Aloin odottamaan esikoistani ollessani 22-vuotias, eli yhdeksän vuotta sitten. Aika hassua muuten, jos tuleva vauva noudattaa samaa kaavaa kun edelliset ja syntyy suht lähellä laskettua-aikaa, tulee kaikilla lapsillani olemaan synttärit aikalailla tasan kuukauden välein. Elokuussa, syyskuussa ja lokakuussa.

Yhdeksän vuotta sitten olin täysin valmis äidiksi. Vauvakuume ja kaipuu omasta lapsesta tuntui välillä fyysisenä kipuna rinnassa. Olin aina ajatellut että haluan perustaa perheen nuorena ja minusta vähän reilu kaksikymppinen olisi täysin hyvä ikä.

Kaikkiin raskauksiin liittyy erilaisia ajatuksia ja tunteita. Vaikka lapsi olisi kuinka haluttu, myös negatiivisia tai epävarmat tunteet ovat täysin normaaleita. Mitä nyt muistan siitä yhdeksän vuoden takaisesta, niin myös ajatukset ovat osittain nyt aika erilaisiakin. Toki myös homma muuttuu vähän tutummaksi, mitä enemmän tätä tekee, eikä samoista asioista tule enää murhehdittua, mutta joka kerta sitä on jotain mielenpäällä.

Silloin kaksikymppisenä raskaanaollessa sitä tuli mietittyä sellaisia asioita kuten, miten sitä vauvaa käsitellään, miten me osataan, miten meillä riittää rahat ja tuleeko meistä tarpeeksi hyviä vanhempia. Sain myös todella paljon paheksuvia katseita, minut tuomittiin pelkän naaman perusteella teiniäidiksi, joka on tullut vahingossa raskaaksi eikä tuskin osaisi huolehtia lapsestaan nuoren ikänsä vuoksi.

Ensimmäisessä raskaudessa tuli myös pelättyä paljon, sillä kaikki olivat ihan uutta. Kävin useasti vatsakipujen, verenvuodon ja vähän likkuuvan vauvan vuoksi lääkärissä, kun nyt taas tiedän että kokemani kipu on normaalia kohdun kasvukipua, niukka tiputteluvuoto alussa ihan vaaratonta ja että vauvaankin saa actionia lasillisella mehua. Tiedän paremmin asioita, olen itsevarmempi ja osaan kuunnella kehoani paremmin. Kaikkea ei tarvitse enää kysyä neuvolasta tai mennä täysin niiden ohjeiden mukaan.

Nyt kolmekymppisenä olo on kaikinpuolin ja kaiken suhteen varmempi. Enää en huolehdi siitä miten vauvaa hoidetaan, osaanko minä tai miten meillä riittävät rahat. Sen sijaan pelkään oman ajan katoamista ja oikeastaan koko sen elämäntyylin, johon olen tottunut, loppumista. Minua jännittää se, jos jotekin kadototan tai unohdan itseni ja uppoudun liiaksi vauvakuplaan ja muutun joksikin muuksi kun en saa tarpeeksi aikaa itselleni.

Kaksikymppisenä en pelännyt mitään tällaista, sillä ”tiesin” ettei lapsen saaminen tulisi muuttamaan minua. Hengailin kavereiden kanssa ihan niinkuin ennenkin, olin mukana illanistujaisissa, jopa useamman kerran mukana baarissa. Nyt minua ei saisi pakottamallakaan minnekään iltarientoihin. Pelkkä ratikassa matkustaminen perjantai-alkuillasta on minulle ihan liikaa. Haluan vain äkkiä kotiin jotta saan vedettyä villasukat jalkaan ja mennä ajoissa nukkumaan.

