Jos synttärikutsussa lukee RÄYH! VIHREÄ ON UUSI MUSTA, ei jää paljoakaan arvailuden varaan, että millä teemalla bileet vedetään. Etenkin kun synttärisankari on ehkä suurin tietämäni Hevisaurusfani.

Pojat ovat tietysti innoissaan, sillä tämä syksy (kuten kevät oli) on yhtä kaverisynttäreiden sumaa. Oikeastaan joka viikonlopulle tuntuu olevan jonkun kaverin synttärit. Välillä useammat päällekkäin. Eikä mene enää kauaa, kun saan alkaa valmistelemaan poikien synttäreitä. Huh – siinä onkin taas urakkaa. Omat synttärinikin sattuvat tänä vuonna viikonlopulle, joten mietinkin että pitäisikö niitä pitkästä aikaa juhlistaa? Vuoden päästä suunnataan parhaan ystäväni kanssa sitten kahdestaan kolmekymppismatkalle jonnekkin lämpimään.

Lauantaina tosiaan kuitenkin juhlittiin 4-vuotiasta Valoa. Tutustuin Valon äitiin Miian jo vuosia sitten, silloisen poikaystäväni kautta. Meidän juttu on kuollut ja kuopattu myös vuosia sitten, mutta ystävyys Miian kanssa jäi onneksi elämään. Oikeastaan kuitenkin lähennyttiin paremmin vasta neljä vuotta sitten kesällä, kun molemmat tuskastelimme isojen vauvamahojemme kanssa. Siitä saakka ollaan tavattu vauvojemme kanssa – jotka eivät tosiaan enää olekkaan mitään ihan vauvoja! Ollaan oltu Valon kaikilla synttäreillä mukana ja siinä missä tuntuu hullulta, että omat lapset kasvavat, tuntuu se yhtä hullulta (ellei jopa hullummalta) myös kavereiden lasten kohdalla. Hauska nähdä sivusta millainen, ihan erilainen, persoona ystävän lapsesta on kehittynyt.

Mutta tosiaan, näiden bileiden jälkeen tajusin sen, että pian pitää alkaa miettimään poikienkin synttäreitä. Koska moelmmilla on synttäripäivä kuukauden päästä toisistaan ollaan tähän saakka vedetty yhdet yhteiset kaverisynttärit. Viime vuonna samoihin pirskeisiin kustuttiin myös sukulaiset ja kummit, joten kaikki oli (onneksi) ohi kerralla. Nyt kuitenkin pojilla alkaa olemaan paljon niitä ihan omia ja tärkeitä kavereita, joten ekan kerran nyt tosissaan mietin myös, että pitäisikö heille pitää myös ihan omat juhlat? On tässä vielä viikko-pari aikaa miettiä. MUTTA MITÄÄN TEEMAJUTTUJA (askartelua) EN KYLLÄ ALA.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Pitkään on tuntunut, että se jokin puuttuu. Onhan tässä tultu oltua ilman jo aika pitkään. Kaipaan sitä että on joku jolle jutella. Joku jonka viereen käpertyä iltaisin sohvalla ja jonka päätä rapsuttaa. En halua tehdä yksin asioita vaan jakaa arkeni toisen kanssa. Käydä yhdessä lenkillä ja kävelyllä. Herätä aamulla toisen lämpöön. Haluan jonkun jolle kertoa kaikki muerheeni. Joka ymmärtää ja tukee, on aina läsnä. Jonkun joka innostuu hassuista ideoistani ja lähtee spontaniisti niihin mukaan. Olisi ihanaa tehdä kaikkea kivaa kahdestaan ja koko perheen kesken. Haluan vierelleni luotettavan kumppanin. Viimeaikoina olenkin nähnyt sellaisia pareja paljon. Nuoria ja vanhoja. Ja tuntenut kateutta. Tiedän että sellainen olisi itsellekkin mahdollista löytää. Mutta kriteerit täyttäviä on vaan niin vähän. Enkä minäkään välttämättä kaikille kelpaa. Vielä en ole kuitenkaan juurikaan tehnyt asialle mitään, mutta olen miettinyt tätä asiaa kovasti. Tiedän että se oikea on tuolla jossain. MÄ HALUAN KOIRAN !!!!!!!!!!!!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Huh huh ja huh. Lapsiperheiden vanhemmat tietävät, että kun jokin uusi vaihe tulee tulee se rytinällä. Ja sitten taas myöhemmin huomaa sen loppuneen yhtä yllättäen kun alkoikin.

