Tänään oli päivä joka kuulosta tosi kivalta. Ja kyllähän se sitä olikin. Käytiin lasten kanssa brunssilla, museossa, silakkamarkkinoilla, katsomassa Allasta, kahvilassa ja shoppailemassa. Kotimatkalla haettiin lauantaikarkit ja päätettiin illan leffa. Mutta…
Tämä viikko on ollut todella vaikea. Pitkään kestänyt strong-independent-singlelady-fiilis katosi yhtäkkiä ja tilalle tuli epävarmuus, yksinäisyys ja alakulo. Jokainen haaste on tuntunut maailman suurimmalta vastoinkäymiseltä. Tuntuu että jokaikinen kaveri pariutuu ja muhii kotona parisuhteessa. Tuntuu että minä olen sinkkusekoiluineni vain hauskaa viihdettä muille. Saan seuraajilta viestejä, ”Täällä me joka ilta katotaan sun snäppejä ja nauretaan sun elämälle” tai vaihtoehtoisesti kaverin poikaystävä kuittailee huvittuneena, juuri sillä pahimmalla epätoivon hetkelläni, viimeisimmästä epäonnistuneesta deitistä. Kiitos hei, kiitos. Kiva että voin tarjota ainakin teille jotain hauskuutta elämään.
Saan olla onnekas, että seuranani on ainakin kaksi elämäni upeinta ja rakkainta ihmistä. Lapset. Etten ole ihan yksin. Ihana että voidaan tehdä yhdessä juttuja. Mutta…
Tuntuuhan se vähän säälittävältä hengailla joka viikonloppu vain lastensa kanssa. Muut käyvät puolisoidensa kanssa taidenäyttelyiden avajaisissa. Me lasten kaupungissa leikkimässä nukketeatteria. Se on kivaa, se on ihanaa.
Ja tottakai onni on myös ystävät. Joiden onnesta en voisi olla onnellisempi. En sentään ole (vielä) muuttunut katkeraksi tai muiden onnesta kateelliseksi. Mutta…
Mitäs jos tämä jatkuu aina vain näin? Joka toinen viikonloppu nään kavereitani, jotka pikkuhiljaa toinen toisensa jälkeen lähtevät illalla kotiin poikaystäviensä luo. Joka toinen viikonloppu tilataan lasten kanssa pizzat ja katsotaan piirrettyjä. Mitä sitten kun lapset ovat niin isoja etteivät halua enää hengata kanssani? Mitä sitten kun kaverit eivät jaksa täysin erilaista elämää viettävää sinkkuystäväänsä tai elävät vauvakuplassa? Nyt he jo suunnittelevat illallisia, jotka ovat vain pariskunnille. Se ajatus on helvetin pelottava. Siis jäänkö mä sitten ihan oikeasti ihan yksin?
En ymmärrä miten muut ihmiset tekevät sen. Löytävät kumppanin. Joo joo, se tulee kohdalle kun sitä vähiten odottaa jne. No en ole odottanut eikä silti ole näkynyt. Tai, eihän se tule sua kotoota hakemaan. No eipä ole tullut miljoonassa muussakaan paikassa vastaan.
Sitä alkaa pakostikin miettimään, että mitä vikaa mussa oikeasti on? Olenko mä oikeasti sitten niin ärsyttävä tai tyhmä tai pelottava tai ruma tai haiseva vai MIKÄ TÄSSÄ ON TÄÄ ONGELMA?! Siinä vaiheessa se on erityisen huono, kun tämä ajatus alkaa hallitsemaan elämää ja heijastua vaikkapa työhönkin.
Tällä viikolla olen nimittäin kyseenalaistanut myös koko blogin, tulevaisuuteni ja oikeastaan koko elämäni. Kun fiilis ei ole hyvä, tuntuu myös että koko korttipakka ympärillä alkaa hajoamaan. Tuntuu että kaikki mitä teen on jotenkin keskinkertaista, huonoa tai väärin. Tuntuu että minut on sysätty ulkopuolelle normaalista yhteiskunnasta. Ja miksi? Siis jonkun olemattoman miehen ja parisuhteen takia!?! Ihan paskaa.
Ja paskaahan tässä on vain ja ainoastaan se ajatus päässäni. Se tonnin painoinen kivi rinnassani. Muutenhan kaikki on aivan samoin, kun vaikka vielä kaksi viikkoa sitten, jolloin olin totaalisen tyytyväinen elämääni, onnellinen ja ylpeä saavutuksistani.
