Tässä on kuvia lasteni kodista. Heidän toisesta kodistaan, jossa he asuvat noin puolet vuodesta. Suunnilleen 182 päivää vuodessa he nukkuvat, leikkivät, ja syövät täällä. Kodissa, jota ei kuitenkaan yhteiskunta tunnusta. Sillä suomessa lapsella voi olla vain yksi koti.

Lasten vuoroasuminen yleistyy joka vuosi, mikä on omasta mielestäni hyvä, onhan lapsella aivan yhtälainen oikeus molempiin vanhempiinsa. Vuoroasumisen yleistymisestä huolimatta kukaan ei tiedä, kuinka yleistä vuoroasuminen tosiasiassa nykyään on. Sillä virallinen väestökirjanpito edellyttää, että lapselle kirjataan jompikumpi koti viralliseksi kotiosoitteeksi, mikä hankaloittaa tilastointia.

Syksyllä julkaistavassa lapsenhuoltolain uudistuksessa mietitään, jos jatkossa lapsella olisi mahdollista olla kaksi osoitetta. Ruotsissa tätä ollaan tutkittu ja mietitty jo pitkään ja asiaan suhtaudutaan hyvin positiivisesti. Se, että lapsella on kaksi kotia, mutta vain yksi virallinen osoite vaikuttaa hankaloittavasti esimekrkisi päivähoito, koulu, terveydenhoito -ja asumistukiasioita. Lisäksi se vaikuttaa myös asenteihin, monen mielestä kun se etävanhempi ei ole samanarvoinen kun lähivanhempi.

Me ollaan lasten isän kanssa aina saatu sovittua kaikki asiat tosi hyvin. Eron jälkeen yhteishuoltajuus oli ihan selvä homma ja kun lapset hiemat kasvoivat viikko-viikko systeemistä tuli vakkari. Molemmat ovat olleet halukkaita joustamaan toisen menojen mukaan ja niin edelleen. Asutaan myös lyhyen ratikkamatkan päästä toisistamme, mikä helpottaa arkea paljon. Välillä käydään porukalla yhdessä leffassa, syömässä tai jopa reissussa. Jos meillä olisi ollut riitaisa ero, asiat tuskin olisivat menneet yhtä hyvin. Toisaalta voisin ajatella, että lasten vuoroasuminen myös vähentää vanhempien välistä kitkaa, sillä asiat on vain sovittava ja hoidettava – ei siinä tappelut auta.

Tämä nykyinen tapa tunnistaa vain lapsen yksi koti ja lähevanhempi on aiheuttanut meille silloin tällöin myös pieniä hankaluuksia viranomaisten kanssa. Jos asuisimme kauempana toisistamme tai jopa toisilla paikkakunnilla, tilanne olisi varmasti paljon pahempi. Olen kuullut lapsia käänytettävän terveyskeskuksista ja kymmenien kilometrien omakustanteisesta taksimatkoista kouluun, vain siksi että lapsi ei lain mukaan ole asunut siellä missä asuu.

Meidän ongelmamme ovat onneksi järjestyneet aina sopimalla, eli eskari ja koulu jonne molemmista kodeista ei ole liian pitkä matka on järjestynyt, kun tilanne ollaan vain kerrottu. Samoin Helsingissähän saa myös valita itse minne terveyskeskuskeen hakeutuu hoitoon, mutta sitä meidän ei ole edes tavinnut käyttää. Ainoastaan koulumatkaan Kaapo ei saa matkakorttia, vaikka joutuukin sen ratikalla kulkemaan. Koska minä olen lähivanhempi, lapsilisät tulevat myös tililleni. Olemme sopineet sitten niin, että minä hoidan sillä lasten isoimmat hankinnat.

Meille ihan hiveän suuria hankaluuksia ei siis ole ollut, mutta ymmärrän hyvin niitä joilla on. Itse puolustan lapsen kahden kodin tunnustamista periaatteellisista syistä. Se on niin lapsen kun vanhemmankin oikeus.

