En oikein tiedä miten ja mistä aloittaisin. No ainakin ekaksi, Kiitos. Ja toiseksi, nyt on jo parempi. Kiitos siis ihan mielettömän ihanista sanoistanne. Ihan posket punastellen luin kommenttejanne viime postauksesta. Ne yllättivät ihan täysin. Niin paljon niin kauniita sanoja. Vau. Niitäkin hienompaa oli huomata, miten eläydyitte fiilikseen ja kerroitte omista kokemuksistanne. Se vasta on jotain joka auttaa tajuamaan, että tämä kaikki on vain osa normaalia elämää. Ehkä mä en olekkaan niin paska ja epäonnistunut, vaan että meillä kaikilla on hyviä ja huonoja aikoja.

Jo valmiiksi huonot fiilikseni kruunasi viime viikonloppuna pahansuopa ketju minusta keskustelupalstalla. Tiedän ettei niitä pitäisi IKINÄ lukea, mutta kun kyseinen keskustelu sattumalta osui silmiini, en voinut olla klikkaamatta sitä auki. Valheita, kunnianluokkauksia, täyttä soopaa ja paskaa viesti viestin perään. Viimeistään siinä vaiheessa olin valmis sulkemaan koko blogin ja poistumaan kaikkialta somesta tiukkaan takavasemmalle.

Onneksi päätin kuitenkin laskea viimeisenkin suojamuurin ja kirjoittaa rehellisesti fiiliksistä. Vaikka haluankin pitää tämän blogin pääasiassa hyvän mielen paikkana, haluan olla myös rehellinen. Sillä eihän kenenkään meidän elämä ole aina täydellistä. Sen lisäksi, että minä voin tarjota tätä kautta vertaistukea teille, saan sitä myös roppakaupalla teiltä. Viime postaus osoitti taas sen. Kiitos siis vielä.

Vaikka takana oli henkisesti tosi raskas viikko, eniten koko viikon aikana kyynelehdin eniten vasta kahtena viime päivänä. Liikutuksesta. Teille. Tai niinkun mun eksä sanoisi ”meni vähän spriteä silmiin”. Olette parhaita!

Keräilen tässä vielä viimeisetkin rippeet itsestäni ja palaan sitten huomenna paremmin kommenttien pariin sekä erään ihanan pikkumiehen synttärihaastiksen kera <3

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Tänään oli päivä joka kuulosta tosi kivalta. Ja kyllähän se sitä olikin. Käytiin lasten kanssa brunssilla, museossa, silakkamarkkinoilla, katsomassa Allasta, kahvilassa ja shoppailemassa. Kotimatkalla haettiin lauantaikarkit ja päätettiin illan leffa. Mutta…

Tämä viikko on ollut todella vaikea. Pitkään kestänyt strong-independent-singlelady-fiilis katosi yhtäkkiä ja tilalle tuli epävarmuus, yksinäisyys ja alakulo. Jokainen haaste on tuntunut maailman suurimmalta vastoinkäymiseltä. Tuntuu että jokaikinen kaveri pariutuu ja muhii kotona parisuhteessa. Tuntuu että minä olen sinkkusekoiluineni vain hauskaa viihdettä muille. Saan seuraajilta viestejä, ”Täällä me joka ilta katotaan sun snäppejä ja nauretaan sun elämälle” tai vaihtoehtoisesti kaverin poikaystävä kuittailee huvittuneena, juuri sillä pahimmalla epätoivon hetkelläni, viimeisimmästä epäonnistuneesta deitistä. Kiitos hei, kiitos. Kiva että voin tarjota ainakin teille jotain hauskuutta elämään.

Saan olla onnekas, että seuranani on ainakin kaksi elämäni upeinta ja rakkainta ihmistä. Lapset. Etten ole ihan yksin. Ihana että voidaan tehdä yhdessä juttuja. Mutta…

Tuntuuhan se vähän säälittävältä hengailla joka viikonloppu vain lastensa kanssa. Muut käyvät puolisoidensa kanssa taidenäyttelyiden avajaisissa. Me lasten kaupungissa leikkimässä nukketeatteria. Se on kivaa, se on ihanaa.

