Myy on kiipeillyt jo pitkään, mutta kokoajan taitavammin, korkeammalle, nopeammin ja huomaamattomammin. Hän on oppinut myös liikkuttelemaan huonekaluja niin, että voi niiden avulla kivuta tasolta toiselle.

Viime viikolla kävi se klassinen ”nyt täällä on liian hiljaista”-hetki. Ja sieltä hän löytyi, poikien huoneen työpöydältä piirtelemässä tärkeän näköisenä muistivihkoon.

Minäkin olen oppinut kaikesta tästä kiipeilystä, osaan nimittäin sännätä korkealla keikkuvan taaperon luokse nopaeasti, mutta rauhallisesti ja ääneti. Oppineena nimittäin niistä kerroista, kun oma säikädykseni säikäyttää syöttötulin reunalla taitelevan pikkuisen niin, että putoaminen on oikeasti lähellä.

Hauskaa, että minulla aika tarkkaan kahdeksan vuoden takaa myös melkein samanlainen kuva Elviksestä, samaisessa hyllyssä, pöytälevyn päällä istuen.

Ennen elämäni ensimmäistä verenluovutusta kävin lounaalla. Hermoilin, mutta tästä lounaspaikan vessanoveen kirjoitetusta tekstistä sain rohkeutta.

Ja nuo kaksi alempaa kirjoitusta olivat myös täysin omasta elämästäni ja eritysesti samaiseen päivään ja sen fiilikseen sopivia. Pylly was here toi sopivasti huumoria tilanteeseen, vaikka sillä oli toinenkin puoli.

Aamupala makkarin ikkunalla, eli kun lapsi haluaa mielummin graavilohta ja kahvia kun kaurapuuroa. Ps. Mistä tuota omaa tahtoa oikein tulee?

Kotiseuturakkaus. Oltiin viikonloppuna meidän vanhoilla kotikulmilla. Kun näin pojat kiipeilevän ja juoksentelevan tutuilla syksyisillä kallioilla, ihan kun joskus ennenvanhaan, tuli rintaan niin suuri haikeus että sattui.

Mietin usein, miksi tunneside juuri tuohon kaupunginosaan on niin suuri. Olenhan asunut vuosia myös muualla. Mutta mikään seutu oman lapsuuden jälkeen ei tuskin ole tullut yhtä tutuksi.

Kun lasten kanssa viettää kotona vuosia, tulee luuhattua myös aika paljon lähipuistoissa, kaduilla ja metsiköissä. Samalla tutustuu moniin muihin arkeaan samaan tapaan viettäviin naapureihin. Meille muodostui muiden äitien kanssa tiivis yhteisö.

Molemmat pojat ovat syntyneet täällä asuessa. Sillä on varmasti iso merkitys tunnesiteeseen. Niin paljon muistoja yhdessä kaupunginosassa. Itsekin koin suuren kasvun täällä asuessa. Tulin äidiksi ja myöhemmin aloitin alun vielä uudestaan ihan itsekseni.

Ihana Alppila. (Ja sen ihanan kuvauksellliset talojen seinät)

Ps. Olen ehdolla vuoden sisällöntuottajaksi Babyshop Awardseissa. Minua voi käydä äänestämässä klikkaamalla numeroa 53. Kiitos!

Vähämpä tiesin (tai muistin). Sovin kaverin kanssa taaperotreffit keskustakirjasto Oodiin. Siellä on kiva pienten lasten leikkialue.

Ostin itselleni kahvin kaveria odotellessa ja istuin sohavalle leikkialueen viereen. Mielessäni oli nauttia kahvia lapseni rauhallisia leikkejä sivusta seuraten.

Todellisuus olikin sitten jotain aivan muuta. Askelmittariin tuli puolen tunnin aikana noin 8 175 askelta, keräsin kirjoja takaisin hyllyyn noin 137 kappaletta, selkäni valui hikeä samalla kun kimaltelevat hikikarpalot koristivat otsaani, kahvit läikkyivät kun säntäsin milloin mistäkin askelmalta ottamaan koppia lapsesta (hän nykyään siis myös juoksee ja kovaa) – silloin kun en pahoitellen yrittänyt saada häntä pois tunetemattomien ihmisten älypuhelimilta tai kenkävarkaista.

Taaperoelämä – en muistanut että se oli näin vauhdikasta.