Lasten hyvinvointi kahden kodin mallissa ei juurikaan eroa ydinperheiden lasten hyvinvoinnista. Se on tutkitusti erolapsille paras malli, joka on tullut ihan omakohtaisestikin havaittua. Kuitenkin järjestelyä kritisoidaan myös aika ajoin. Suurimapana haittapuolena vuoroasumisessa väitetään olevan reissaaminen ja kaikki siihen liittyvät järjestelyt. Pitää esimerkiksi sopia mitä tavaraa on missäkin ja miten sitä liikutellaan.

Itseäni ärsyttää se argumentti, että vuoroasumisessa lapsi joutuu muuttamaan vähän väliä ja kuljettamaan tavaroitaan edestakaisin. Vaikka lapsi tapaisi toista vanhempaa vain joka toinen viikonloppu, joutuuhan hän silloin pakkaamaan tavaroitaan yhtä usein?! Usein vuoroasumista tuntuunkin vastustavan sellaiset ihmiset, joilla ei edes ole mitään omakohtaista kokemusta siitä.

Eikä ainakaan meillä lasten ole ikinä tarvinnut mitään tavaroita pakkailla tai raahata edestakaisin. Molemmista kodeista löytyy tärkeät tavarat ja rakkaimmat lelut. Toki leluja saa viedä kodista toiseen, mutta harvoin meidän pojat niin haluavat tehdä. Kumisaappaita ja muuta tarvittavaa löytyy kaksin verroin, eikä oikeasti kun Kaapon tarvitse ottaa kun koulukirjansa mukaan kodista toiseen liikkuessa. Molemmat kodit ovat yhtä tärkeitä ja turvallisia, eikä niissä vuorotellen asuminen aiheuta lapsille stressiä.

Mielestäni vuoroasumisen virallinen tunnustaminen lähettäisi myös viestin sosiaalisesta hyväksynnästä. Vuoroasuminen ei ole vanhempien itsekkyydestä johtuva poikkeusratkaisu vaan täysin toimiva malli, joka palvelee useimmiten erittäin hyvin etenkin lapsen etua. Vai mitä olette itse mieltä?

Tänään piti vähän pidätellä itkua. En halunnut alkaa kyynelehtimään junassa kaikkien nähden. Sain nimittäin aika liikuttavan puhelun. Tuolta ekaluokkalaiselta.

Kaapo sai vasta ihan hiljattain liittymän puhelimeensa, joten olen viime aikoina alkanut saamaan niitä ihan ekoja viestejä ja hellyyttäviä puheluita.

”Moi äiti, kiitos kun haluat puhua mun kanssa, hyvää päivänjatkoa”, tai ääniviestejä samalla kun olen viereissä huoneessa ”Äiti olet niin rakas ja ihana”.

En voi mitään, sydän tuntuu vaan pakahtuvan. En voi kestää miten toinen on jo niin iso, koululainen, mutta samaan aikaan vielä niin pieni. Ei oikein tiedä miten päin olisi, kun tuollaisen viestin tai puhelun saa. Tänään teki mieli vaan tehdä täyskäännös ja mennä rutistamaan tuota pientä soittajaa. Etenkin tällaisten ”soitin sulle ihan muuten vaan, kun oot niin kiva äiti” puheluiden jälkeen viikon erossa olo lapsesta tuntuu kauhean pahalta. Vaikka toinen on ihan muutaman kilometrin ja puhelun päässä. Byäääh.

Haikeuden lisäksi sitä meinaa haljeta ylpeydestä. Että oma lapsi osaa (ja haluaa) soittaa just sulle ja on jotenkin vaan niin hellyttäävä matkiessaan aikuisten korrektia tyyliä puhua puhelimessa.

Ainiin, Elviskin laittoi videon ja sanellun viestin minulle yksi päivä. Videolla hän laittoi ruokaa ja viesti meni näin: Terve äiti, olen oikea kokki T: Elvis. En kestä 😀

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Minun on pitänyt kirjoittaa tästä aiheesta vuosia. Joka kerta olen kuitenkin perääntynyt, en nimittäin halua aiheuttaa pelkoa muissa. Kun lukee tällaisia juttuja alkaa omakin mielikuvitus laukkaamaan. Toisaalta, tämä on tietääkseni ihan yleistä ja normaalia. Ehkä sen ei pitäisi tuntua niin kauhealta. Eli se, että pelottaa.