Ja tottakai onni on myös ystävät. Joiden onnesta en voisi olla onnellisempi. En sentään ole (vielä) muuttunut katkeraksi tai muiden onnesta kateelliseksi. Mutta…

Mitäs jos tämä jatkuu aina vain näin? Joka toinen viikonloppu nään kavereitani, jotka pikkuhiljaa toinen toisensa jälkeen lähtevät illalla kotiin poikaystäviensä luo. Joka toinen viikonloppu tilataan lasten kanssa pizzat ja katsotaan piirrettyjä. Mitä sitten kun lapset ovat niin isoja etteivät halua enää hengata kanssani? Mitä sitten kun kaverit eivät jaksa täysin erilaista elämää viettävää sinkkuystäväänsä tai elävät vauvakuplassa? Nyt he jo suunnittelevat illallisia, jotka ovat vain pariskunnille. Se ajatus on helvetin pelottava. Siis jäänkö mä sitten ihan oikeasti ihan yksin?

En ymmärrä miten muut ihmiset tekevät sen. Löytävät kumppanin. Joo joo, se tulee kohdalle kun sitä vähiten odottaa jne. No en ole odottanut eikä silti ole näkynyt. Tai, eihän se tule sua kotoota hakemaan. No eipä ole tullut miljoonassa muussakaan paikassa vastaan.

Sitä alkaa pakostikin miettimään, että mitä vikaa mussa oikeasti on? Olenko mä oikeasti sitten niin ärsyttävä tai tyhmä tai pelottava tai ruma tai haiseva vai MIKÄ TÄSSÄ ON TÄÄ ONGELMA?! Siinä vaiheessa se on erityisen huono, kun tämä ajatus alkaa hallitsemaan elämää ja heijastua vaikkapa työhönkin.

Tällä viikolla olen nimittäin kyseenalaistanut myös koko blogin, tulevaisuuteni ja oikeastaan koko elämäni. Kun fiilis ei ole hyvä, tuntuu myös että koko korttipakka ympärillä alkaa hajoamaan. Tuntuu että kaikki mitä teen on jotenkin keskinkertaista, huonoa tai väärin. Tuntuu että minut on sysätty ulkopuolelle normaalista yhteiskunnasta. Ja miksi? Siis jonkun olemattoman miehen ja parisuhteen takia!?! Ihan paskaa.

Ja paskaahan tässä on vain ja ainoastaan se ajatus päässäni. Se tonnin painoinen kivi rinnassani. Muutenhan kaikki on aivan samoin, kun vaikka vielä kaksi viikkoa sitten, jolloin olin totaalisen tyytyväinen elämääni, onnellinen ja ylpeä saavutuksistani.

Tähän loppuun pitäisi varmaan kirjoittaa sellainen toivoa antava, kyllä tää tästä-tsemppikirjoitus. Mutta, ei tunnu nyt siltä. Kyllä mä tiedän että kyllä tää tästä ja asiat järjestyy ja blaa blaa. Mutta just nyt olo on aika paska, surullinen, voimaton. Sellainen ettei nyt jaksa ainakaan alkaa tässä mitään tsemppaajaa esittämään. Tein sitä alkuviikon, se vei viimeisetkin voimat. Antakaa mun rypeä nyt tässä vähän aikaa ja jos musta ei ala pariin päivään kuulumaan niin sitten saa tulla ravistelemaan rinnuksista että kamoon, ryhdistäydy jo. Tehdäänkö niin?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

En voi uskoa, että sen lisäksi, että tämä viikko on lopuillaan myös syyskuu päättyy. Ihan totta, mitä hittoa, juurihan se alkoi. Syyskuu on mennyt niin vauhdilla ohi, että ihan tosissani alan epäillä että olenko nukkunut sen ohi tai menettänyt muistini. Kuukausi on ollut ihan hullu ja onhan sitä tultu juostua pienessä ja välillä vähän isommassa stressissä tukka putkella.