Tähän loppuun pitäisi varmaan kirjoittaa sellainen toivoa antava, kyllä tää tästä-tsemppikirjoitus. Mutta, ei tunnu nyt siltä. Kyllä mä tiedän että kyllä tää tästä ja asiat järjestyy ja blaa blaa. Mutta just nyt olo on aika paska, surullinen, voimaton. Sellainen ettei nyt jaksa ainakaan alkaa tässä mitään tsemppaajaa esittämään. Tein sitä alkuviikon, se vei viimeisetkin voimat. Antakaa mun rypeä nyt tässä vähän aikaa ja jos musta ei ala pariin päivään kuulumaan niin sitten saa tulla ravistelemaan rinnuksista että kamoon, ryhdistäydy jo. Tehdäänkö niin?
Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.
Hei ei ole aina pakko jaksaa tai kiinnostaa! Noita vastaavia tunteita on kyllä varmasti myös parisuhdetyypeillä, tai ainakin mulla :)- joskus tuntuu, että elämä on vaan yhtä paskaa esittämistä ja rämpimistä! Että elämä näyttää kuvissa ihanalta, mutta oikeasti vaan esittää, että on jotenkin upeeta..Ja sitten ne taas vaan järjestyy, eikä vituta yhtään.
Mutta mun mielestä sä olet oikeasti hyvä tyyppi, lisäksi kaunis ja älykäs, joten en mitenkään voi uskoa, että olisit ikuisesti yksin. Luotetaan siihen :)! SE TULEE KUN SITÄ VÄHITEN zzzz…. jne :)!
Hei sä olet best! Toi rämpiminen kuvastaa niin hyvin noita fiiliksiä! Kiitos näistä ihanista ja piristävistä sanoista! Säkin olet! <3 !!
Kaikki järjestyy, parhain päin. Ja thänks hormoniepätasapaino, ihan yhtä paska olo tulee kelle tahansa silloin tällöin, oli sitten parisuhteessa tai ei. Sä oot hyvä just noin!
Joo, no sekin vielä!
Ihan samat tuntemukset täällä. Olen alle parikymppinen nainen ja siinä missä ystäväni ovat muuttaneet yhteen kumppaneidensa kanssa ja puhuvat kihloista, itse en ole koskaan edes seurustellut. ”Kyllä se oikea tulee vielä vastaan” in my ass. Turhauttavaa.
Tosi turhauttavaa välillä :/
Matti Nykästä lainatakseni, jokainen tsäänssi on mahdollisuus, mutta niin myös jokainen päivä on mahdollisuus. Älä heitä kirvestä kaivoon!
Kyllä siellä nurkan takana joku sinuakin odottaa <3 mutta sillon kun ryvetyttää niin pitää rypeä olot pois ja sit jatkaa kun taas tuntuu siltä!
😀 😀 😀 perus Matti Nykänen-lainaus toimii aina 😀
Käyn täällä harvakseltaan, mutta minusta blogissasi in parasta juuri se aitous, jolla kirjoitat. Välillä vituttaa ja sinä uskallat rohkeasti sanoa sen, kertoa elämän synkistäkin puolista. Jos yhtään lohduttaa, niin siitä huolimatta että olen naimisissa, vietän viikonloput yhtä laadukkaasti lasten kanssa. Enkä vain joka toinen viikonloppu vaan joka viikonloppu varmaan vuoden loppuun asti. Mies metsästää… Kaukana ovat ajatukset taidenäyttelyistä ja sellaisista. Heikkoina hetkinä saan itsekin voimia niistä elämäni tärkeimmistä henkilöistä, omista lapsista ♥
♥♥♥♥♥♥♥♥♥
Onneksi on lapset
Mä jätän nyt vain ihan helvetin tyhmän kommentin, me ei edes tunneta vaan ollaan vain pari kertaa tavattu Indiedaysin tapaamisissa mutta sanon vain sen että ei ole kyllä sun sinkkuus ainakaan ulkoisista puitteista kiinni, olet yksi upeimman näköisiä naisia jonka olen koskaan tavannut. Aina kun näen sun kuvia täällä blogissa olen vain ihan että ei jumalauta miten kaunis nainen. Eikä näytä älyäkään puuttuvan.
Ei mulla muuta.
Saat jatkaa paskassa olossa rypemistä. Kaikilla on siihen oikeus. Ainakin välillä. Ja sitten tullaan taas ylös ja käydään suihkussa ja elämä jatkuu.
<3
Voi ihana Sanni, kiitos tosi tosi paljon! <3 !
Törmätään taas pian!
Samoilla fiiliksillä täällä..
Mulla myös kaksi ihanaa lasta ja elämä tasapainottelee kahden roolin välillä. Toisinaan olen äiti ja toisinaan villiä sinkkuelämää viettävä nainen. On tosi raskasta vaihtaa moodia ja pyörittää arkea yksin. Olen iloinen ystävistäni ja lapset on ihan parasta mitä on, mutta kaipaisin myös jonkun aikuisen ihmisen, jonka kanssa vois olla vaan, käydä leffassa, hölmöillä ja rakastaa.