Välillä pelottaa niin etten saa koko yönä unta. Mielessä pyörii erilaisia, välillä ihan hullujakin, ajatuksia. Pelkään siis, että lapsille sattuu jotain. Ja välillä taas pelkään sitä, että mitä lapsille käy, jos minulle sattuu jotain.

Nämä pelot alkoivat vähän sen jälkeen kun Kaapo oli syntynyt. Silloin ne olivat kuitenkin sellaisia aika ”tavallisia” pelkoja. Mitä jos kierähdän vauvan päälle yöllä, mitä jos se lopettaa hengittämisen enkä huomaa, mitä jos vaunut kaatuvat? Välillä ne olivat vähän hullumpia, kuten että mitä jos joku kiipeää parvekkeelle ja kidnappaa vauvan tai mitä jos unohdan vauvan ratikkaan? 

Mitä vanhemmaksi Kaapo kasvoi, sitä vähemmän näitä ajatuksia enää oli. Kunnes Elvis syntyi. Sitten oikeasti aloin pelkäämään, miettimään ja menettämään yöuniani ihan kunnolla. Saatoin vain maata tuntikausia hiljaa paikallani sängyssä, ahdistuneena, kyynelet hiljaa silmäkulmista tyynylle valuen ja kuunnella kuinka vieressä nukkuvat lapset tuhisivat. Samalla päässä pyöri mitä hurjempia skenaarioita.

Muutamat niistä toistuivat useasti. Mitäs jos olemme korkean rakennuksen katolla ja rakennus palaa. Minun pitää laskeutua 2-vuotiaan ja pienen vauvan kanssa ohuita tikapuita pitkin alas kahdennestakymmenennestä kerroksesta alas. Miten saan molemmat lapset mukanani, ilman että kumpikaan ei putoa ja kuole?  Tuntikausia saatoin miettiä, miten yrittäisin tunkea vauvan vaatteideni sisään ja sitoa taaperon jotenkin itseeni.

Toinen klassikko oli se, kun olisimme laivassa. Yöllä laiva uppoaisi, emmekä pystyisi pelastumaan mitenkään.Lopulta tulin aina siihen tulokseen, että lukittautuisimme kaikki hytin vessaan. Ainakin ruumiimme löytyisivät sitten yhdessä. Kun suoraan Titanicista.

Ihan kamalia ajatuksia, pahoittelut näistä. Haluan tällä tuoda kuitenkin esille sen, että vaikka nämä kuulostavat aika kauheilta, tällaiset ajatukset ovatkin aivan normaaleita. Lähes kaikki äitikaverit, joiden kanssa olen aiheesta puhunut, miettivät usein samanlaisia juttuja.

Pelottavat ajatukset ja skenariot ovat olleet pois mielestä pitkään. Kunnes ne joitain viikkoja sitten palasivat aika vahvoina. En voi olla ajattelematta (vasta) ensi talvena koittavaa Thaimaan matkaamme, ja sitä, mitä kaikkea siellä voikaan sattua. Pelkään liikenneonnettomuuksia, sitä että joku putoaa jostain korkealta, tulee maanjäristys tai tsunami. Eniten kuitenkin pelkään sitä, että mitäs jos minulle käy jotain.

En pelkää itseni puolesta, mutta mitä sitten tapahtuu jos lapset jäävät kahdestaan toiselle puolelle maapalloa. Mikä hätä heillä tulee olemaan. Kuinka kamalaa se on heille. Entäs jos he eivät saakaan apua. Entä jos joku tekee heille jotain pahaa? Hyi.

Pelot ja ahdistus ovat osa vanhemmuutta. Ne ovat yksi alkukantainen piirre meissä, joka auttaa meitä pitämään lapsemme hengissä. Ja jos pelkoihin ei liity masennusta tai liikaa ahdistusta, niistä ei tarvitse olla huolissaan. Silti minusta tuntuu hassulta, että miten en vieläkään saa näitä ajatuksia pois mielestäni. Siksi ajattelin nyt vihdoinkin puhua näistä myös blogiin. Meillä vanhemmilla on varmasti aina pelko ja huoli lapsistamme aina. Tärkeää on kuitenkin, ettemme anna sen vaikuttaa liikaa elämään.

