Siinä ne nyt ovat, mun jengi. Pao on ollut meillä nyt kolme viikkoa ja päässyt heti hyvin porukkaan mukaan. Siksi onkin tutunut pahalta välillä mielen valtaavat ajatukset. Kuten aiemmin kerroin, elo uuden koiranpennun kanssa ei ole ollut helppoa. On ollut niin vaikeita ja raskaita päiviä, että olen tosissani miettinyt koirasta luopumista. On useasti tuntunut, etten vain mitenkään jaksa tätä yksin. Olen pelännyt mielenterveyteni puolesta ja sitä, että alan kohta vihaamaan koko koiraa. Tiedän että tämä helpottaa, mutten ole ollut yhtään varma että jaksaisin siihen saakka.

Nyt kun minulla on koira ensimmäistä kertaa niin, että perheessä on myös lapsia olen tajunnut, ettei lemmikistä vaan voi tulla yhtä tärkeää. Tämä kuulostaa aika rajulta ja kauhealta, mutta niin se vain on. Lapset menevät lemmikin edelle, aina. Se on ollut myös ehkä vaikea paikka itse tajuta se. Sillä en haluaisi suosia ketään, mutta nyt se onkin vain niin. On ollut kova paikka itselle huomata, etten kiintynytkään koiraan niin nopeasti ja täysillä, kun olin kuvitellut.

Viikonloppuna juttelin parin kaverin kanssa asiasta. Totesin, että tämä oloni ehkä helpoin selittää vertaamalla sitä synnytyksen jäleiseen masennukseen. Ja älkää hei oikean synnytyksen jälkeisin masennuksen kokeneet pahastuko tästä vertauksesta, mutta se vaan on kuvaavin miten pystyn tunteeni selittämään. En ole halunnut koiraa lähelleni, on itkettänyt ja vituttanut päivittäin. Tuntunut vain siltä, että haluan vanhan elämäni takaisin.

On tuntunut tosi pahalta ajatellakkaan koirasta luopumista, mutten joinain päivinä ole löytänyt mitään muuta ratkaisua. Se on tunutunut samalla ihan älyttömältä, sillä edelleen kuitenkin haluan koiran. Pennun ottaminen on ollut vain omille voimavaroilleni aivan liikaa. Sitten taas toisaalta, aikuisen koirankin kanssa olisi varmasti ollut omat sopeutumisongelmat.

Olen lykännyt uuden kodin etsinnän aloittamista aina päivällä. Tekosyitä on ollut monia. Ensin halusin jutella asiasta äitini kanssa. Mutta kun hän kertoi puhelimessa ostaneensa uusia lankoja Paon villapaidan neulomista varten ja että hänen tilaamansa koiranpeti oli saapunut postiin, en vain voinut kertoa ajatuksistani. Sitten päätin, että annan koiran yhdeksi yöksi hoitoon, niin että saisin edes pienen hengähdytauon. Sitten ajattelin että juttelen ensin lasten kanssa… Sitten tekosyyt loppuivat. Ja tajusin etten ikinä voisi luopua koirasta.

Rankkaa on edelleen joka päivä, mutta oma mieli ei ole enää niin synkkä. Hyviä hetkiä on paljon. Edelleen koira välillä vähän ällöttää minua, mutta kyllä se pääasiassa on jo ihan mun mussukka. Tässä on paljon samaa kuin vauvavuodessa. Suurin osa päivästä on raskasta ja aika hirveääkin, mutta ei tarvita kun se yksi hyvä hetki, niin kaikki paska on sillä kuitattu.

Itselleni nämä parhaat hetket ovat niitä hetkiä, kun muistan miksi koiran alunperin halusin. Kun hän metsälenkillä kävelee vapaana vieressä ja katsoo silmiin. Kun miehet ärsyttävät ja hän kömpii kainaloon. Ja mikä parasta, kun olemme me, meidän jengi, ja tuntuu siltä että tuo koira olisi ollut siinä aina. Meillä oli hyvä porukka jo aiemmin, mutta nyt se tuntuu vielä enemmän kokonaisemmalta. Ylä -ja alamäkiä tulee varmasti vielä paljon, mutta onneksi mulla on mun tyypit.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Tuossa synttäreiden alla rupesin miettimään aikuisuutta ja sitä mitä se sitten oikeasti mahtaakin tarkoittaa. Nuorempana sitä ajatteli aikuiset tylsiksi valittajiksi, jotka eivät halua tehdä mitään hassua vaan ajella töihin bemarillaan, istua illat beessiksi sisutetuissa asunnoissaan keskusteluohjelmia katsellen. Nyt itse kolmea kymppiä kovaa vahtia lähestyvänä ja eri-ikäisiä ystäviä omaavana voin sanoa että tuo mielikuva oli aivan väärä. Toki kaikenlaisia ihmisiä erilaisine mieltymyksineen on, mutta ei se mitenkään aikuisuuteen liity.