Muutama vuosi sitten sain käsiini Uhmakirjan, jonka sitten eräänä tiukkana hetkenä otin syyniin. Kaikille on varmasti tuttua ikäkohtaiset uhmaiät joista aina puhutaan, mutta opinpa kirjasta myös sen ettei se aikuisiälläkään katoa mihinkään. Minulla on uhma!

Oma tämän hetkinen on uhmani on selvä seuraus perheessämme voimakkaana kiertävästä 3 -ja 5 vuotisuhmasta. Jännä juttu tosin on se, että uhmakirjassa ei ole mitään mainintaa näiden ikäkausien uhmasta. Mutta tulkaa vaikka katsomaan (tai kuuntelemaan rappuun), jotain täällä selvästi on meneillään. Vai sattuiko joku näkemään minua eilen kaupassa kahden, jo toista tuntia huutavan lapsen kanssa (joista toinen muunmuassa heitteli kärryistä tavaroita ja toinen kiipesi itkemään jäätelöaltaaseen)?

No miten se oma uhmani sitten näkyy? No aika samalla tavalla kun noilla metrinmittaisilla, kiukuttaa, raivostuttaa, en jaksa, en halua. Uhmaakirjan mukaan aikuisiällä tapahtuva uhma liittyy usein siihen kun elämässä tapahtuu jotain suurta ja elämän perin pohjin muuttavaa. En nyt herranjestas sentään ole raskanaa, jota kirjassa käytetään erimerkkinä, mutta sen lisäksi että olen tajunnut että lapseni vain jatkavat kasvuaan ja itsenäistyvät, on mielen päällä muitakin asiota. Hiljattain tapahtunut ”työpaikan” vaihto, lähestyvä muutto ja asunnon metsästys sekä raivostuttava säätö ihastuksen kanssa. Yhdistetään tähän vielä ne kuuluisat hormoonit (ja juuri tällä herkellä korvanjuuressa nokkahuilua soittava lähes kolmivuotias) niin soppa on valmis.

Mutta sensijaan että ruoskisin itseäni, ajattelisin olevani huono vanhempi kun en jaksa, tai vällillä edes halua, ymmärtää kapinoivia lapsiani, pitäisi yrittää antaa välillä vähän ymmärrystä myös itselle. Okei, pinna paloi, huusin ja saatoin ehkä paiskata lapsen väärin kuoritun banaanin tiskialtaaseen, mutta minäkin olen vain ihan tavallinen ihminen. Välillä tekee oikeasti ihan hyvää menettää kontrolli. Se saa kasvamaan ihmisenä. Ja kirjan mukaan se tekee sinusta jopa paremman vanhemman. On ihan tervettä voida joskus huonommin, se on vain tapa kehittyä.

Ja senkin kun muistaa, että nämä uhmat ja vaiheet ovat vain ohimeneviä juttuja. Vaikka olekin tällä viikolla ollut jatkuvasti hermoromahduksen partaalla, olen tuskin sitä enää ensi viikolla. Sitten on jo huushollissa taas aivan uudet jutut. Tähän väliinhän voisi pitkästä aikaa sopia hyvin vaikka sellainen kukaan ei nuku -vaihe.

Disclamerinä pitää vielä loppuun todeta että kaikesta huolimatta ei tässä huushollissa rakkauta puutu. Vaikka tunteet kävyät kuumina niin aina pyydetään anteksi, halitaan ja sovitaan. Ja tosi ihnaa on aina seuraaviin kilareihin saakka. Mutta tätähän tämä on, vai miten muilla?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Vielä ehtii nippanappa tämän vuokokauden puolella. Täytin tänään nimittäin kaksikymmentäkahdeksan vuotta. Lähentelen kolmeakymppiä enkä todellakaan ole enää mikään teini, mutta elämäntilanteeseni nähden olen silti tosi nuori.