Jos olis vähemmän nirso varmasti mies löytyisi nopsaan mutta toisaalta tähän ikään mennessä tietää myös mitä tahtoo. 🙂
Aurinkoa elämääsi Minttu! Olo menee taas jossain vaiheessa ohi ja kaverit samassa tilanteessa pelastavat päivän. <3 Tsemppiä!
Jep, nimenomaan, kun ei sitä ihan ketä tahansa viitsi tai uskalla ottaa. En halua olla uudestaan samassa tilanteessa vaikka 10 tai 20 vuoden päästä.
Mutta ei tässä auta kun katsoa miten käy ja siinä samassa ottaa ilo irti tästä lyhyestä elämästä 🙂
Hyvää syksyä!
Apua! Ootko tsekannut kuukautiskiertoa. Nimittäin itsellä tulee tommonen fiilis yleensä abaut viikkoa ennen menkkoja. Tuntuu ettei musta ole mihinkään ja kaikki on niin synkkää. Ajattelen et kaikki inhoo mua ja kaikki tulee olemaan ikuisesti paskaa. Vaikka asiat ois tismalleen samalla tapaa kun viime viikollakin.
Mut oli syy mikä hyvänsä niin ryve rauhassa ja kyllä sieltä vielä noustaan, kun sen aika on 🙂
Tarkoitit epäilemättä tällä hyvää mutta pakko huomauttaa että aika yleinen tapa lytätä naisen kokemuksia on kuitata ne kysymällä ”onks sulla menkat!?”. xP
Paska fiilis voi olla paska fiilis eikä PMS.
Joo, oli tässä muutakin kun menkat taustalla, mutta pms varmaan vielä pahensi oloa 🙂
Minttuu-uuu! Mä jotenkin samaistun suhun/ihailen sua jollain selittämättömällä levelillä hirveesti (sen suhteen mitä nyt snäpissä sun elämästä näytät), vaikka oon muutaman vuoden nuorempi (ihan kun sillä ois mitään väliä tässä parikymppisenä), lapseton ja parisuhteessa. Jotenkin vaikutat mun silmiin sellaiselta hirmu vahvalta naiselta ja vaikka vauva.fi ois tästä ilmeisen eri mieltä, niin oot eräänlainen esikuva. Tosi vaikea selittää. Mä jotenkin fiilaan sitä miten sulla on sun lapset ja ne on sulle tärkeintä maailmassa, mut sit sulla on myös sun ystävät, sun oma tyyli ja sun elämässä on niin paljon muutakin kuin lapset. Tietty sulla on perus perhearjesta eroava järjestely tällä hetkellä, mutta silti.
Ehkä tää kumpuaa siitä että mulla on jo jonkin aikaa ollut sellainen tyhjä syli -fiilis, mut sit kaikki kaverit ja poikaystävä on jotenkin eri levelillä ja haluu elää sitä vapautta ja nuoruutta ja kaljan juontia vielä ties kuinka pitkään. Ja mä vaan pienessä päässäni pyörittelen sitä että miten niin mikään nuoruus ja ainakaan henkinen vapaus toteuttaa itseään siihen lasten saantiin loppuu? Mä en halua olla yli kolmekymppinen kun tuun äidiksi, mikä nykyään tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Ois mielenkiintoista kuulla sun näkemyksiä vanhemmuudesta tästä vinkkelistä.
Sori oon superväsynyt niin en tiedä miten tästä avautumisesta saa selkoa. Mut tsemppiä sulle, paskat olot tulee ja menee, ne ei oo ikuisia. Kyllä kaikesta vielä hyvä tulee.
Hei, sain hyvin selkoa! Ja ihanasti sanottu, kiitos paljon näistä sanoista! <3 !
Ja niin tunnistan tuon tyhjän sylin tunteen. Halusin jo nuorena äidiksi ja lapsen kaipuu sattui oikein fyysisesti. Ja todellakaan se oma elämä ei pääty siihen vanhemmuuteen!!! Toki se muuttaa elämää, antaa siihen paljon uutta. Haasteita, onnea ja rakkautta. Ehkäpä pitäisi tästä kirjotella tästä enemmän!
🙂
Moikka Minttu!
Oon siis lapseton 25-vuotias joka on lukenut sun blogia ja iät ja ajat vaikka en koskaan kommentoikaan. Älä ainakaan missään tapauksessa lopeta tätä! En nyt tiedä miten tän muotoilisin mutta sulla vaikuttaa olevan maailman ihanimmat lapset ja jotenkin otat ihan tolkuttoman hienoja kuvia ja oot tyyliltäs just semmonen kun mä halusin olla. Ja kaunis. Ja super musiikkimaku ainakin snäppien perusteella 😀 eli siis ei hätää täällä ainakin katotaan sun snäppejä aina ilolla eikä pilkaten ja luetaan sun blogia aina tosi innolla. Epäselvä viesti, mutta pointti on se että älä lannistu, oot cool ja vaikutat tosi mukavalta! Vietä kiva syksy ☺
Moi! Kiitos paljon, ihana kuulla! Hyvän musamaun ainakin allekirjoitan ;-D
Kiitos vielä ja ihanaa syksyä, ihana kun kommentoit! 🙂
Tiedän tunteen.. Enkä osaa sulle (ja itselleni) oikein muuta sanoa kuin, että kyllä se siitä. Itte oon ollut reilut kolme vuotta periaatteessa sinkku. Pari kuukauden mittasta häsläystä on ollut, mut ei niitä oikein voi edes laskea.