Myös vauvan kanssa oli silloin kova tarve todistella itselleen, että elämä jatkuu ihan ennallaan ja olla lähes kokoajan jossain menossa tai tuntea syyllisyytä siitä, jos ei ollut. Nyt taas ymmärrän että tottakai se vauvan tulo muuttaa normaalia ja on ihan ok jäädä välillä kotiin haahuilemaan koko päiväksi yökkärissä. On toki kiva jatkaa sosiaalista elämää ja käydä silloin tällöin kaverin kanssa vaikka kahvilla tai kävelyllä, mutta joka päivä ei tarvitse olla menossa.

Nuorempana en osannut edes kuvitella minkälaista se ensimmäisten vuosien univaje ja väsymys voisikaan olla. Nyt kolmekymppisenä nukun jo valmiiksi huonosti ja odotan kauhulla sitä miten väsyneitä me molemmat tulemme olemaan. Nuorena sitä jaksoi paljon paremmin. Muutenkin tuntuu että jo nyt selkä prakaa eikä virtsarakko kestä mitään, joten fyysisestikin silloin aiemmin oli helpompaa.

Nyt vähän kokeneempana tiedän sen ettei moneenkaan asiaan voi vaikuttaa etukäteen ja kaikki menevät sitten omalla painollaan. Kuten vaikkapa synnytys, imetyksen onnistuminen tai vauvan luonne ovat sellaisia asioita. En usko että siihen varmuuteen liittyy kuitenkaan ikä. Jos nyt saisin ensimmäisen lapseni olisin varmaan ihan hysteerinen, vielä enemmän kun sillon parikymmpisenä. Lasten saaminen on opettanut minut olemaan stressaamatta turhaan asioista.

On itseasiassa tosi ihanaa saada lapsi kaikella tällä kokemuksella. Koska ikäero vanhempiin lapsiin on niin suuri, ja he ovat paljon myös koulussa, kavereillaan sekä tietysti joka toinen viikko isällään, on tämä melkein kun saisi esikoisensa. Mutta ilman sitä tuoreen vanhemman epävarmuutta.

Kaiken kaikkiaan olen tosi iloinen että itse päädyin saamaan esikoiseni jo niin nuorena ja toisenkin siitä heti parin vuoden perään. En ollut silloin vielä niin tottunut mihinkään tietynlaiseen elämään tai elintasoon, eikä minusta myöskään tuntunut että olisin menettänyt mitään – päinvastoin.

En nyt toki vieläkään ole mikään kovin vanha, vaan ihan normaalin ensisynnyttäjän ikäinen. Kaveripiirissäni ei edelleenkään ole kuin muutama muu melko tuore vanhempi, vaikka saman ikäisiä ovatkin. En itse tekisi missään nimessä mitään toisin ja niinhän se onkin, että jokainen ikä on varmasti hyvä tulla vanhemmaksi. Jokaiseen ikään liittyy silti varmasti kysymyksiä ja muuta pohdintaa tai pelkoja.

On kuitenkin hauska huomata miten erilaista on olla raskaana lähes kymmenen vuoden erolla. Onko siellä muita samassa tilanteessa olevia, että äitiyttä on kestänyt jo pidempään ja tällaisia eroavaisuuksia on huomattavissa eri raskauksien välillä?

pssst. Jos et vielä huomannut, blogini on ehdolla Inspiration Blog Awardseissa Arjen Sankari-kategoriassa, saa käydä äänestämässä! 🙂

Me kaikki olemme sankareita, nimittäin arjen sankareita. Yli seitsemän vuotta kestäneen bloggaamisen aikana olen saanut jakaa arkeani aidosti teille. Minulle on ollut tärkeää näyttää arki sellaisena kun se on, kaunistelematta, silottelematta, elämänmakuisena. On ollut hienoa jos olen näin toimimalla voinut antaa jollekin vertaistukea tai tarttumapintaa. Sillä sitä vertaistukea olen näin tekemällä saanut vastineeksi sitten myös teiltä.

Välillä on pelottavaa paljastaa haavoittuvuutensa julkisesti. Kertoa erosta, vanhemmuuden kipuiluista, loppun palamisesta, sarasteluista, yksinäisyydestä, huolista – mistä vaan joka paljastaa etten ole superihminen ja ettei minunkaan elämä ole päivästä toiseen pelkkää valkoista hymyä ja smoothiebowleja.

