussarjaa toteuttaa ja se on tuonut kivasti myös postauskynnystä vähän alemmas. Ei jokaisen jutun tarvitse olla pitkään hiottua tekstiä ja ajatuksia sekä järkkärillä otettuja kuvia, eihän?

Viime viikon arkikuvassa olemme minä ja Myy, olin kerrankin meikannut ja Myyllä oli hauskat jutut välipalalla – joten napsaisin kuvan. Helpommin sanottu kun tehty.

Myyllä on ihan uskomaton kyky saada puhelin haltuunsa. Heti kun hän näkeekin vilauksen jonkun puhelimesta, kaikki muu jää ja hän vain syöksyy nappaamaan luurin itselleen. Riittää jos puhelimesta näkyy vaikka vain kulma jossain sohvatyynyn alla tai hyllyn reunalla. Hän jopa tunnistaa sen muodon taskun läpi. Nämä selfiehommat ovat siis nykyisin siitä syystä myös vähän totista hommaa ja nopeita liikkeitä.

Puhelimen haltuun saadessaan hän haluaa tottakai soittaa sillä, mitäs muutakaan! Hän laittaa puhelimen korvalleen ja alkaa hölisemään omiaan kovalla äänellä. Tämä on hassu tapa, sillä esim minä en juuri koskaan puhu puhelimessa.

Viime viikolla helsinkiläiset nelosluokkalaiset juhlistivat Itsenäisyyspäivää Pormestarin tanssiaissa Finlandia-talossa. Tanssiaskelia tanssiaisia varten oltiin hiottu kuukausi kaupalla ja myös me vanhemmat saimme nähdä lasten tanssivan myöhemmin vielä koulun liikuntasalissa.

Oli ihana ensin nähdä, miten tunnollisesti harjoiteltiin ja juhlia jännitettiin. Etsittiin asua ja aprikoitiin, että kukakohan tanssipari sieltä arvasta sitten tulisi.

Juhlissa oli kuulemma todella kivaa ja siltä se näyttikin myös täältä kotikatsomosta käsin. Vielä seuraavana päivänä tosiaan Kaapon luokka vetivät juhlatamineet päälle ja esittivät kaikki tanssit vielä ensin muille koulun oppilaille ja sitten vielä meille vanhemmille.

Itse pistin merkille sen, miten ihanan tunteella kaikki vetivät. Kukaan ei häpeillyt tai näyttänyt pelkäävään tanssipariin koskemista. Sitä oli ilo katsoa. Oli hauska myös huomata, miten näköjään nelosluokka on se, jossa tyttöjen ja poikien kehitys alkaa vähän eri aikaan. Suurin osa tytöistä kun oli venähtänyt jo päätä kaikkia poikia pidemmiksi. Niin liikuttavia ja ihania nämä isot pienet.

Erkin hampaiden oikomis-arviointi palautti mieleen omia, hampaiden -ja purennan oikomiseen liittyviä muistoja teinivuosilta. Minulta oiottiin aikoinaan saksipurentaa että distaalipurentaa, eli sellaista purentavikaa jossa alaleuka sijaitsee liian takana yläleuan suhteen eivätkä etuhampaat osu vastakkain.

Ensimmäiseksi sain yökiskot. Se oli sellainen läpikuultavan punainen, kauhea koko suun täyttävään möhkäle, josta sojotti suun ulkopuolelle kaksi metallilenksua, johon kiinnitettiin niskan taakse tuleva remmi. Tätä yökiskoa olisi pitänyt pitää 12 tuntia vuorokaudessa. Sen kanssa ei pystynyt puhumaan ja se särki hampaita ihan hirveästi. No arvaatteeko, käytinkö sitä? No en.

Koska puolen vuoden aikana mitään tuloksia tämän hammaskojeen kanssa ei saatu aikaan, minulle laitettiin telaketju-nimenä tutuksi tulleet kiinteät purentakiskot. Jokaiseen ylä -ja alahampaaseen liimattiin pieni metallinen osa, jonka läpi kulki metallinauha. Nauhaa kiristettiin kuukauden välein. Sekin oli kivulasta, hampaat olivat kiristyksen jälkeen aina monta päivää hellinä. Lisäksi metalli raapi ikävästi huulia. Mutta ainakin hammasrivistöstäni tuli täydellisen suora!

Itse purentavikaa korvattiin niin, että ylä -ja ala kulmahampaiden kohdalla oli pienet koukut, joissa olisi pitänyt pitää pieniä tiukkoja kuminauhoja. Kuminauhat vetivät alaleukaa eeteenpäin. Kuminauhoja piti pitää vuorokauden ympäri, vain syödessä ne piti ottaa pois.