Itse alan olla myös varsin epätoivoinen tän asian suhteen. Rakastan viettää aikaa poikani kanssa, mutta tottakai sitä toivoisi välillä muutakin..
Ite en enää edes keksi missä tapaisin ihmisiä.. Enkä tapaakaan.. Töissä joo, mutta ei siellä oo mitään.. Tai siis ketään..
No mut. Välillä on niitä päiviä kun ahdistaa, stressaa ja vituttaa ja harmittaa. Aina mä silti uskon siihen, että kyllä se onni vielä munkin kohdalle joskus osuu. Ainakin sit 10 vuoden päästä kun poika on iso.
Tsemppiä sullekin. <3
Voin kyllä niin samaistua tähän tekstiin ja fiilikseen. Tosin nyt tänään on just sellainen strong-independent-woman-fiilis, mutta pari päivää sitten ei ollut. Nuo fiilikset kyllä monesti menee kuukautiskierron mukaisesti, mutta se ei tee niistä helpompia, toki helpottaa ajatella et kyllä se ohi menee. Itse olen 23-vuotias, enkä ole vielä koskaan seurustellut. Ja jotenkin tuntuu, mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeampaa siitä tulee. Koska se olisi kuitenkin ensimmäinen kerta, ja täytyyhän minussa jotain vikaa olla kun näin pitkään olen yksin ollut. Tai tältä ainakin tuntuu huonoina päivinä. En vain voi ymmärtää, miten kaikki ihmiset löytävät kumppaninsa, täytyy olla jotain tuuria mukana 😀 Tällä hetkellä kaikki on hyvin, kun opiskelee, on kavereita ja tekemistä, mutta nyt jo kauhulla odotan opiskelun päättymistä ja kavereiden muuttoa eri paikkakunnille.
Mutta näitä fiiliksiä tulee ja menee, ja eihän sitä koskaan tiedä jos joskus joku tyyppi tulee vastaan 🙂
Moikka, pakko vastata tähän kommenttiin. Itsekin ajattelin aiemmin noin – että olisin huono parisuhteen osapuoli aiemman kokemuksen puuttuessa – mutta olin väärässä. Löysimme toisemme puolison kanssa paljon myöhemmin kummankin kavereiden pariutumiseen verrattuna. Huomasin kuitenkin eduksi sen, että kumpikin on kasvanut ”aikuiseksi”, tietää mistä pitää ja mitä haluaa elämässään (ja parisuhteeltaan) tai mitä ei.
Summa summarum – onneksi en hukannut nuoruusvuosia seurusteluun vaan kaikkeen muuhun mitä halusin tehdä. Vaikkei mun elämän toteuttaminen parisuhteen alkuun loppunutkaan ja aiemmin koin yhtälailla huonommuutta sinkkuudestani, suosittelen seuraavaa: Keskity tekemään ihan mitä vaan mitä haluat ja stressaa mahdollisimman vähän siviilisäädystä!
En oikeastaan ikinä kommentoi yhtään mitään lukemiini blogeihin. Silti nyt oli pakko. Olen lukenut sun blogia jo pitkän tovin. Ihmetellyt sun elämän hallittua kaaosta, symmetrisiä kasvoja ja omaperäistä tyyliä. Olet jonkinlainen esikuva, vahva ja oman elämäsi nainen, jonkalainen ajattelin itsekin olevani sitten joskus, kun tästä vielä kasvan.
Parisuhteessa elämisen ei pitäisi olla itseisarvo, eikä oman itsetunnon pitäisi riippua siitä vieressä istuvasta tai ei-istuvasta kumppanista. Tottakai ihminen tarvitsee vierelleen välillä jonkun, jonka kanssa jakaa asioita. Harvoin vain näemme sen, että elämämme on täynnä sellaisia ihmisiä. Miksei sen sijaan että etsii itselleen sielunkumppania miehestä, voisi etsiä sitä vaikka ystävästä, äidistä tai vanhoista työkavereista. Kaipuun parisuhteeseen kuitenkin ymmärrän, mutta paskalta sen ei saisi tuntua.