Tässä kuussa on ollut niin paljon kaikenlaista menoa ja reissua, että normaali viikko-viikko vuoroasumissyteemikään ei ole ollut meillä poikien isän kanssa käytössä. Molemmat ollaan joustettu toistemme menojen mukaan, ja onneksi ollaan voitu tehdä niin. Ihan uudenlainen arki on vaatinut totuttelua, eikä niitä omia juttuja ole aina ollut yhtä helppo sovittaa siihen. Hektisten viikkojen vastapainoksi, minulla on tainnut olla melkeen jokainen viikonloppu syyskuussa ihan vain itselleni. Viime viikonloppuna pojat ottivat ja lähtivät porukassa synttärimatkalle Tanskaan Legolandiaan. Vähän kateellisena ja haikeana katselin täällä koko viikonlopun kuvaterveisiä.

Tänään sitten otettiin niin iistisi kun mahdollista. Koulutehtävien deadlinet vähän tosin jyskyttävät mielessä, mutta niin ne ovat tehneet koko kuukauden. Onneksi fiilis opiskeluista on edelleen tosi hyvä, ellei jopa vähän parempi. Illalla en kuitenkaan halunnut niitä ajatella. Perjantaimme sujuikin parhaalla mahdollisella tavalla, pakastepizzan ja netflixin parissa. Tuntui että me kaikki olimme pienen aivojen nollauksen tarpeessa ja tämä on ehdottomasti yksi parhaista tavoista.

Huomenna taas mennään, kun luvassa on synttärilahjan ostoa, poikien kaverisynttärit, syyshousujen metsästystä, ystävän kihlajaiset ja tuparit. #ruuhkavuodet Kuulostaako tutulta?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Kuka muistaa vielä kolmen vuoden takaisen Beautiful Body haasteen? Nyt kerron mistä kaikki oikein lähti.

Olin kärsinyt vuosia vääristyneestä minäkuvasta, vihasin sitä miltä näytin. Olin mielestäni liian lihava, väärän muotoinen, väärän pituinen, väärän värinen, liian kömpelö, liian muhkurainen, liian isot tissit, liian lättänä pylly, vatsaan tuli rumat makkarat kun istuin… Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Toki kuvittelin että kaikki muutkin ajattelivat minusta näin. Jos joku sanoi minua kauniiksi en uskonut. Minusta oli kiusallista olla uimaranalla edes kavereiden kanssa. Kesällä pidin hameen kanssa legginssejä, oli kuinka kuuma tahansa.

Aloin laihduttamaan ensimmäisen kerran neljännellä luokalla. Sen jälkeen kaikki nämä vuodet ajattelin laihduttamista jatkuvasti. Seiskaluokalla toivoin sairastuvani anoreksiaan, jotta saisin olla laiha. Oikeasti en ollut yhtään lihava, olin kaunis nuori ja nätti. Harmi etten vain itse nähnyt sitä.

Vuodet kuluivat, mutta ajatus itsestäni ei muuttunut. En kohdellut itseäni hyvin, sätin, puristelin makkaroita peilin edessä ja söin läskiahdistukseen suklaata. Saatoin olla viikon todella tiukalla laihdutuskuurilla, jonka jälkeen repsahdin ja olin itseeni entistä enemmän pettyneempi. Välillä saatoin törmätä johonkin vanhaan nuoruuskuvaan. Katsoin niitä ihmeissäni, olin oikeasti ollut silloin ihan hoikka, mietin että miksi ihmeessä en silloin nauttinut elämästä ja siitä että näytin hyvältä? En kuitenkaan tajunnut että voisin tehdä sen vieläkin. En vain osannut muuttaa ajattelutapaani. Ja nyt oikeasti olinkin jo vähän pullukka.