Pari kertaa olen miettinyt, että perun koko Thaimaan matkan. Mutta hitto, aivan hyvin voin jäädä huomenna auton alle. En voi jäädä vain kotiin pelkäämään. Huolet ehkä kasvavat ja muuttuvat vuosien myötä, mutta niin kasvaa myös oma itsevarmuus vanhempana. On myös rohkeutta puhua ääneen peloistaan. Siitä saa sitten lisää rohkeutta. Kuten vaikka lähteä sinne toiselle puolelle maailmaa viidakkoseikkailulle yksin lasten kanssa.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Pojat ovat käyneet muutaman kerran isänsä kanssa luistelemassa, mutta aiemmin minun kanssani ei kertaakaan. Tykkäsin pienenä kovasti luistelusta, mutta ylä-asteen pakko-luistelu ja inhottava liikkamaikka vaikuttivat minuun siten, että aloin inhota koko hommaa. Olenkin sen jälkeen pistänyt luistimet jalkaan vain kaksi kertaa. Siitä seurauksena oma luistelutaitoni, ja sen myötä into, on ollut aika nollaluokkaa.

Kaapolla alkoi nyt vuoden alussa koulussa luistelu. Se on sujunut tosi hyvin ja molemmat pojat ovatkin nyt kyselleet paljon, että milloin voitaisiin mennä yhdessä luistelemaan. Suunnattiin sitten viikonloppuna Brahen kentälle, ihan ekaa kertaa. Tajusin siellä, että miten hölmöä onkaan ollut vältellä sitä hommaa vain siksi, että minulla on tylsät muistot koulun luitelutunneilta.

Pojilla oli tosi kivaa, ja kehittymisen huomasi jo siinä yhden tunnin aikana. Olin henkisesti varautunut siihen, että heti jos jompikumpi kaatuu vähän kovempaa heittävät he hanskat tiskiin ja sanovat että luistelu on ihan tyhmää. Mitä vielä! Välillä käytiin juomassa ja riisumassa haalarin alta hikisiä huppareita pois, mutta muuten poikia ei olisi saanut jäältä ollenkaan pois.

On ihan hölmöä miten viisitoista vuotta sitten liikuntaopettajan sanomat sanat ja käytös on vaikuttanut tähän päivään asti niin, etten ole vienyt edes omia lapsiani luistelemaan. Mutta onneksi tuli nyt vihdoin mentyä!

Ja kun Elviskään ei kohta enää tarvitse niin paljon tukea, uskallan minäkin ehkä hakea vintiltä omat luistimeni ja astella taas jäälle. Ehkä pojat saavat sitten vuorostaan opettaa minua 😀

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Kerroinkin tuossa noin kuukausi sitten tekeväni blogiyhteistyötä Sandviksin kanssa. Olen ilahtunut siitä, että myös omat lapset tykkäävät lukemisesta ja lukunurkkauksen kirjapinot vain kasvavat. Sandviks on kirjakerho joka haluaa rohkaista perheitä säännöllisiin yhteisiin lukutuokioihin ja aloittamaan lukemisen varhain. Heiltä löytyy kolme erilaista kirjakerhoa, eri ikävuosille. Vaukirja, Twinsy sekä Disney. Lisäksi Sandviks tarjoaa tukea vanhemmuuteen Vauvan odotus- ja Vauvan syntymä -opaskirjoissa ja Vau.fi-verkkopalvelussa. 

Kirjakerho ja sieltä saapuva kuukausittainen paketti voikin olla monelle arkea helpottava ja ilahduttava asia. Lapset ovat innoissaan kun  saavat postia ja aikuisetkin saavat vaihtelua iltasadun lukuun. Ja toisin kun vaikka leluja, mielestäni kirjoja voi harvoin olla liikaa. 

Lukemisen hyötyjä on tutkittu paljon. Lukeminen aktivoi ja ylläpitää muistijärjestelmiä ja vaikuttaa siihen positiivisesti vielä vanhanakin. Lukeminen aktivoi aivojen alueita, joissa kielelliset järjestelmät sijaitsevat, ja se kehittää ajattelua, kielellisiä kykyjä, sanavarastoa ja itseilmaisua. Lukeminen ja oppiminen kulkevat käsi kädessä, eli lukemisen taidot kehittävät oppimisen taitoja. Lukeminen myös ruokkii mielikuvistusta, koska se jättää paljon tilaa omalle luovuudelle. Lukijan luo tekstin ympärille aina omaa maailmansa.