Näin tänne ruudun toiselle puolelle, elämä näyttää siellä rikkaalta ja rakkaudentäyteiseltä 🙂
Ihanan rehellistä tekstiä! Voin samaistua tohon joskus tulevaan paskafiilikseen, vaikkei se liitykään itselläni parisuhteen puuttumiseen. Uskon että kyllä parisuhde vielä löytyy sinullekin. :)<3
Hei,
Sä kuulostat nyt ihan mun siskolta, se on ollut kanssa toooosi pitkään sinkku. Eikä siinäkään mitään, se on ihana, kaunis, ystävällinen, sosiaalinen, tunteellinen, ihan täydellinen. Joskus me nauretaan, että sillä on itsellä liian tiukat kriteerit, se odottaa niin uljasta prinssiä, ja jotain ihan Ultimate fiilistä. En tiedä johtuuko se yksin siitäkään, mutta luulen, että se on hiukan liian varautunut omien toiveittensa ja pelkojensakin takia ja sen vaistoaa?
Mä en edes väitä ymmärtäväni, en ole aikuisiälläni ollut päivääkään sinkku. Mä kadehdin teitä, jotka ootte! Ei oo paljon taidenäyttelyn avajaisia nähty. Miten ihanaa olis jos joskus pääsis baariin kavereiden kanssa, vaikka firman pikkujouluihin, niin, että lapset ei herätä aamulla kasilta, tai voisinpa joskus työpäivän jälkeen jäädä kaupungille kahville IHAN yksin, mutta ei, jos ei mulla oo kiire hakemaan lapsia hoidosta, niin mies soittaa perään ja.kyselee joko tuun, kun olis sata asiaa tehtävänä ja ruokaakin pitäis tehdä jajaja. Ja olishan se kiva, että näin parisuhteesss ollessa ejtis sen kumppanin kanssa olla ihan kahdenkesken. Käydä vaikka ulkona syömässä… no ehkä joskus ja jouluna kun saat mätsättyä teidän molempien ja lapsenvahdin aikataulut yhteen. Ärsyttää, kun sinkkuystävät marisee sinkkuuttaan, kun itse kadehdin teidän vapautta, haluaisin olla kuin te! Ja vielä.Enemmän ärsyttää ne puolison sinkkuystävät, jotka jankuttaa sitä mukaan baariin ja ulkomaan reissuille ja ties mihin tajuamatta, ettei meillä oo mitään vuoroviikonloppu käytäntöä, ettei toinen voi vaan ekstempore lähteä mihinkään, kun seuraavalle päivälle on jotain sovittuna, tai kun on jo etukäteen sovittu, että mulla on sinä iltan meno, ettei meillä oo varaa lähtee millekkään soolomatkalle espanjaan, koska sitten ei oo enää varaa mennä koko perheellä. Meillä on vielä lasten lisäksi 30 elukkaa hoidettavana, siinä ei oo mikään pikkujuttu selvitä arjesta, kun toinen lähtee viettämään tyttöjen/poikien viikonloppua…
Niiiiiiiiin tajuun ton fiiliksen! Sinkkuvuodet edelleen hyvässä muistissa. Se just, kun pienen iäsyyden parisuhteessa olleet ystävät suhtautuu suhun just noin, että viihdytä meitä ja kerros nyt kaikkia hauskoja juttuja niistä miehistä, joita oot viime aikoina tavannu. Tai se, miten ystävänpariskunnan mies kutsui nauraen mua ja toista ystävääni heidän ”ystäväpariskunnakseen”, koska tehtiin monesti asioita nelistään. Niinku meidän seura ei olis tarpeeks hauskaa ja fiksua, vaikka oltiinkin tyttöjä! Miten sitä baari-ilta toisensa jälkeen lähti yksin kotiin, laskareissa miettien miten koskaan ei löydä ketään. Sitku löysi jonkun, joka ehkä vaikutti kivalta, niin sitten oli taas edessä pettymyksiä, koska se ei ollutkaan kiva.
No, sitten sitä yllättäen elämään tulikin ihan huikee tyyppi ja se jäi. Ei meistä edelleenkään tullut ystäväpariskuntaa oikein kenellekään ja vietetään paljonkin aikaa erikseen omien ystävien seurassa, mutta silti se on mun mies ja mulle rakkain. Ja meille voi aina tulla sinkut ja suhteelliset.
Se, että ylipäätään löytää jonkun erityisemmän tyypin on ihan henkimaailman juttuja. Ei sinkkuus oo kiinni ulkonäöstä tai älystä ja ärsyttävintä on just toi ”Jospa oot vähän ronkeli ja vaatimukset liian korkeella?” Voi olla haastavaa löytää yhtään ketään, vaikka rajais vaatimuksen ainoastaan sukupuoleen. Ja toisaalta, niinku sinkku ei sais vaatia tai edes toivoa mitään, vaan päätyä kimppaan ekan vastaantulijan kanssa, jotta sekin ”ongelma” olis sillä tavalla järjestetty ja pääsis osaksi pariskuntakerhoa.