Sitten sain ensimmäisen lapseni. Raskaus todellakin jätti jälkensä. Viimeisinä kuukausina nahka vain repesi. Kaikkialta. Siihen ei voinut vaikuttaa mitenkään. Jotkut sentin paksuiset rasvausarvet alkoivat ihan ylävatsasta ja päättyivät vasta alas haaroväliin asti. Arpia ei tosiaan tullut vain vatsaan, vaan niitä oli kaikkialla. Sektiosta tuli vielä myös oma arpensa, eikä tiukasti kiinni kurotun haavan ympärillä oleva iho palautunutkaan entiselleen. Kahden vuoden päästä tuli toinen lapsi. En ole koskaan näyttänyt rujommalta kipeiden ja kutisevien raskausarpien, ylimääräisen vatsanahkani ja maitoa suihkuvien jättitissien kanssa. Ne kymmenen tikkiä haarovälissä olivat vain kirsikkana kakun päällä.

Tiesin että minä ja kroppani olivat tehnyt upean ja ihmeellisen työn, tehneet kaksi elävää ihmistä tähän maailmaan. Toki ottaisin kaikki nämä ulkonäkö muutoksen milloin vain näiden kahden takia. Mutta silti olisi halunnut näyttää siltä. Nyt oli kuitenkin näin, eikä perhe-elämää pyörittäessä ehtinyt hirveästi kirjaimellisestikkaan tujotella sitä omaa napaa.

Sitten päätimme lasten isän kanssa erota. Tajusin että elämässä on oltava vähän itsekäs. On tehtävä itse itsensä onnelliseksi. En kuitenkaan ihan vielä tällöin osannut ajatella, että tämä liittyy myös siihen itsensä hyväksymiseen. Mutta aloin rakastaa itseäni enemmän. Kohtelemaan itseäni paremmin. Tekemään asioita joista pidän. Hyppäsin tuntemattomaan, eikä se ollutkaan katastrofi. Asiat alkoivat rullaamaan. Aloin luottamaan itseeni enemmän.

Kuitenkin ympäröivä maailma ja media välitti edelleen selvää viestiä, että minun kaltaiseni ei ole hyvä eikä tilaa olla hyväksytysti esillä. Yritin käydä sitä vastaan, vahdoin kokouikkarin bikineihin ja menin maa-uimalaan, en ikinä unohda sitä ikäiseni miehen järkyttynyttä ilmettä kun hänen katseensa kääntyi kasvoistani raskausarpiseen vatsaani.

Suututti, että edelleen 2013 median luoma kuva naisesta on niin vääristynyt, ettei välttämättä 30-vuotias mies tiedä miltä ihan tavallinen nainen voi näyttää!

Luulin jo, että kaikki tietävät, että lehti -ja mainoskuvia muokataan tosi paljon ja harva meistä oikeasti näyttää samalta kun ne mallit lehtien sivuilla tai hollywood-elokuvissa. En myöskään halunnut että omat poikani kasvaisivat sellaiseen maailmaan. Mutta en oikein tiennyt mitä tehdä.

Olin nähnyt aiemmin valokuvaaja Jade Beallin ottamia realistisia kuvia äideistä. Hetken mielijohteesta otin itsestäni saman tyylisen, aamu-unisen valokuvan ja pistin blogiin. Sillä sekunnilla kaikki muuttui. Se oli ensimmäinen kerta kun kerta tunsin itseni niin hyväksi, arvokkaaksi, ihanaksi ja rakkaaksi. Yksi napin painallus ja vuosien kaikki typerät ajatukset olivat historiaa. Kun näin itseni juuri sellaisena kun olen, siinä tietokoneen ruudulla, tunsin yhtäkkiä sitä monen peräänkuuluttamaa armollisuutta itseäni kohtaan.

Kerroin kuvan alla lyhyesti aiemmasta suhtautumisesta itseeni. Miten raskasta on elää rakastamatta ja hyväksymättä itseään. Kehoitin muita tekemään saman. Sitten lähdin jälleen uimaan lasteni kanssa.

Kun pääsin iltapäivällä takaisin kotiin, tuntui kun koko internet olisi räjähtänyt. Kymmenet ja kymmenet naiset olivat tehneet saman perässä. Blogit olivat täynnä samanlaisia kirjoituksia. Samanlaisia ajatuksia kun minulla oli ollut. Ja kaikki näyttivät kuvissa todella kauniilta. Kaikki olivat ihanan erilaisia. Ei ollut väliä sillä oliko joku hoikka tai isompi, kaikilla oli samanlaisia ongelmia itsensä suhteen. Syntyi todella hyvää keskustelua ja tuhansien suomalaisten silmät avautuivat. Moni oli kokenut saman helpotuksen tunteen, itsensä hyväksymisen ladattuaan sen kuvan muiden nähtäväksi.