Kun sain Kaapon lähes viisi vuotta sitten, juuri 23 vuotta täyttäneenä, tusnsin ja tiesin olevani siihen täysin valmis ja kypsä. En olisi halunnut mitään yhtä paljon. Olin aina tiennyt että haluan nuorena äidiksi, eikä 23 enää edes ollut mielestäni kovin nuori. 17 olisi ollut.

En edelleenkään ajattele että olen ollut silloin liian nuori. Vaikka nuori silloin kyllä olen ollut, olen edelleen (ja samaan aikaan olen jo ihan mummo). Mutta en liian. En voisi kuvitella että olisin lykännyt lasten tekoa vielä vaikka viidellä tai kymmenellä vuodella. Niin suuri halu oli tulla silloin äidiksi.

Ja tässä sitä nyt ollaan, kaksikymmentäkahdekasan vuotias, kahden lapsen eronnut sinkkuäiti. Rutkasti elämänkokemusta takana ja toivottavasti paljon vielä viedä edessä. Päivääkään en vaihtaisi pois.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Ja niin tosiaan se loma loppui. Lapsilla seitsemän viikon tauko päiväkodista takana. Täytyy sanoa että kukaan ei kyllä kovasti sinä aikana kaivannut päiväkotiin. Tai no Elvis ehkä. Itselläni on hieman ristiriitaiset tunteet lasten hoitoon viemisestä. Tietysti lasten on siellä ainakin osittain oltava ja minun töitä tehtävä, mutta silti mietin jatkuvasti että olisiko joku toinen ratkaisu mahdollinen. Luulen että suurin ongelmani on se etten pysty luottamaan täysin päiväkodin toimintaan. Se ei kumpua mistään tietystä jutusta, en vaan voi tietää että kuinka tarkasti heitä siellä pidetään silmällä, onko siellä turvallista, onko lapsilla joku aikuinen jonka syliin mennä, osallistutetaanko heitä tarpeeksi pienryhmätoimintaan vai riehuvatko he vain päättöminä menemään. Se että päiväkodille pitää iiertää ja kavuta kauhea mäki ei myöskään auta asiaan.

Kaikesta huolimatta päiväkodin aloutus on mennyt kyllä hienosti. Elvis vaihtoi isojen ryhmään ja kasvoi silmissä heti kymmenen senttiä. Elvis on ollut siirrosta innoissaan, itse vähän kauhistelen hurjia leikkejä mitä hän toisten viisivuotiaiden kanssa leikkii. Mutta ihanaa että pojat ovat nyt samassa ryhmässä, ainakin heillä on turvaa toisistaan jos ei muuta.

Vaatteiden nimikoinnit ja muut olemme totuttuun tapaan hoitaneet aamuisin kauheassa kiireessä. Onneksi tilasin alkuvuodesta tarramonsterilta valmiita nimikoituja tarroja. Vaikka toki maalarinteippiin kuulakärkikynällä kirjoitettu nimi ja selkään lätkäisty teippikin toimii melko hyvin.

Varavaatteet on minusta kaikista yksinkertaisin viedä päiväkodille säilöön, kun kuljettaa edestakaisin kodin välillä. Varavaatekorista löytyy sisähousut, muutamat kalsarit, sukat, legginssit, t-paidat ja ohuet pitkähihaiset. Samoin tossut jäävät aina päiväkodille, kuten myös kumpparit ja kurahousut. Molemmilla on myös omat unilelut päiväkodilla. Talven tullen sitten viedään vielä villasukkaa, varahanskaa ja pipoa. Ajattelen myös että näin ollen päiväkodista kulkeutuu mahdollisimman vähän mitään pöpöjä meille kotiin.

Ennen kesälomaa Kaapollahan oli vaikeuksia jääädä päiväkotiin ja asiaa saattoi itkeä jo edellispäivänä. Pientä nurinaa on nytkin olla, mutta tosi tosi hienosti ja ilman itkuja on mennyt tähän saakka. Siitä olen hurjan iloinen. Kuten moni silloin epäilikin, kyseessä taisi olla vaan joku vaihe. Onneksi.

Mites muilla, joko arki on alkanut rullaamaan? Mites hoitokuviot?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.