Koen että oma lapsuuteni loppui ehkä tavallista aikaisemmin. Olin sisaruksista vanhin ja ainut tyttö. Veljeni vammautui pienenä autokolarissa ja toinen veljeni syntyi kun olin kuusivuotias, jolloin vanhempani olivat jo hetkeä aiemmin eronneet. Mutta vaikka vastuuta tuli enemmän kun saman ikäisille kavereille ja näin että elämä ei tosiaan ole aina kovin kivaa ja helppoa jo nuorena, en minä nyt sentään aikuiseksi muuttunut yhtään sen nopeammin.

Muutin pois kotoa yksin asumaan heti kun täytyin 18-vuotta. Kävin koulussa, töissä ja työharjottelussa. Sitten valmistuin ja sain heti vakituisen työpaikan omalta alatani. Minulla oli luottokortti ja poikaystävä. Mutta olinko aikuinen? Remusin punkkikeikoilla ja festareilla, käytin Hello Kitty-pinnejä, hukkasin avaimeni ja lompakkoni vaikka kuinka monta kertaa. Tuhlasin kaikki rahani hauskanpitoon ja vaatteisiin niin että söin jatkuvasti vain halvinta tomaattimurskaa ja makaroonia. Kerran myöhästyin töistä neljä tuntia ja sain varoituksen. Mutta pääsin pian tämän jälkeen myös esimieheksi.

Onko se aikuisuus sitten sitä vastuun ottamista? Että vaikka kuinka hassuttelisi ja toimisi päinvastaiseti kun stereotypinen aikuinen, mutta jos ottaa tekemisistään vastuun on aikuinen? En tiedä onko se noin yksinkertaista. Aikuisena kun voi tehdä oikeastaan mitä vaan. Onko se vastuun ottaaminen sitten sitä että ettei tee jotakin asiaa, koska siitä voi olla huonoja seurauksia. Entäs jos tekee mitä haluaa ja ottaa vastuun vasta niistä seurauksista kun niitä tulee?

Aikuisuutta on tosi vaikea määritellä. Kuka on aikuinen, mitkä kriteetit pitää täyttyä? Onko se täysi-ikäisyys vai jokin henkisestä kypsyydestä kertova asia? Tapahtuuko aikuiseksi muuttuminen yhdessä yössä? Ja ovatko aikuiset oikeasti muka tylsiä? Ei minun mielestä! Mutta sitten taas, vaikka koen olevani nuorekas, jopa lapsekas ja avara-katseinen, olen varmasti niiden ratikan perällä, ihan liian kovaan ääneen kailottavien, teinien mielestä ihan kalkkis.

Jos itse teininä ihalin niitä nuoria parikymppisiä joilla oli maailma auki ja pidin kolmeakymppiä taas suunilleen kuolemantuomiona, nykyään ihaillen katselen neli-viisikymppisten naisten itsevarmuutta ja elämänkokemusta. Ja olen oikeastaan aika helpottunut etten itse ole enään se pahennusta herättävä teini, vaan mielummin se ärsyttävä sitruunan syönyt vanha-akka joka pyytää sitä teiniä ottamaan jalat pois penkiltä ratikassa.

Oli miten oli, itse koen olevani kyllä aikuinen. Jonain päivinä enemmän ja jonain vähemmän. Mutta olen tajunnut sen, ettei aikuisena olo tarkoita tietyn muotin mukaan elämistä.  Välillä käyttäydyn kuin lapsi, välillä kuin teini, joskus toimin tavalla millä en tahtoisi – mutta siksi että se on järkevintä, välillä en sitten viis veisaa seurauksista ja keräilen sitten perästä päin sirpaleita. Mutta ikinä en ole syyttänyt muita tekemisistäni.

Kavereiden kanssa tästä aiheesta jutellessa olen kuitenkin ollut yllättynyt, miten erilaisia mielepiteitä muilla aikuisuudesta on. Osa ei tunne olevansa aikuinen, toisen mielestä aikuinen on sitten kun vaikkapa omistaa asunnon. Jonkin mielelestä taas lasten saaminen tarkoittaa aikuisuutta, omasta mielestäni taas se miten vastuun lapsesta tai lapsista ottaa määrittelee paljon enemmän.

