Toukokuussa olen:

– Käynyt uimassa Kumpulassa ja Stadikalla
– Pyöräillyt niin paljon joka paikkaan kun mahdollista
– Alkanut vihdoin vähän tajuamaan keskuspuiston reittejä
– Ollut menemättä sokerirasitustestiin (kun ei ollut aikoja)
– Saanut ainakin pari kertaa aamupalan sänkyyn
– Ilmoittanut viimeinkin kuopuksen kouluun
– Juonut ekaa kertaa kahvia sitten joulukuun
– Ottanut hietsussa aurinkoa pikkupikkubikineissä
– Ostanut kirjan sen kannen värin perusteella
– Kärsinyt ihnottavista selkä, lonkka -ja liitoskivuista
– Käynyt kaksi kertaa Linnanmäellä
– Viettänyt yksivuotistapaamispäivää
– Rahoittunut vähän vauvan vaatehankintojen kanssa
– Painikoinut sitä että vauva syntyy pian ja kaikki on ihan kesken
– Käynyt lääkärissä hakemassa lentoluvan
– Ollut hetken aikaa ihan järjettömän kateellinen niille jotka pääsevät tänä kesänä VUMeihin
– Valvonut lähes koko yön koska oli niin ikävä
– Saanut paljon fläsäreitä viime kesästä ja järjettömästä rakastumisesta
– Vanhingossa onnistunut värjäämään hiukset kevyesti pastellisella persikkahoitoaineella kirkkaan punaisiksi
– Kulkenut puolialasti koska pukeminen on niin vaivalloista
– Käynyt myymässä kirppiksellä
– Tuskastunut kaupassakäyntiin
– Huomannut raskaushuuruissani pukeutuneeni hammaslääkäriksi

Kysyin muutama viikko sitten, että mikä raskaudessa on ihanaa?  Yksi vastaus kuului, että on vain jotenkin helpompi rakastaa itseä raskaana. Ja olen itse samaa mieltä – vaikkakin olen monet kerrat myös tuskaillutkin peilin edessä muuttunnutta ulkomuotoani ja sitä, kun minulla ei tunnu olevan mitään kivoja (sopivia) vaatteita.

Vaikka olen voinut kaikissa raskauksissani pahoin, paino on silti noussut. Ja paljon. Nytkin kiloja on jo tullut parisenkymmentä. Syön terveellisesti, välttelen sokeria minkä pystyn ja liikun lähes saman verran kun ennen raskauttakin. Silti paino vain nousee. Nyt kolmannen kohdalla ei auta kun hyväksyä se. Ja ennenkaikkea, hyväksyä se, että kehoni muuttuu. Kilot kyllä karisevat sitten kun vauva on syntynyt.

Toki olen ikänikin puolesta vuosi vuodelta armollisempi itseäni kohtaan, mutta myös jännitys siitä, mitä muut minusta ajattelevat on kaikonnut. Sen lisäksi että kasvavan vatsani lisäksi kilot näkyvät paksuuntuneissa reisissäni ja käsivarsissani sekä pyöristyneissä kasvoissani, myös esimerkisi selluliitti on lisääntynyt. Luulen, että vaikka kymmenen vuotta sitten näillä reisillä olisin vähintään verhoutunut kaiken peittävään maksimekkoon. Nyt kuljen tuolla jukisesti shortseissa ja pikkupikkubikineissä.

Toinen juttu josta en jaksa muiden takia enää niin välittää on ihokarvat. Käyn välillä sokeroinnoissa ja epiloin sääriä kun jaksan, mutta on ollut ihan hirveän vapauttavaa huomata, etteivät ihmiset juokse kirkuen pois jos en ole tätä tehnyt. Oikeasti kukaan ei edes huomaa. Minulla kasvaa navan alla puolitoistasenttistä karvaa, mutta koska en itse näe sitä, annan se olla. Ja silti pystyn ottamaan julkisesti vasta paljaana aurinkoa. Se tuntuu tosi hyvältä.

Välillä epätoivo meinaa kuitenkin iskeä. Painonnousu yhdistettynä raskauden tuomiin vaivoihin, kuten jumissa olevaan selkään, särkeviin lonkkiin ja etenkin siihen, ettei liikkuminen – edes kyljen kääntäminen, ole kovin sulavaa puhaa. Joskus sitä tuntee olevansa vain vaivainen parisataakiloinen hylje. Silloin muistutan itselleni mitä kaikkea ihmeellistä kropassani tapahtuukaan. Kasvatan siellä ihan oikeaa ihmistä, eikä mene kauaa kun olen taas oma itseni.

Ja vaikka oma itsetunto onkin onneksi hyvä, niin toki rakastavan ja ihailevan puolison tuki ja kehut pitävät sen myös siellä plussan puolella. Pakko myöntää että olisin kyllä muutamat kerran huonona päivänä verhoutunut siihen maksimekkoon tai kokouikkariin, ellei Osku päiväittäin kehuisi ja kannustaisi. On tärkeää olla omissa silmissä kaunis, mutta tuntuu hyvältä olla sitä myös rakkaansa silmissä.