No arvaatteko oliko sellainen seiskaluokalla yhtään noloa? Suussa hirveä kasa metallia ja siihen päälle vielä kuminauhat, jotka näkyivät kokoajan kun puhuin. Joiden kanssa suuta ei saanut kunnolla auki ja jotka olisi pitänyt sitten aina kouluruokailun yhteydessä pitänyt ottaa pois ja laittaa sen jälkeen takaisin paikoilleen. Ihan SIKA NOLOA ja ällöä.

Viime muuton yhteydessä muuten löysin pussillisen näitä kuminauhoja. Jostain syystä olin säästänyt niitä – eli ei, en käyttänyt kuminauhoja juuri koskaan. Hammaslääkärini ei luonnollisesti tykännyt, kun mitään edistystä suussa ei ollut vieläkään tapahtunut.

Sitten kävi pieni onnettomuuskin. Olimme isolla kaveriporukalla kotibileissä. Paikalla oli myös koulumme vähän vanhempia tyyppejä, joten piti käyttäytyä coolisti. Makoilimme kavereiden kanssa sohvalla ja paras kaverini pomppasi päälleni ja hammasrautani takertuivat hänen villapaitaansa. En kehdannut siinä tilanteessa sanoa mitään, olisihan se ollut aika show alkaa irrtoittelemaan paitaa hampaistani, joten kiskaisin voimakkaasti paidan irti ennen kun kukaan huomaisi.

Noh, tämän seurauksena osa raudoista irtosi hampaistani kokonaan. Siinä oli sitten taas hammaslääkäri aika kiukkuinen. Hän kuitenkin asensi minulle vielä uudet samanlaiset raudat.

En kuitenkaan edelleenkään pitänyt kuminauhoja ja vuoden jälkeen hammaslääkäri nosti kädet ylös ja lopetti oikomishoitoni tuloksettomana. Itseäihän se ei haitannut yhtään. Minulla oli päällisin puolin siistit suorat hampaat, enkä kokenut purentavikaa ongelmalliseksi.

Ennen kun se aikuisiällä on alkanut vaivaamaan. Leukoja särkee, päätä särkee, leuka ei ikäänkuin asetu kunnolla, se loksuu ja on jopa mennyt muutaman kerran pois sijoiltaan ja joskus se lukittuu. Särkyä on kokoajan enemmän ja pahemmin ja viimeisen puolen vuoden aikana olen huomannut sen vaikuttavan myös ulkonäkööni. Olen miettinyt oikomishoidon aloittamista jo pitkään, mutta sen hinta yksityisellä puolella hirvittää.

Elviksen oikomistarpeen arviossa kysyin hammaslääkäriopiskelijalta, että millainen mahdollisuus aikuisena on vielä päästä kunnalliseen oikomishoitoon. Hän vastasi, että vian pitää olla huomattava ja että käytännössä aikuisena on mahdotonta siihen päästä.

Hitto, miksi sitä ei vaan silloin aikoiaan hoitanut. No nyt ainakin voin toimia varottavana esimerkkinä lapsilleni – jos he joskus raudat saavat. Elviksen kohdalla ei sitten lopulta oikomishoitoa ainakaan vielä aloitettu, katsellaan parin vuoden päästä tilannetta uudestaan.

Millaisia kokemuksia teillä on omasta tai lapsen oikomishoidosta? Onko joku hoitanut tällaista vähän isompaa (tai pienempää) purentavikaa vielä aikuisiällä?

Jäi näköjään yksi arkikuva toissa viikolta julkaisematta, joten tässä tulee tuon viikon kohokohta: Myyn ensimmäinen pizza! Tai siis pöytämme pizzan syömisen jälkeen.

Käytiin isänpäivänä pizzalla tuttavamme perustamassa uudessa pizzeriassa, Guido’s Pizza Alchemistassa, ja pakkohan sitä oli pikkuisellekin ottaa elämänsä eka pizza. Maitoallergisena hän ei ole sellaista saanut juuston takia syödä.

Meitä oli iso porukka, eli aika monta syöjää ja pizzojen tilaaminen vähän sekoilua, joten loppujen lopuksi yksi pieni lastenpizza ilman juustoa tilattiinkin isona ja kaksin kappalein. Ei se mitään, oli hyvää, otettiin loput mukaan ja syötiin kotona.

Myy oli onnessaan omasta pizzastaan, jossa ei ollut ollenkaan juustoa, mutta senkin edestä valkosipulia. Pitää testata pian tehdä pizzaa jollain vegaanisella juustolla, suosituksia hyvästä sellaisesta otetaan vastaan!