Yritin eilen ottaa uudesta huulipunasta kuvaa kännykän sarjakuvauksella. Joukossa oli paljon ihan hassuja ja epäonnistuneita kuvia, kun aina oli tukka just huonosti tai tyhmä ilme tai jotain muuta. Mutta tiedättekös mitä eroa olisi ollut jos olisin ottanut nämä kuvat vaikka kymmenen vuotta sitten? No, kymmenen vuotta sitten olisin ollut totaalisen järkyttynyt pulleasta ja pursuilevasta vatsastani ja poistanut kaikki kuvat äkkiä. Nyt vaan ihastelin että, aaaah miten söpö masu, ja latasin epäonnistuneimmat otokset tänne blogiin. Koska juuri ne kuvastavat minua parhaiten. Vähän hassu, vähän tärähtänyt, tukka sekaisin, naurattava virne naamalla. Just hyvä.

Matka itseinhoisesta ihmisestä itsestään tykkääväksi on ollut pitkä ja notkahduksiakin on tullut, mutta ai että olen iloinen, että tunnen itsestäni nykyään näin. On paljon kivempaa aamulla hymyillä peilikuvalleen kun puristella epätoivoisena vatsamakkaraa ja irvitsellä itselleen. Enpä olisi kymmenen vuotta sitten (ja kymmenen kiloa laihempana) uskonut, että menisin noissa housuissa ja selän paljastavassa napapaidassa baariin. Mutta minäpä menin. Nuo vuosia sitten kaapin perälle unohtuneet housut (tai legginssit ne kai on) ovat olleet sen viikonlopun jälkeen ihan lempparit. Koska mun masu näyttää tosi söpöltä niissä. Ja olen huomannut, että mitä rohkeammin uskallan pukeutua, sitä itsevaremmaksi olo muuttuu ja sitä enemmän tykkään kokoajan myös itsestäni. Aika mahtava fiilis.

Asioita joita olen tänä sunnuntaina miettinyt

– Mun pt:n mp juustonaksujämien syömisestä aamupalaksi
– Onko keski-ikäistä seisoa sunnuntai-aamupäivällä futisäitinä kentän laidalla
– Mitä laitan elokuussa Flowhun päälle
– Onko yks poikaa ihastunut muhun ja oonko mä siihen
– Ensi viikonloppu
– Sitä seuraava viikonloppu
– Meniskö lenkille
– Meniskö päikkäreille
– Söiskö (taas)
– Miten mun lapset voi olla niin söpöjä ja ihania
– Miltä 30-vuotiaana pitäisi tuntua
– Uusien kavereiden saaminen on hassua (ja parasta)
– Miksi en löydä UFFistä ikinä mitään
– Onko normaalia että tykkää vaan olla yksin kotina, fiilistellä, kuunnella musaa, kirjoittaa hassuja ajatuksia ylös ja tanssia peilin edessä
– Kuinka on mahdollista että tapoin elämäni kolmannen kaktuksen
– Jos ei halua lisää lapsia tai lemmikkejä, onko silloin itsekäs
– Olenko ainut jota ällöttää sana konmaroida
– Miten unet voivat vaikuttaa niin vahvasti vaikkapa ajatuksista jotain ihmistä kohtaan
– Raaskisiko ostaa ihan liian kalliin ja epäkäytönnöllisen haalari-asun, jota ei saa vesipestä
– En osta mitään, ennen kun olen KONMAROINUT vaatehuoneeni
– Mun sunnuntain soittolista on ehkä yksi parhaista
– Ollaan vaan minipieni kärpäsenkakka joka leijailee avaruudessa
– Mitä söis

Muistan, kun ala-asteella meidän englannin luokassa oli juliste, jossa luki jotain Murphyn laista. En tiennyt silloin mikä se oli, enkä myöskään kehdannut kysyä. Aina silloin tällöin siitä kuuli puhuttavan jossain, ja pikkuhiljaa jossain vaiheessa tajusin sen liittyvän jotenkin huonoon onneen. ”Jos jokin voi mennä pieleen, se menee pieleen”

Sen jälkeen kyseinen fraasi on tullut omassa elämässä tutuksi harvisaisen monta kertaa. Kumma kyllä, en edelleenkään ole tippaakaan pessimisti. Tiedän kyllä että homman voi kusahtaa ja pahasti, mutta joukkoon on mahtunut myös paljon onnistumisia, joten koskaan ei voi tietää.

