Viime kuukausina olen monen kertaan kuullut puhuttavan ns. huijarisyndroomasta. Facebookissa useampi kaverini on kertonut kärsivänsä moisesta. Huijarisyndroomaksi siis kutsutaan psykologista ilmiötä, jonka vaikutuksesta ihminen ei kykene sisäistämään omia saavutuksiaan todisteista huolimatta. Huijarisyndroomasta kärsivä on vakuuttunut olevansa huijari ja että hänen saavutuksensa ovat ainoastaan hyvän onnen tai ajoituksen tulosta, tai että hän on vain harhauttanut muut luulemaan itseään todellista kyvykkäämmäksi.
Tunnistan ainakin osittain samoja ajatuksia välillä liikkuvan myös omassa päässäni.
Esimerkiksi kun pääsin keväällä pääsykokeisiin olin yllättynyt, mutta ajattelin että ehkä sinne pääsivät kaikki esseen lähettäneet. Kun sitten sain tietää päässeeni kouluun, ajattelin että joku vielä huomaa jonkun virheen kokeessani ja ottaa paikan minulta pois. Kun minut pyydettiin syksyllä neuvottelemaan uudesta blogisopimuskesta luulin saavani potkut. Päinvastoin siinä sitten silti kävi. Kun blogini valittiin vuoden inspiroivimmaksi, olin taas ihan varma että siinä oli nyt käynyt jokin virhe. Lisaa voisi jatkaa loputtomiin.
En koe tuota huijaussyndroomaa omakseni, mutta siihen on helppo samaistua. Olen usein suht varma siitä teen, enkä koe itseäni mitenkään huonoksi. Itseasiassa minulla on aika hyvä itsetunto, enkä toisaalta myöskään hirveästi välitä siitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat. Silti, etenkin nyt noiden koulujuttujen kanssa, olen ollut jotenkin alentuva.
Koulussa olemme kirjoitelleet paljon erilaisia juttuja. Aina kun olen saanut hyvää palautetta en ole jotenkin uskonut siihen. Kirjoitinko muka oikeasti niin hyvän jutun että opettaja kehoittaa myymään sen lehteen? Jotain tässä nyt on vialla, olen ajatellut.
En tiedä, johtuuko tunne siitä että voimme juttujen teossa käyttää hyväksi erilaisia oppimismateriaaleja. Eli jos kirjoitan rakenteeltaan hyvän uutisjutun, tunnen huijaaneni, sillä olen opiskellut millä tavalla hyvä juttu pitäisi koota ja kirjoittaa. Saatteko nyt kiinni tästä ajatuksesta?
Koko syksyn tuotoksiamme on myös arvioitu lähinnä kriittisesti. Se on osa opetustapaa ja sen on varmaankin tarkoitus valmentaa meitä tulevaan työelämään. Ilmapiiri on toki positiivinen, mutta onhan se tehokasta kun suoraan sanotaan jos joku juttu ei toimi. Olikin todella yllättävää saada lukukauden päätteeksi pelkkää hyvää palautetta. Kun olin matkalla palautteeseen, minulle ei tullut mieleenkään, että voisin saada siellä kehuja! Miten hullua!
Tämä taas todistaa ainakin itselleni sen, että voin luottaa itseeni ja tehdä juttuja tavallani. Yritän oppia ottamaan enemmän kunniaa tekemästäni työstä ja olemalla vielä enemmän ylpeä itsestäni. Annan jatkossakin hyvää palautetta muille, sillä tiedän miten hyvältä sitä tuntuu saada.
Kannustetaan ja tsempataan toisiamme, ja itseämme! Annetaan kehuja. Hyvä minä!
Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.
Niin tuttua. Minäkin kun pääsin kouluun, olin ihan varma, että siinä on tapahtunut joku virhe. Ensimmäisiä töitäni arvioin todella alakanttiin ja ensimmäisessä arviointikeskustelussa ihmettelin, kun sain niin positiivista palautetta. Koko ajan olen sitä mieltä, että opettajat eivät oikeasti tiedä, että en minä ole hyvä. Että on tapahtunut joku väärinkäsitys 🙂
Mulla oli yks todella työläs opintojakso. Sen kun sain tehtyä, olin ihan varma siitä että se meni todella huonosti. Sain siitä suorastaan ylistävää palautetta. Olin ihan ihmeissään, että todellako näin. Että taas joku väärinkäsitys. Mutta kun todella asiaa mietin, niin olin tehnyt sen opintojakson eteen hurjasti töitä. Olin vaan ollut itselleni niin armoton, että vaadin jotain aivan mahdottomia. Ja kun en siihen yltänyt, arvioin itse etten ollut onnistunut kovin hyvin.
Kuulostaa niin tutulta!
Kyllä! Tunnistan hyvin tämän, sillä kärsin itsekin samasta. Hain heti lukion jälkeen opiskelemaan helsingin yliopistoon luokanopettajaksi. 7% hakijoista otetaa sisään, ja mä olin niiden joukossa. En voinut uskoa sitä. Luin pääsykokeisiin hävettävän vähän, mutta pääsin silti. Vuosia vuosia myöhemmin sain töistä bonuksen hyvästä työstä kouluyhteisön hyväksi. Luulin saavani pomolta haukut kun hän pyysi minut mukaansa toimistoon. Tuntui, että olisin voinut yrittää vielä enemmän.
Mistähän se oikein johtuu, että oma työ on vaikea nähdä muiden silmin? Jos joku tuntuu sujuvan, niin voiko sen tehdä sitten hyvin? Takaraivossa on tunne, että onnistumisen eteen pitää ponnistella valtavasti epämukavuusalueella. Ei se ilmeisesti aina niin mee näköjään 😀
Ihan sama, meidänkin linjalle haki 850 ja 40 otettiin, eli alle 5% hakijoista – en voinut uskoa että minä, (joka luin pääsykokeisiin vasta edellispäivänä, koska vasta sillon tarkistin että oliko kutsua edes tullut) muka pääsin sisään!!
Ja jaan myös ihan samat ajatukset tuosta, että jos vaikka työt menevät hyvin, niitä on kiva tehdä ja ne tuntuvat luonistuvan helposti – niin tekeekö niitä silloin muka oikein. 😀
Niin tutulta kuulostaa. Mullaki on hyvä itsetunto enkä välitä mitä muut minusta ajattelevat. Siltikin kun onnistun jossakin tai saan tehtyä jotain käsilläni (maalaus, leipominen, kuvaaminen ym.) jota muut sitten vuolaasti kehuvat niin ajattelen aina, että olen huijannut koska olen nähnyt vaivaa kaiken eteen ja ajattelen että kylläkait kaikki osaavat samanlailla etten ole mitenkään erityisen hyvä. Kun vaikka piirrän niin selittelen, että otin mallia tuosta yms. Ehkä se on vaan sitä ettei osaa ottaa kehuja vastaan, siihenkin voi opetella:), vaikka toisaalta taas jotkin kehut tulee niin yllätyksenä että ajattelee väkisinki, että ei tuo vaan tiiä totuutta minusta ja että satuin vaan nyt ehkä kuitenki vahingissa onnistumaan. 😀
Joo, pitää edelleen petrata kehujen vastaanottamista!