Vauvalle lukeminen on yksi parhaista keinoista luoda ja lisätä perheen läheisyyttä, lukeminen luo yhteenkuuluvaisuuden tunnetta lapsen ja vanhemman välille. Satuhetket antavat vanhemmalle ja lapselle tilaisuuden olla kaikessa rauhassa lähekkäin, lukea, tutkia kuvia ja keskustella tarinoiden sisällöstä.  Lapselle lukeminen on hyvin merkityksellistä lapsen aivojen kehityksen kannalta. Lukuharrastus vaikuttaa siihen, miten lapsen aivot työstävät tarinoita ja valmistautuvat kielen ymmärtämiseen. 

Satujen avulla lapsi voi oppia kohtaamaan ja käsittelemään myös pelottaviakin asioita. Omat kateelliset, vihamieliset tai muuten pahat tunteet on helpompi käsitellä tarinoiden kautta. Kirjojen avulla voidaan lapselle osoittaa, että kaikenlaiset tunteet ovat luonnollisia ja sallittuja. Satuun perinteisesti kuuluva onnellinen loppu antaa lapselle uskoa tulevaisuuteen ja omaan kykyynsä selviytyä elämässä. On myös rohkaisevaa lukea kirjasta ajatuksia, joita on itse pohtinut, mutta ei ole osannut pukea sanoiksi – ihan minkä ikäisenä tahansa. 

Lapsiperheessä lukuhetket ovat yleensä myös rauhallinen hetki. Etenkin iltaisin on kiva käpertyä lukemaan yhdessä ja siirtyä siitä sitten valmiiksi rauhoittuneena sänkyyn. Meillä se on tärkeä osa iltarutiineja, mutta etenkin viikonloppuisin tykätään lukea yhdessä myös heti aamusta samalla pikkuhiljaa uuteen päivään heräillen.

Jokainen lapsi kuitenkin oppii lukemaan sitten kun on sen aika. Vaikka lukeminen olisi aloitettu ihan vauvana se ei automaattisesti tarkoita sitä, että lapsi oppisi nopeasti lukemaan. Sanavarastoon sillä on kuitenkin huima vaikutus. Myös konfliktit ovat harvempia, kun lapsi osaa jo nuorena ilmaista itseään ja tunteitaan paremmin, ja aikuiset ymmärtävät mistä on kyse.

Sanavaraston lisäksi omilla lapsillani on mielestäni myös aivan loistava huumorintaju. Äitinä on ihanaa kun lasten kanssa voi keskustella, pohtia asioita ja vaihtaa mielipiteitä. Myös saduista ja niiden kautta saa aikaan erilaisia puheenaiheita. Kirjojen avulla ollaan lasten kanssa pystytty käsittelemään myös esimerkiksi kuolemaan ja mielenterveyteen liittyviä asioita. En tiedä miten ilman satuja olisin voinut järkevästi näistä asioista puhua tai ottaa puheeksi.

Kaiken kaikkiaan lukeminen siis kannattaa, kuten aina sanotaan. Jo syntymättömälle vauvalle kannattaa lukea tai puhua, sillä vanhemman tuttu ääni auttaa rauhoittumaan ja luomaan suhdetta vanhempiin. Isommille lapsille kannattaa lukea ahkerasti sekä tietysti kannustaa heitä lukemaan itse – aluksi selailemaan kuvakirjoja. On tutkittu, että teinillä joka lukee, on yli kolme kertaa laajempi sanavarasto kun niillä jotka eivät lue.

Blogin lukijoille on edelleen tarjolla täysin ilmainen tutustumispaketti kirjakerhoon. TÄÄLTÄ voit valita yhden neljästä postikuluttomasta tutustumispaketista. Paketista saa sitten esimakua kerhosta, joten jos se on mieluinen, kannattaa jäsenyyttä toki jatkaa. Jäsenyys on erittäin helppohoitoinen, eikä se velvoita mihinkään.

LIFIE yhteistyö Sandviks

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.