Kuvani oli Ilta-Sanomien kanssa ja muiden lehtien sivuilla. Sain satoja sähköposteja. Haasteeseen otti osaa omassa blogissaan lähes 300 naista. Haastattelupyyntöjä sateli. Ulkonäköpaineista puhuttiin illan uutisissa. Kolumneissa kirjoitettiin tästä. En enää muista minkä, mutta jonkun lehden kaikki miestoimittajat tekivät myös saman perässä. Vielä kolmenkin vuoden jälkeen juttu nousee säännöllisesti esille tai joku ottaa yhteyttä sen tiimoilta.

Se kertoo paljon siitä mitä meidän päässämme liikkuu. Miten näemme itsemme ja toisemme. Miksi olemme niin raadollisia itseämme kohtaan? Haaste tosiaan herätti paljon keskustelua ja mielestäni kolmessa vuodessa asia on kehittynyt parempaan suuntaan. Pikkuhiljaa, mutta kuitenkin. Kaiken kokoiset ja näköiset ihmiset pukeutuvat vapautuneemmin, uudet laihdutuskuurit eivät einää välky niin useasti lehtien otsikoissa, mediassa näkyy kokoajan enemmän erilaisia malleja, ihmiset ymmärtävät paremmin mikä on todellisuutta ja mikä feikkiä. Bodysheimausta ja arvostelua on silti todella paljon, mutta näihin puututaan nykyään myös aika tiukkaan sävyyn.

Kuitenkin loppujen lopuksi sillä, mitä kukaan muu on mieltä, ei ole mitään väliä. Kaikki lähtee itsestä. Vaikka kuinka laihduttaisi tai lihottaisi tai kävisi miljoonassa kirurgisessa toimenpiteessä, ei sillä ole millään mitään väliä, jos oma suhtautuminen itseensä ei ole tasapainossa. Se on helpommin sanottu kun tehty. Mutta ai että, kun se päivä koittaa jolloin tajuaa olevansa aivan hyvä ja ihana juuri sellaisena kun on ja pitää huolta itsestään sen takia, se on aivan parhaita juttuja elämässä. Suosittelen!

Beautiful Body haaste
Upeat, kauniit ja rohkeat
Haasteen jälkeen
ps. Kirjoittakaa googlen kuvahakuun beautiful body haaste, vau.

Translate: Love Yourself!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

– HSL harrastaa ikäsyrjintää. En saa opiskelijahintaista lippua koska olen täyttänyt 30-vuotta.
– Sen sijaan että raivoaisin asiasta viattomalle asiakaspalvelijalle, on whatsapp ryhmäkeskustelu paljon parempi paikka avautumiselle.
– Luulin osanneeni kirjoittaa, ehkä ekan kerran elämässäni, cappuccinon oikein googlaamatta sitä ensin. Kunnes googlasin sen ja se olikin väärin.
– Jos kuuntelee liian haikeaa musiikkia monta tuntia putkeen, voi tulla itku. Varsinkin jos katselee samalla kauniita sykyisiä maisemia bussin ikkunasta.
– Olen aika vahva, mitä IKEAn hetkenmielijohde-ostosten kantamiseen tulee
– Jos ostaa kalliin vitamiiniveden ei ole paras idea hävittää sitä heti.
– Ei kannata ummistaa silmiä ihan vain pikkuhetkeksi ja luottaa siihen, että koulusta pian palaava lapsi herättää sinut. Hän saattaakin juuri silloin jäädä pihalle leikkimään ja heräät kaksi minuuttia ennen kun toisen lapsen päiväkoti menee kiinni.
– Älä koskaan paljasta lapsille mitä ”se outo vihreä” on ruoan joukossa.

Muoks:
– Lasisen meikkivoidepurkin pudottaminen kaakelilattialle, ei myöskään niin hyvä juttu.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.