Näin tehdessäni olen kuitenkin saanut tukea teiltä. Aina joku on tai on ollut samanlaisessa, ellei rankemmassakin tilanteessa. Koska minä olen uskaltanut raottaa verhoa, olen toki altistanut itseni mahdolliselle arvostetelulle ja ollut hyvinkin haavoittuvainen, mutta näin ollen myös te olette voineet elää sen kaiken kanssani. On ollut ihana huomata miten olette vuosien varrella jakaneen ilot ja surut kanssani.

Usein on hauska myös jakaa myös niitä ei niin vakavia juttuja ja saada nauraa itselleen kanssanne. Jakaa epäonnistuneet remppaprojektit (en vieläkään tajua että sain kaadettua päälleni yhdeksän litraa maalia), ne kaikki kiusalliset treffit (muistatteko sen minulla oli koko illan rucolaa hampaan välissä tai sen, kun treffikaveri joi vähän liikaa ja oksensi ympäri ravintolan lattioita) tai kaikki ne lasten kovaan ääneen kaupan kassalla laukomat nolot jutut (äitiii, miksi sulla on niin pitkät tissit?).

Se miten iloisia ja onnellisia olette olleet puolestamme löydettyäni rakkauden ja perustaessani uuden perheen on liikuttanut minua aivan valtavasti.

Minusta elämä onkin ihanaa juuri siinä rosoisuudessaan. Elämän kuuluukin olla elämänmakuista, ylä -ja alamäkiä. Muutenhan se olisi ihan tylsää. Arjen sankaruudessa ei ole sijoja, vaan kaikki ovat ykkösiä. Vaikka jonkun muun valinnat eivät aina tunnu omilta, ovat ne varmasti parhaita juuri heille. Oma elämänasenne ratkaisee. Ja minä haluan pitää sen jatkossakin, kaikista vaikeistakin asioista huolimatta, positiivisena mutta rehellisenä.

Blogini on asetettu ehdolle Inspiration Blog Awardeissa Arjen Sankari-kategoriaan. Tässä sarjassa ehdolla ovat aitoudellaan ja elämänasenteellaan hurmaavat vaikuttajat, joiden elämänmakuiset kuvaukset kutkuttavat välillä nauruhermoja, toisinaan taas kyynelkanavia. Kiitos siis paljon jo etukäteen jos tahdot käydä klikkaamassa äänen minulle <3

Ps. pahoittelut korvamadosta, mutta kun ME OLLAAN SANKAREITA KAIKKI, KUN OIKEIN SILMIIN KATSOTAAN…. 😀

Arki mielletään yleensä tavalliseksi, tylsäksi. Mielestäni se ei ole kumpaakaan. Tai ehkä tavallista omalla tavallaan, mutta se ei ei missään nimessä tarkoita tylsää. Joka aamuisista herätyksistä, hampaidenpsuista, aamupaloista ja kouluun sekä eskariin kiirehtimisestä huolimatta jokainen päivä on omanlaisensa.

Jokaisessa päivässä, jokaisessa arkisessa voi nähdä jotain kaunista. Milloin nouseva aurinko värjää kaiken vaaleanpunaiseksi, milloin taas kasvoja päin piiskaava loska muistuttaa siitä miten sisukas sitä onkaan. Aamun ensimmäinen hörppy kahvista tai lapsen unenpöpperöiset kasvot ja pystyssä oleva tukka saattavat tuntua sillä hetkellä maailman parhaalta asialta. Tiskialtaassa lojuvat likaiset astiat saattavat näyttää kaikessa kaaottisuudessaan kuin taideteokselta ja lapsen kadoksissa olevan hanskan etsiminen humoristiselta näytökseltä.