Onneksi aina on toivoa paremmasta ajasta ja fiiliksistä. Elämällä on tapana yllättää, joskus voikin olla tilanne toisinpäin ja toivottavasti ne parisuhteisiinsa hautoutuneet tyypit muistaa reflektoida omaan käytökseen. Ystävät kunniaan!
Tehdään näin! Minttu <3
Ymmärrän fiiliksesi! Itselläni on nyt koko kuluneen vuoden ollut ihan hillittömiä kasvukipuja, jotka ovat saaneet kyseenalaistamaan itsensä ihmisenä. Kuka olen ja mitä elämältä haluan on ollut kysymys jonka olen kerta toisensa jälkeen itsenni esittänyt. Vieläkään en ole löytänyt vastausta, mutta se millaista elämää haluan elää on kirkastunut. Olen tehnyt pinterestiin kansion, jonne olen koonnut erilaisia elämän visioni mukaisia kuvia. Lisäksi olen tehnyt listan otsakkeella hyvinvointi. En elä visioni mukaista elämää tällä hetkellä, mutta olen ottanut askelia siihen suuntaan ja siihen on auttanut tämä elämän vision kirkastaminen. Paljon olen myös pohtinut elänkö tietynlaista elämää itseni takia vai siksi, koska yhteiskunnassa vaan pitää elää niin.
Joo, todellakin. Ryve (korkeintaan) pari päivää oikein huolella. Se on joskus ihan okei, kun ei aina jaksa yrittää. Eiks tähänkin voisi sopia se ruokamaailmasta tuttu 80/20%? Että kun 80%sti pyrkii positiivisuuteen, niin joskus voi olla jotain muuta?
Mä olen työstänyt jo vuosia ammatinavaihtoa ja yrittänyt kehittää blogiakin siinä samalla. Välilä musta tuntuu, että pitäs vaan antaa olla. Palaan samaan vanhaan paskaan ja hukkaan kaikki työhaaveet, kun ei niistä mitään tule kuitenkaan. Ryven hetken siinä fiiliksessäni joskus jos on pakko, ja jatkan sitten taas yrittämistä ja etsin positiivisuuden.
Olen itse vielä pahemmassa tilanteessa: Olen sinua vanhempi ja lapseni ovat pienempiä. Lapsen eivät ole ikinä isällään. Olen jo hyväksynyt kohtaloni jäädä yksin. Ei minulla ole edes tilanteita missä tavata miehiä. Ja vaikka jossain sattuisin tapaamaan jonkun niin hankala aloittaa mitään tapailua kun on jatkuvasti lasten kanssa. Enkä haluaisi mitään deittikumppaneita lapsille esitellä alkuvaiheessa. Ennenkuin lapset pärjäävät ilman jatkuvaa valvontaa menee puoli vuosikymmentä. Ja ei ne mahdollisuudet tästä iän karttuessa ainakaan parane… Yritän viimeiseen asti olla katkeroitumatta, mutta hankalaa se alkaa olla.
No kun sä aina etsit jotain ”kivaa poikaa.” Sä olet kolmekymppinen kahden lapsen ylipainoinen äityli, ettisit ihan tavallista miestä. Ei mitkään viiksekkäät skeittari hipsteri poitsut halua noilla spekseillä olevaa naista.
sinä et sitä määrittele – et määrittele, milloin vielä voi olla poika tai tytöt; et määrittele, voiko poika olla naisen kanssa tai mies tytön kanssa tai vaikka poika pojan kanssa; sinä et määrittele toisen arvoa, ”speksejä”; et määrittele sitä mitä kukakin saa etsiä tai olla etsimättä; et määrittele, mitä kukakin haluaa.
minttu, olet kaikin puolin upea nainen. anna surun tulla, ja ilokin on taas uudelleen tuleva.
keep up the good work xxx
Word!
Olisin sitten setämies, hipsteripoika, äityli tai tyttönen, toivoisin että joku olisi minusta kiinnostunut ihmisenä eikä vain suunnittelisi kysäisevänsä jotakuta jokseenkin suostuvaista kumppanikseen koska on ”pakko olla joku”.
Tähänkö sitä on tultu, että me naiset täällä blogien kommenttikentissä päätämme minkä ikäiset ja kokoiset naiset saavat olla onnellisia?
Mieti jos kyseessä olisi vaikka oma äitisi eron jälkeen, sanoisitko hänelle että noin vanhana ja läskinä sinun olisi parasta vaan tyytyä siihen mitä onnistut saamaan. Veikkaan että tilanne ei olisi sama. Se että tykkää tietyn oloisista ihmisistä on jokaisen oma asia, ja hei ehkä joku hipsteri skeittari saattaa tykätä jopa tällaisesta ”ylipainoisesta” ”30 v” ÄIDISTÄ. Olisko se ihan järkyttävää? EI OLIS. Toisin kuin alkuperäinen kommentti.