Minua pyydettiin mukaan yhteen siistiin lehtiprojektiin. Aikataulu vaan oli täysin epärealistisen tiukka. Mutta päätin, että kyllä mä tähän pystyn. Kyllä mä nyt pystyisin viikon mennä parin tunnin yöunilla ja paiskia hommia aamusta iltaan. Valmistauduin siihen henkisesti ja tänään oli tarkoitus aloittaa urakka. Mutta kuinkas sitten kävikään.

Kun tänä aamuna heräsin, en pystynyt liikuttamaan kättäni. Kipu hartiassa oli sietämätön. Särkylääkkeen voimin sain juuri ja juuri puettua. Eli sen sijaan, että olisin lähtenyt suunnitelemalleni juttukeikalle, suuntasin lääkäriin.

Lääkäri tutki hyvin ja hartaasti. Ilmeisesti olkapäässä on jotain vikaa. Maanantaina tutkitaan lisää ja koko viikonlopun pitäisi sitten ottaa vaan droppia ja mikä parasta, pitää käsi totaalisessa levossa! Eli en saa tehdä kädelläni mitään.

Ei tässä oikein että itkeäkkö vai nauraa. Nyt koko päivän lääkkeitä syöden ja kivun kadotessa uhmasin vähän lääkärin ohjeita ja avasin läppärin. Mainittakoon että käsi on tuettuna tyynyillä ja perjaatteessa kädestä liikkuu vain ranne ja sormet 😀 Jos nyt kuitenkin yritän noudattaa lääkärin ohjetta ja antaa käden vaan levätä. Ensi viikolla ei sitten nukuta yhtään. Ja mun tuurilla läppäri sitten varmaan hajoaa, mutta se on sen ajan murhe sitten 😀

Tänään piti vähän pidätellä itkua. En halunnut alkaa kyynelehtimään junassa kaikkien nähden. Sain nimittäin aika liikuttavan puhelun. Tuolta ekaluokkalaiselta.

Kaapo sai vasta ihan hiljattain liittymän puhelimeensa, joten olen viime aikoina alkanut saamaan niitä ihan ekoja viestejä ja hellyyttäviä puheluita.

”Moi äiti, kiitos kun haluat puhua mun kanssa, hyvää päivänjatkoa”, tai ääniviestejä samalla kun olen viereissä huoneessa ”Äiti olet niin rakas ja ihana”.

En voi mitään, sydän tuntuu vaan pakahtuvan. En voi kestää miten toinen on jo niin iso, koululainen, mutta samaan aikaan vielä niin pieni. Ei oikein tiedä miten päin olisi, kun tuollaisen viestin tai puhelun saa. Tänään teki mieli vaan tehdä täyskäännös ja mennä rutistamaan tuota pientä soittajaa. Etenkin tällaisten ”soitin sulle ihan muuten vaan, kun oot niin kiva äiti” puheluiden jälkeen viikon erossa olo lapsesta tuntuu kauhean pahalta. Vaikka toinen on ihan muutaman kilometrin ja puhelun päässä. Byäääh.

Haikeuden lisäksi sitä meinaa haljeta ylpeydestä. Että oma lapsi osaa (ja haluaa) soittaa just sulle ja on jotenkin vaan niin hellyttäävä matkiessaan aikuisten korrektia tyyliä puhua puhelimessa.

Ainiin, Elviskin laittoi videon ja sanellun viestin minulle yksi päivä. Videolla hän laittoi ruokaa ja viesti meni näin: Terve äiti, olen oikea kokki T: Elvis. En kestä 😀

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Minun on pitänyt kirjoittaa tästä aiheesta vuosia. Joka kerta olen kuitenkin perääntynyt, en nimittäin halua aiheuttaa pelkoa muissa. Kun lukee tällaisia juttuja alkaa omakin mielikuvitus laukkaamaan. Toisaalta, tämä on tietääkseni ihan yleistä ja normaalia. Ehkä sen ei pitäisi tuntua niin kauhealta. Eli se, että pelottaa.

Välillä pelottaa niin etten saa koko yönä unta. Mielessä pyörii erilaisia, välillä ihan hullujakin, ajatuksia. Pelkään siis, että lapsille sattuu jotain. Ja välillä taas pelkään sitä, että mitä lapsille käy, jos minulle sattuu jotain.