Eli lisään myös vielä omaan raskauden parhaiden puolien listaan sen, että ihanaa on myös lisääntynyt armollisuus itseään kohtaan ja sen, että viimeistään nyt ei välitä yhtään siitä mitä muut minusta ajattelevat.

ps. En edes kirjoittanut tässä raskausarvista – koska en edes muistanut omistavani sellaisia!

Vielä muutama viikko sitten olisin voinut kirjoittaa, ettei minua haittaa tai häiritse yhtään muiden ihmisten kommentointi vatsani koosta. Mutta viimeisten viikkojen aikana olen kuullut siitä niin paljon (ja niin ihmeellisiä) kommentteja, että pakko tästäkin asiasta on nyt vähän avautua.

Harva tuntuu ymmärtävän, että raskausvatsaa kommentoidessa kommentoidaan suoraan henkilön ulkonäköä. Siinä vaiheessa kun kommentointi muuttuu positiivisesta kauhisteluksi tai johonkin toiseen vertailemiseen, se ei ole enää ok. Minäkään en sano sinulle että, herranjestas – näytät ihan samalta kun minä viimeksi oksennustaudissa. Tai että, hiuksesi ovat yhtä ohuet kun kaverillani kun hän oli vakavasti sairaana. Miksi sitten olisi hyväksyttävää verrata vatsaani kaverisi vatsaan, joka oli juuri ennen synnytystä samankokoinen kun minulla nyt viidennellä kuulla?

Fun fact, vastassani on vauva, istukka ja lapsivettä – sen kuuluukin olla iso! Ja toinen hauska fakta, meistä jokainen on erilainen – myös raskaana ollessa. Suurin osa meistä tosiaan saa ison vatsan, toiset taas pienen, osa siltä väliltä. Jollain kohtu voi olla kallellaan eteenpäin, jollain taaksepäin. Usein, mitä enemmän raskauksia on takana, myös sitä paremmin vatsa näkyy. Jollain, kuten minulla, voi olla myös pientä vatsaa ihan ennestään – se ei katoa mihinkään raskauden myötä, vaan pysyy siinä kasvavan kohdun päällä.

Uskon että suurinta osaa näistä kauhistelevista kommenteista ei ole tarkoitettu pahalla, mutta viimeistään siinä vaiheessa kun vatsani kokoa päivitellään anonyymisti keskustelupalstoilla saakka alkaa homma oikeasti olla totaalisen väärin.

Monille raskaana oleva nainen pyöreän vatsansa kanssa on kaunis, mutta ainakin itse tunnen itseni kaikkien vaivojeni kanssa suurimmaksi osaksi kaikeksi muuksi kuin hehkeäksi. Vaikka mahastani kyllä tykkäänkin ja sitä ylpeänä kannan. Kuitenkin kiloja kertyy huimaa tahtia ja vatsan lisäksi tässä leviää myös muutkin paikat. Siihen päälle vielä hormoonit, niin jokainen voi itse miettiä että miltä ulkonäkönsä kauhistelu tai vertailu johonkin pienempään tuntuu. Voin myös vain kuvitella, miten pahalta tuntuu arvostelevat kommentit silloin kun raskausvatsa on pieni tai lähes huomaamaton.

Joten voidaanko tässä(kin) asiassa pitää ne hölmöt mölyt mahassa, miettiä vähän ja olla sitten vaikka mielummin sanomatta mitään. Itseäni ei haittaa vatsan positiivinen tai hymyssäsuin kommentointi tai edes koskeminen – ainakaan tutuilta, päinvastoin, mutta kannattaa muistaa että joillekin tämäkin on liikaa. Ei siis ehkä ensimmäisenä kannata huudahtaa silmät pyöreänä että WOW ja tarttua mahaan kiinni, ellet varmasti tiedä että se on tulevalle äidille ok.

Kiitos kuvista Kaapo 8v <3

Havahduin joskus sunnuntaina siihen, että tässähän on ollut kiva pätkä vapaata. Kevät on ollut jotenkin tosi kiireistä aikaa, päivät ovat täynnä menoja ja vain suhahtaneet ohi. Tuntuu, etten ole viikkokausiin voinut rauhoittua ja olla tekemättä mitään. Ainakaan niin, ettei päässä pyörisi tuhat ja yksi tekemätöntä asiaa.

Työn täyteisen kevään lisäksi paljon tekemistä aiheuttaa edelleen kotimme. Ihan uskomatonta että olemme asunneet tässä nyt jo neljä kuukautta. Uskomatonta siinä mielessä, että täällä näyttää edelleen siltä kun olisimme kantaneet kamamme sisään vasta viime viikolla.