Minttu, olet best.
Täällä on kohtalotoverisi – saman ikäinen sinkkunainen, joka samaistuu lähes kaikkeen mitä sanoit. Paitsi että paska olo – kuolen yksin -päivinä suren myös sitä, että tulen myös jäämään ilman lapsia, jos en niitä yksin hanki. Yleensä tuollaiset tunteet menevät parissa päivässä ohi, mutta kun niiden vallassa on, se fiilis on aika hirveä.
Uskon kyllä vahvasti, että löydät vielä jonkun ihanan! (Miesmakumme vaikuttaa blogisi perusteella vähän saman tyyppiseltä, joten voin ehkä arvailla, millainen se ihana tyyppi voisi olla:) Olet tosi sympaattisen oloinen, mielettömän kaunis ja tyylikäs nainen, jolla on ihanat lapset! Koita jaksaa!
Heitän tähän alkuun ärsyttävän kliseen, ihan kuin mun kirjoittama juttu… Oon lähes saman ikäinen sun kanssa ja eronnut, yksi lapsi kotona. Ihan samat fiilikset koko ajan, välillä stressaa enemmän, välillä vähemmän. Sinkkuna ollut jo hyvän aikaa mutta EI MITÄÄN säpinää 🙁 🙁 ja kaikki muut vaan pariutuu tosta noin vaan 🙁
Mä voin ruveta sulle sinkkukaveriks! Oikeesti!
Kiitos, että sinä uskallat rehellisesti vielä kirjoittaa aidoista tunteista!!
Ymmärrän todella tunteesi.
Olen ollut sinkku, kahdesti avoliitossa, yhteishuoltaja ja elämää yleisesti ihmettelevä viime vuosina…
On muutamalla ystävälläkin mennyt elämän pakka sekaisin.
Samoja virheitä toistavana, ajattelin rohkeasti kokeilla psykoterapiaa.
Itseterapointi ei omasta uskostakaan huolimatta, välttämättä johda enää muuhun, kun pyörivään palloefektiin.
Ei johda mihinkään.
Ja ehkä on parempi tehdä tunneasioilleen jotain uutta, ennen kuin voimat oikeasti loppuvat!
Sinulle voimia ja rakkautta syksyysi♡♡
Tsemppiä. Luen aina välillä blogiasi, koska kirjoitat ja kuvaat kiinnostavasti elämääsi. Itselläni on suunnilleen saman ikäiset pojat vaikka olenkin viitisen vuotta vanhempi, semi-onnellinen parisuhde poikien isän kanssa, haastava ja kiinnostava työ, kiva kämppä mukavalla alueella sporamatkan päässä keskustasta – kaikki mitä ikinä olen toivonut. Mutta: usein tuntuu, että se oma elämä puuttuu. Elämä on yhtä töihin-kotiin-lasten harrastuksiin -rumbaa ja välillä leikittelee ajatuksella, että jos eroaisin, saisin joka toinen viikko oman elämäni takaisin. Joo-o, nää on näitä first world – ongelmia, mutta pointtina, että ihmisluonne vaan on sellainen, että aina pitää haikailla jotain, mitä ei ole. Se on ihan okei, ehkä se saa pyristelemään aina vähän eteenpäin ja miettimään niitä omia prioriteetteja. Ihan varmasti sinäkin löydät sen haluamasi parisuhteen – sitten taas jossain kohtaa pitää miettiä onko se sitä, mitä haluat juuri sillä hetkellä 🙂
1. Kun ryvetyttää, kannattaa rypeä. Oikein olan takaa. Sitten siihen kyllästyy ja mieli muuttuu. Alkaa huvittaa, elämä asettuu mittasuhteisiinsa. Been there, done that. Monta kertaa 😀
2. Vain pariskunnille -illalliset pitäis kieltää lailla. Ylipäätään kaikenlaiset rajaukset tyyliin vain se ja se saa osallistua siihen ja siihen on perkeleestä.
3. Joskus sitä etsii vääränlaista ihmistä, luulee tietävänsä mitä hakee ja olevansa kartalla asian suhteen? Ehkä se oikeanlainen ihminen on kuitenkin joku ihan muunlainen kuin mitä luulee….ehkä hän on iällisesti, tyylillisesti ja esim. kiinnostusten kohteiden suhteen joku sellainen, jota oma mieli ei ikinä olisi osannut ennustaa…?