Rakastan arkea ja rakastan juhlaa. Mutta parhaimpia asioita lopulta ovat aivan tavalliset asiat. Rakkaan vierestä herääminen, lasten puheensorina, kalapuikot ja iltasatu.

Ihania hetkiä ovat myös ihan tavalliset viikonloput. Silloin kun ei ole kiire minnekään. Kuten viime lauantaina. Olimme vain kolmisteen kotona ja pojat heräsivät vähän liian aikaisin. Minä kuuntelin sängyssä kun he pelasivat ”salaa” kännykällä. Aamupalaksi sulatettiin pakkasesta leipää ja laitettiin päälle sitä mitä kaapista löytyi, juustoa, kurkkua, tomaattia ja syötiin väliaikaisen pöydän ääressä ulos katsellen. Radiosta tuli lempiohjelmani. Sitten vain oltiin. Kiireettömästi. Leikittiin, luettiin, köllöteltiin ja piirreltiin. Kunnes pojat lähtivät isälleen. Parhaita hetkiä.

– ihanaa, olen raskaana
– apua, olen raskaana
– vauva on niin pieni
– vauva kasvaa niin nopeasti
– on jo ikävä vauvaa
– raskausaika menee liian nopeasti
– jos muutun liikaa ja katoan vauvakuplaan
– jos alan käyttämään lihottavia trikookaapuja ja värikkäitä legginssejä
– pelkään että jään yksin
– pelkään jos meidän parisuhde muuttuu liikaa
– kukaan ei enää muista minua enkä pääse enää kantisklubilleni jonon ohi
– vauvasta tulee varmaan tosi söpö
– kuinka paljon itken kun saan tietää vauvan sukupuolen
– kun söin inkivääriä
– jos vauvalla ei ole kaikki hyvin
– kun vauvalla oli kaikki hyvin
– jos pudotan vauvan vahingossa raappusista
– jos kuolen
– kun meinasin saada toista ruokaa mitä minulla oli mielessä
– Frank Oceanin Nights on niin ihana biisi
– koska en jaksa enää oksentaa
– koska en pysty nauttimaan raskaudesta oksentamisen takia
– uhraudunko liikaa
– jokainen väärinkäsitys
– olo on välillä niin yksinäinen, kukaan ei ymmärrä kuitenkaan
– olo on niin rakastettu, rakastava ja onnellinen
– en edes yleensä tiedä

Asioita joita itken nyt mutta varmasti myös ilmankin raskaana olemista

– kavereiden vauvat
– kavereiden häät
– kaikki synnytys ja vauva-aiheiset artikkelit
– Frank Oceanin Nights on niin ihana biisi
– jokainen väärinkäsitys
– en edes yleensä tiedä
– kaikki on vaan niin ihanaa

Muutamaa päivää ennen raskaustestin tekoa Osku vitsiaili että olekohan raskaana, kun himoitsin kaupassa ihan ihmeellisiä juttuja. Olin itse aivan varma etten voisi olla, olihan lääkäri sanonut että tässä voi kestää pitkään ja olimme vasta ihan hiljattaen jättäneet ehkäisyn pois. En halunnut luoda itselleni yhtään liikoja toivonkipinöitä sen suhteen, että vauvasta kuuluisi vielä moneen kuukauteen mitään.

Luulin myöskin etteivät kuukautiseni olleet vielä edes myöhässä, sillä olin unohtanut että ne olivat alkaneet viime kuussa muutamaa päivää aikaisemmin. Kaiken piti olla siis ihan normaalisti.

Lauantaina 9.12 lähdin käymään aamusta kaupungilla hoitamassa yhtä työasiaa. Ratikassa matkalla keskustaan minulle tuli tosi outo huimaava olo. Sen jälkeen vatsani kiljui minulle että RUOKAA, NYT HETI! Jäin ratikasta ulos ja menin syömään lähimpään kahvilaan. Tämä oli vähän erikoista, sillä pystyn yleensä olla syömättä pitkiäkin aikoja.