Nämä pelot alkoivat vähän sen jälkeen kun Kaapo oli syntynyt. Silloin ne olivat kuitenkin sellaisia aika ”tavallisia” pelkoja. Mitä jos kierähdän vauvan päälle yöllä, mitä jos se lopettaa hengittämisen enkä huomaa, mitä jos vaunut kaatuvat? Välillä ne olivat vähän hullumpia, kuten että mitä jos joku kiipeää parvekkeelle ja kidnappaa vauvan tai mitä jos unohdan vauvan ratikkaan? 

Mitä vanhemmaksi Kaapo kasvoi, sitä vähemmän näitä ajatuksia enää oli. Kunnes Elvis syntyi. Sitten oikeasti aloin pelkäämään, miettimään ja menettämään yöuniani ihan kunnolla. Saatoin vain maata tuntikausia hiljaa paikallani sängyssä, ahdistuneena, kyynelet hiljaa silmäkulmista tyynylle valuen ja kuunnella kuinka vieressä nukkuvat lapset tuhisivat. Samalla päässä pyöri mitä hurjempia skenaarioita.

Muutamat niistä toistuivat useasti. Mitäs jos olemme korkean rakennuksen katolla ja rakennus palaa. Minun pitää laskeutua 2-vuotiaan ja pienen vauvan kanssa ohuita tikapuita pitkin alas kahdennestakymmenennestä kerroksesta alas. Miten saan molemmat lapset mukanani, ilman että kumpikaan ei putoa ja kuole?  Tuntikausia saatoin miettiä, miten yrittäisin tunkea vauvan vaatteideni sisään ja sitoa taaperon jotenkin itseeni.

Toinen klassikko oli se, kun olisimme laivassa. Yöllä laiva uppoaisi, emmekä pystyisi pelastumaan mitenkään.Lopulta tulin aina siihen tulokseen, että lukittautuisimme kaikki hytin vessaan. Ainakin ruumiimme löytyisivät sitten yhdessä. Kun suoraan Titanicista.

Ihan kamalia ajatuksia, pahoittelut näistä. Haluan tällä tuoda kuitenkin esille sen, että vaikka nämä kuulostavat aika kauheilta, tällaiset ajatukset ovatkin aivan normaaleita. Lähes kaikki äitikaverit, joiden kanssa olen aiheesta puhunut, miettivät usein samanlaisia juttuja.

Pelottavat ajatukset ja skenariot ovat olleet pois mielestä pitkään. Kunnes ne joitain viikkoja sitten palasivat aika vahvoina. En voi olla ajattelematta (vasta) ensi talvena koittavaa Thaimaan matkaamme, ja sitä, mitä kaikkea siellä voikaan sattua. Pelkään liikenneonnettomuuksia, sitä että joku putoaa jostain korkealta, tulee maanjäristys tai tsunami. Eniten kuitenkin pelkään sitä, että mitäs jos minulle käy jotain.

En pelkää itseni puolesta, mutta mitä sitten tapahtuu jos lapset jäävät kahdestaan toiselle puolelle maapalloa. Mikä hätä heillä tulee olemaan. Kuinka kamalaa se on heille. Entäs jos he eivät saakaan apua. Entä jos joku tekee heille jotain pahaa? Hyi.

Pelot ja ahdistus ovat osa vanhemmuutta. Ne ovat yksi alkukantainen piirre meissä, joka auttaa meitä pitämään lapsemme hengissä. Ja jos pelkoihin ei liity masennusta tai liikaa ahdistusta, niistä ei tarvitse olla huolissaan. Silti minusta tuntuu hassulta, että miten en vieläkään saa näitä ajatuksia pois mielestäni. Siksi ajattelin nyt vihdoinkin puhua näistä myös blogiin. Meillä vanhemmilla on varmasti aina pelko ja huoli lapsistamme aina. Tärkeää on kuitenkin, ettemme anna sen vaikuttaa liikaa elämään.

Pari kertaa olen miettinyt, että perun koko Thaimaan matkan. Mutta hitto, aivan hyvin voin jäädä huomenna auton alle. En voi jäädä vain kotiin pelkäämään. Huolet ehkä kasvavat ja muuttuvat vuosien myötä, mutta niin kasvaa myös oma itsevarmuus vanhempana. On myös rohkeutta puhua ääneen peloistaan. Siitä saa sitten lisää rohkeutta. Kuten vaikka lähteä sinne toiselle puolelle maailmaa viidakkoseikkailulle yksin lasten kanssa.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.