Moikka! Joskus miljoona vuotta sitten, kun olin muutaman vuoden ihan yksikseni, meni joskus fiilikset tuohon totaalisesti samaan. Mutta silloin vielä ihmisillä ei ollut edes lapsia – ei siis mullakaan. Mulla oli onneksi se, että harrastin paljon. Mulla oli (ja on edelleen) koira tai kaksi, kävin ratsastamassa, ja olin yliopiston purjehduskerhossa, jonne pystyi menemään hyvin mukaan yksin, vaikka ei tuntenut ketään. Eli siis mulle tuli se mieleen, että et sä yksin jää, mutta tilanne voi muuttua. Jos saat keksittyä jotain harrastusta, mihin voisit sitten keskittyä, löydät varmana tosi ihania uusia ihmisiä sen parista. Ja tämä ei ole se, että pitäisi tehdä se nyt. Sillä ajatuksella voi vaan myös lohduttautua. Eli on ”plan B”. Tämä auttoi minua noissa ajatuksissa! Vaikka allekirjoitan. Tuo tilanne ei ole kiva. Mutta kyllä sä siitä taas selviät <3
Näin viime viikolla Pasilassa tosi kauniin naisen. Sellaisen, jonka nähdessään jää vaan tuijottamaan. Sellaisen, jollaisia näkee hyvin harvoin. Helsingissä liikkuessa se nainen on joka toinen kerta Sinä, senkin upea! Joka kerta yllätyn miten kaunis olet punattuine huulinesi.
Vaikka olenkin pahoillani huonoista fiiliksistäsi, tämä oli myös oivallista vertaistukea.
Olen kolmekymppinen, yksin asuva ja vieläpä lapseton, joten ajoittain ja enenevissä määrin on todella vaikea löytää paikkaansa yhteiskunnassa. En kaipaa tyypillistä perhe-elämää ja lapsettomuuskin on valinta, mutta kyllähän ajoittain tuntuu että tässä taitaa pikku hiljaa jäädä totaalisen yksin. Mukavat kumppanit haluavat perheen tai vaihtoehtoisesti vapaan suhteen eikä kumpikaan itseäni miellytä. Asun mielelläni yksin mutta ihmiskontaktejakin olisi mukava löytää.
Ystävien ja /tai yhteisön merkitys korostuu kun on sinkku, mutta valitettavasti työ määrittelee suurelta osin elämänpiiriä ja nyt työ on vienyt pikkupaikkakunnalle jossa ei ole ainuttakaan kaveria eikä mahdollisuutta harrastaakaan. Enkä kiistä etteikö seksi ja läheisyyskin olisi ajoittain aika jees, mutta seuranhakuun tylsistyy täällä maajussien luvatussa kaupungissa.
Sulla on ihanat lapset, ja heidän kauttaan on ehkä myös helpompi lähestyä muita aikuisia? Voi touhuta perheiden ja äitien kesken ja tehdä eri juttuja. Ihan relevantti kysymys on toki myös se, mitä tekee ja miten elää sitten kun lapset alkavat olla isompia ja kaverit viettävät parisuhdeaikaa. Hyvin mahdollista että löydät kivan kumppanin tai ainakin tapailet hyviä tyyppejä, mutta jos keksit mitä tehdä ellei sopivaa seuraa löydy, niin luen siitä mielelläni. 😀 Itse ainaki inhorealistina mietin jo lapsetonta yksineloani kolmenkymmenen vuoden päähän..joko voi hakea yhteisökotipaikkaa??
Mullakin on niin samoja fiiliksiä, vaikka oonkin ihan eri elämäntilanteessa. Oon 24, lapseton, ikinä vakavasti seurustellut, töissä käyvä naisen alku. Tulee niitä päiviä kun painiskelee kysymyksen ”kelpaanko mä kellekään?” äärellä ja jumalauta se tuntuu pahalta. Sukulaiset kyselee, että näkyykö valoa tunnelin päässä.. Pitäisikö näkyä? Yksi ilta vanhemmilla käydessä purskahdin totaaliseen itkuun, kun oikeasti alkaa tuntua siltä että en löydä ikinä ketään. Ja siis joo, eihän mulla hitto soikoon oikeasti ole mikään kiire! Toisesta tuutista tulee että nauti nuoruudesta ja sinkkuudesta ja toisesta että miksi ihmeessä oot vieläkin sinkku. Yritä siinä sitten miettiä, eettä kumpi on parempi. Selvästikin haluaisin jotain vakavampaa kuvioihin, kun satunnaisten yhden illan juttujen ja FWB:ien jälkeen tulee vaan niin hiton tyhjä ja riittämätön olo. Mutta en silti etsimällä etsi ”sitä oikeaa”. Niin kuin sinäkin jo mainitsit niin kyllä se sieltä tulee vastaan, kun sitä vähiten odottaa. Silti tuntuu välillä niin epäreilulta, kun toisilla kumppani tipahtaa syliin kuin tilauksesta. Ehkä tällä kaikella on sitten joku tarkoitus, mutta itse ainakin haluan tavata mun tulevan miehen ennen kuin oma rakas äitini aikanaan (37v., hei silllon mulla on jo ryppyjä!!)