Olemme koko perhe todella eläinrakkaita. Rakastamme rapsutella ja ihmetellä erilaisia eläimiä, nisäkkäitä, kaloja, matelijoita ja lintuja. Olemme hulluina kaikkiin elukoihin. Isoihin, pieniin, hassuihin ja pörröisiin. Ystävien lemmikit vievät sydämen mennessään ja ikävöimme usein yhdessä vaikkapa vuosia sitten eläintarhassa näkemäämme söpöä apinaa. On kiehtovaa nähdä eksottisia lajeja tai päästä ihan lähelle aiemmin vain leffoissa ihastelemiamme kajoja. Tuntuu jotenkin tosi ihanalta kun eläin ottaa kontaktia. Kuinka mahtavaa onkaan ollut, kun on saanut syöttää tai koskea jotain erikoista eläintä, mutta samalta se saa hyvin haikean olon.

Mitä enemmän olemme eläintarhoissa käyneet, sitä surullisemmalta on joka kerta tuntunut. Oli aika pysäyttävää, kun nelivuotias Elvis, tokaisi viime kesänä Tallinnan eläintarhassa ollessamme ”Toivon että kaikki eläimet saisivat elää vapana luonnossa”. Pieni lapsikin sen ymmärtää. Eläimiä on hienoa nähdä, mutta niiden paikka ei ole kaltereiden takana.

Tiedän että osa eläintahoista nimenomaan suojelee uhanalaisia lajeja tai huolehtii ja pelastaa eläimiä, jotka eivät muuten luonnossa selviäisi. Samalla he levittävät luonto- ja ympäristötietoutta kävijöille. Välillä eläintarhoissa kasvatettuja uhanalaisia eläimiä on myös pystytty palauttamaan takaisin luontoon. Tämä on toki hienoa. Useasti nämä eläimet kuitenkin valitettavasti stressaantuvat lisää, kun ihmisjoukot käyvät tarhoissa niitä ihmettelemässä.

En kuitenkaan millään muotoa halua enää tukea toimintaa, jossa eläimiä metsästetään tai laitetaan lisääntymään vaan jotta saataisiin uusia vetonauloja eläintarhaan. Puistattaa vieläkin tuolla samaisessa Tallinnan eläintarhassa käyntimme. Opas kertoi ylpeästi selvästi stressaantuneiden norsujen aitauksella, miten ne on pyydystetty luonnonpuistosta Afrikasta ja käyttäytymiskoulutuksen jälkeen kuljetettu Tallinnaan.

Meidän kolmen hengen eläintarha/liskotalo/akvaario/yms boikottimme tuskin hehkauttaa näiden toimintaa mitenkään. En kuitenkaan usko, että me olemme ainoita jotka ajattelemme näin. Emme ole ainoita, joille eläintarhoissa käynti aiheuttaa pahan mielen. Häpeän. Iloinen olen kuitenkin siitä, että meidän lapsemme näkevät ja ymmärtävät tulevaisuudessa paremmin miten eläimiä tulee kohdella. Toivottavasti suunta muuttuu kokoajan parempaan päin.

Mitä te ajattelette?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Olen tuijottanut tätä tyhjää sivua aamusta saakka, mutta en tiedä mitä kirjoittaisin. Olen edelleen yhtä sanaton kun olin lauantai-iltana. Seisoin jähmettyneenä lavalla, ihmisten taputtaessa ja salamavalojen räiskyessä. ”Miltä nyt tuntuu?” juontaja kysyi. Jännitti niin paljon etten muista yhtään mitä vastasin.

Kun aamun pikkutunteina palasimme juhlista, olin varma että heräisin aamulla ja olisin vain kuvitellut kaiken. Otin palkintotaulun varmuudeksi viereeni sänkyyn. Miksi sitä onkaan niin vaikea ottaa kunniaa ja kehuja vastaan?

Minut valittiin nimittäin Inspiration Blog Awardseissa vuoden inspiroivimmaksi Lifie vaikuttajaksi. Siis minut. Minttu Mäntysalon. Minut, joka vaan kerran alkoi kirjoittelemaan blogia ilman mitään tietämystä niistä, kiinnostui vähän myös valokuvaamisesta, alkoi latailemaan instaan kuvia ja höpöttelemään snäppiin.

On hienoa että ihan olemalla oma itseni ihmiset ovat kiinnostuneita ajatuksistani. On hullua että tekemisilläni ja sanomisillani voin myös vaikuttaa muihin ihmisiin. Ja sitä minä kuulemma nykyään olen, en enää vain bloggaaja, vaan vaikuttaja.

Tämä on ihan mieletön kunnia. Ammattimainen raati valitsi juuri minut satojen joukosta. Siis edelleen, MINUT? On niin hienoa että sydämellä tekemistä arvostetaan. Arvostetaan tietynlaista erilaisuutta, aitoutta, epätäydellisyyttä.

Tunnustus ei olisi voinut myöskään sattua yhtään parempaan ajankohtaan. Tämä auttaa taas jaksamaan paremmin uuden, ajoittain melko raskaan, arjen kynnyksellä. Opiskelut, lasten kasvaminen ja sen myötä muuttunut vanhemmuus sekä henkilökohtaiset ihmissuhdekiemurat ovat vieneet aikaa blogilta. Olen tuntenut siitä kovia omantunnontuskia.

Onneksi minulla kuitenkin on tämä blogi ja onneksi voin jakaa tänne myös niitä raskaampia hetkiä. Vertaistuki on parasta, joten inspiroidaan jatkossakin toisiamme, eikö vaan?

Olen todella todella otettu tästä palkinnosta. Vaikka omaan mielestäni melko hyvän itsetunnon, saa tällainen huomio olon todella nöyräksi. Olen ylpeä itsestäni, mutta samalla mietin, että onkohan tässä nyt kuitenkin käynyt joku virhe 😀

Joten, miltä minusta nyt tuntuu? Ihanalta, kamalalta, hienolta, hämmentyneeltä, kiitolliselta, vaivaantuneelta, onnelliselta, häkeltyneeltä, hassulta, kivalta, mahtavalta, parhaalta, upealta, mainiolta, fantastiselta, erinomaiselta, verrattomalta, loistavalta, sikasiistiltä. Ihan siltä samalta Mintulta kun aina.

KIITOS ♡

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.