Kahvilassa istuin ikkunapöydässä ja katselin ohi käveleviä ihmisiä. Raskaana olevia naisia, rattaita työntäviä naisia – joka kerta mieleeni hiipi Oskun heitto siitä, että olisiko raskaana. Ja joka ikinen kerta työnsin sen ajatuksen pois. Yrtin järkeillä että minullahan oli ollut ihan järkyttävät pms-oireet koko viikonkin, olin ollut ihan uskommattoman kiukkuinen, eihän nyt sellaisia tule raskaana ollessa.

Samalla reissulla minun piti käydä myös apteekissa. Muutaman sadan metrin matkalla kahvilasta apteekkiin bongasin kahdeksan raskausvatsaa. Apteekissa kävelin puolivahingossa raskaustestihyllylle. Pysähdyin siihen hetkeksi arpomaan, mutta taas yritin järkeillä että ei, en mä voi olla vielä raskaana, ja menin reseptitiskille.

Matkalla kassalle kävelin taas raskaustestihyllyn ohi. Ajattelin, että ehkä minun olisi parasta tehdä sitten testi, niin pääisisin näistä hölmöistä ajatuksista. Päädyin ostamaan tuplapakkauksen, sillä ajattelin näitä tilanteita tulevan jatkossa joka kuukausi. Niin olisi sitten kotona testi valmiina.

Päästyäni takaisin kotiin menin suoraan vessaan tekemään testin, en sanonut Oskulle vielä mitään. Pissasin tikkuun ja siihen piirtyi heti tarkastusviiva, mutta ei muuta. En siis ollut raskaana. Kuvittelin olevani helpottunut, mutta huomasinkin valtavan pettymyksen ja pienen surunkin leviävän kehoon.

Osku oli keittiössä ja kävelin häneen luokseen näyttämään negatiivista testiä. Kuitenkin matkalla huomasin että siihen alkoi imestymään haalealla myös toinen vaaleanpunainen viiva. En ollut muistanut että tulostahan täytyy odottaa hetki. Kysyin häneltä että monta viivaa hän testissä näkee. Kaksi, ihan selvästi kaksi.

Aloimme nauraa ja halasimme toisiamme. Osku oli niiiin onnellinen ja niin minäkin. Hetken päästä aloin kuitenkin itkemään. Itkin sitä miten kaikki oli käynyt niin nopeasti, eihän tämän pitänyt tapahtua vielä. Itkin koska pelkäsin mitä raskaus tekisi vastaleikatuille tisseilleni, itkin sitä miten onnellinen olin ja miten onnellinen tiesin Oskun olevan. Ja itkin jo valmiiksi sitä, miten nopeasti koko raskausaika menisi ja kohta se vauva jo menisi kouluun.

En tiedä kauanko me seisoimme keittiössä sylikkäin, ehkä puolituntia, ehkä tunnin. Puhuimme vauvasta ja tulevaisuudesta ja kaikesta. Pikkuhiljaa aloin uskoa sen todeksi. Meille tosiaan tulee vauva. Vauva jota olimme molemmat halunneet ihan hirveästi. Huh, sen tunteen ajatteleminen saa vieläkin ihoni kananlihalle ja kyyneleet nousevat silmiin.

Vauvapäissämme kerroimme uutisesta heti muutamalle lähimmälle ihmisillemme ja lähdimme juhlistamaan tätä vielä kahdestaan lemppariravintolaamme. Ainakaan lähipöytien muille asiakkaille ei voinut jäädä epäselväksi mitä olimme juhlimassa, niin innoissamme me olimme.

Seuraavana iltana tein vielä toisen testin. Koska varmimman tuloksen saa tekemällä testin aamulla, ajattelimme että jos illalla tehty testi näyttää myös positiivista niin raskaudesta ei olisi mitään epäilystä. Ja niinhän se näytti. Aika uskomatonta.

Olisi ihana kuulla myös teidän tarinoita siitä, miten olette saaneet tietää olevanne raskaana ja minkälaisia tunteita se herätti?