Tavarat hakevat edelleen paikkaansa ja monen monta laatikkoa on edelleen purkamatta, sillä niille ei vain ole mitään paikkaa. Osku on ollut myös kahden kodin ”loukussa” myös nämä viimeiset neljä kuukautta. Hänen kaksiossaan kun tehtiin putkiremppaa ja siellä oli vielä vintti ja kellari, ja osa asunnostakin, täynnä hänen tavaroitaan. Remontti valmistui kuukausi sitten ja työpäivien jälkeen hän onkin touhunnut paljon siellä. Joten tässä on ikäänkuin ollut vielä toinen, kuukauden kestänyt muutto perään. Sekin on toki nostanut stressitasoja itse kullakin.

Pääsiäisenä asunto oli vihdoin valmis vuokralaiselle ja nyt meillä on enää setvittänämme tämä asunto, sekä kaksi aivan täynnä olevaa kellarikomeroa. Niin ja Oskun levyt pitäisi myös kantaa evakosta tänne meille. Ne tuntuvat onneksi ihan pikkujutuilta kaikkeen aiempaan verrattuna.

Kun pääiäinen koitti, en aluksi edes tajunnut että sehän on nyt. Pojat olivat isällään, joten me saimme vaan olla kahdestaan – tekemättä juuri mitään. No käytiin me kaupassa ja tehtiin ruokaa, mutta muuten lähinnä vaan maattiin sängyssä sarjoja katsellen.

Vaikka suklaasta ja Pashasta tykkäänkin, en ole ikinä ollut mikään pääsiäis-ihminen. Meillä ei ole sen kummempia traditioita sen suhteen, joten sain ihan hyvillä omillatunnoin olla tekemättä mitään siihen liittyvää. Ja vitsit että teki hyvää.

Jos olisin tajunnut tässä olevan tällainen pitkä viikonloppu, olisin ehkä yrittänyt suunitella jotain reissua. Mutta oikeasti loppupeleissä paras näin, omassa sängyssä on aina paras ja saimpas pitkästä aikaa myös nukuttua yhden kokonaisen yön heräämättä kertaakaan.

Tänä aamuna oli vähän takkuista herätä arkeen ja lähteä viemään poikia kouluun. Kuitenkin ratikkapysäkillä, auringossa istuskellessa ja aamuteetä hörppien tajusin että tämäkin on aika hyvä. Ihana aloittaa uusi viikko akut latautuneina, ihan uudenlaisella energialla.

Maaliskuussa

– Kävin kaksi kertaa kirjastossa
– Kävelin paljon keskuspuistossa
– Kuuntelin kolme äänikirjaa
– Ostin lennot kesäksi Espanjaan
– Tunsin jo selvästi vauvan liikkeet
– Maha kasvoi paljon
– Saimme tietää vauvan sukupuolen
– Ostin kotidopplerin, jolla voi kuunella vauvan sydänääniä
– Olin melkein kaksi viikkoa yksin poikien kanssa, Oskun ollessa laskettelemassa
– Maalasin Lundiaa
– En saanut juuri mitään aikaan kotona (purkamattomia laatikoita on edelleen)
– Oltiin poikien kanssa kaksissa kuvauksissa
– Söin aivan liikaa ulkona tai tilasin ruokaa kotiin
– Ostin liian kalliita asioita (kuten tonnin vaunut, ruokapöydän ja ne lentoliput)
– Join elämäni ekan ja vikan matcha-laten
– Kävin joogassa
– Hankin uusia äitiysvaatteita
– Testattiin ekaa kertaa meidän taloyhtiön sauna
– Minulla oli ikävä sokerointi-kokemus (olen kuulemma niin karvainen :D)
– Minulla oli myös hyvin kivulias sokerointi-kokemus (hitto että se tekee kipeetä raskaana ollessa)
– Sain komean mustelman sisäreiteeni
– Kävin hammaslääkärissä
– Hamstrasin vauvanvaatteita
– Itkin hormoonipäissäni milloin mistäkin
– Unohdin lompakon kolme kertaa kotiin
– Olin vielä päivittäin pahoinvoiva, mutta en enää oksentanut juurikaan
– Olin aika nuutunut ja jouduin nukkumaan päikkäreitä
– Hukuin sähköposteihin
– Melkein vietettiin bestikseni babyshowereita (miten kivaa saada vauvat samana vuonna!)
– Yritin syödä terveellisesti ja onnistuin siinä semihyvin
– Näin ihan liian vähän kavereitani
– Poltettiin ekaa kertaa meidän takkaa, se ei mennyt hyvin (piti repiä palovaroitin katosta)
– Istuin ekaa kertaa meidän parvekkeella
– Haaveilin jostain ihanista drinkeistä
– Olin innoissani kun aurinko lämmitti mielen lisäksi myös selkää