Mikä teidän mielestä on aikuisuus? Koska on aikuinen ja mistä sen tietää? Mikä määrittelee aikuisen? Oletko sinä aikuinen?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

-Olen kohta 6 -ja 4-vuotiaiden poikien äiti
-Olen sinkku
-Asun vuokrakaksiossa
-Olen ammattibloggaaja
-En ole varma mikä minusta tulee isona
-Minulla on silmätulehdus
-Tapailen yhtä, ikävöin toista ja olen vähän ihastunut kolmanteen mieheen
-Otan peiliselfieitä
-Tärkeintä elämässäni on perhe ja ystävät
-Laulan ääneen pyöräillessäni ja tanssin liikennevaloissa
-Harmittaa aina jos unohdan mennä taloyhtiön lenkkisaunaan
-En ole ikinä ajanut autoa
-Haaveenani on viedä lapset Los Angelesin Disney Worldiin
-Olen viimeistä vuotta kaksikymppinen
-Haluaisin ison perheen ja lisää lapsia
-Hiukseni ovat ysäripissablodin väriset
-Olen melko itsevarma ja kiitollinen siitä
-Nautin niin yksinolosta kun porukassakin olemisesta
-Olen vähän huono raha-asioissa
-Luotan kaikessa intuitioon
-Ikävöin usein ulkomailla asuvaa isääni perheineen
-Yritän oppia hyväksymään törröttävän hampaani (tai sitten hankin raudat)
-Minulla on ikänäkö mutten osaa käyttää silmälaseja
-Nukun lasteni kanssa samassa huoneessa
-Aijon ottaa koiranpennun
-En yleensä ajattele mitä ihmiset miettivät minusta
-Minulla on monta parasta ystävää
-Ärsyttää jos joku pitää minua teininä
-En suvaitse eriarvoisuutta
-Lempiradiokanavani on Basso
-Osaan tehdä tosi hyvää Pho keittoa
-En ole ikinä käynyt Kajaania pohjoisemmassa
-Tykkään niin kreisibailata kun viettää rauhallista koti-iltaakin
-Kuljen mieluiten pyörällä tai ratikalla
-Joudun viikottain mitä kummallisimpiin tilanteisiin ja rakastan sitä
-Olen maailman huonoin vastaamaan sähköposteihin
-Haluaisin olla parempi ilmaisemaan itseäni keskusteluissa
-En osaa päättää onko lempivärini vaaleanpunainen vai metsänvihreä
-Mieleni tekee tehdä aina päinvastoin kun säännöissä sanotaan
-Inhokkikotityöni on roskien vienti
-Minua hävettää etten ole kasvissyöjä
-Hukkaan aina kaikki sukat ja ponnarit
-En vieläkään tiedä mitä aikuisuus on
-Tykkään uudesta iästäni

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

”Muista että sinun arkesi on toisen lapsuus” – Tämä lause sai minut jokin aika sitten pysähtymään. En muista mistä sen luin, mutta itseasiassa se pysäytti aika kunnolla ja antoi paljon aihetta miettiä asioita. Sitä että onko sieltä päiväkodilta muka aika niin kiire juosta kauppaan ja kotiin, olisiko meillä sittenkin aikaa jäädä tonkimaan ihmeellisyyksiä kuralammikosta? Onko minun pakko selata facebookkia, instaa ja sähköposteja nyt, vai voisinko tehdä sen vasta kun lapset ovat menneet nukkumaan? Onko minun pakko osallistua kaverin synttäribileisiin ja viedä lapset hoitoon, vai voisimmeko me sittenkin tehdä itse yhdessä pitsaa ja pitää leffaillan kotona?

Some vie nykyään ihan hirveästi aikaamme ja vaikka en tahtoisi, niin välillä minun on pakko tehdä töitä silloin kun lapset ovat kotona. Netflix toimii välillä lastenhoitajana. Ei siitä ole turha ottaa huonoa-omaatuntoa, mutta jos tilanne on tämä jatkuvasti on ehkä aika muistuttaa tuo lause mieleen. Vaikka omilla lapsillamme on asiat ihan hurjan hyvin, on uusia leluja, vaatteita, pelejä, harrastuksia, karkkipäivää ja vaikka mitä – tärkein asia kuitenkin, mitä voimme heille antaa on läsnäolo. Sitä ei voi ostaa millään.

Mä olen välillä ihan mahdoton puhelimeni kanssa, tuntuu että se kasvanut käteen kiinni. Mikään siellä ei kuitenkaan ole niin tärkeää, että ajan, jonka voisi viettää lasten kanssa, viettääkin siellä. Tai vastaa jatkuvasti vastaa että ihan kohta. Toki kaikki tarvitsevat hengähdystaukoja ja omaa aikaa, mutta nyt olen ottanut asiakaseni sen, että kun ollaan yhdessä niin ollaan sitä ihan oikeasti.  En halua että pojille jää lapsuusmuistoksi se, että äitillä oli aina kiire tai että se oli kokoajan netissä. Nyt olenkin yrittää entistä enemmän tiedostamaan omaa käyttäytymistäni. Hullua että arki todella on mennyt siihen, että joudun muistuttamaan itselleni että miksi niitä lapsia on tehty ja minkälaisen lapsuuden haluan heille tarjota. Mutta mielummin nyt, kun kymmenen vuoden päästä.

Myös tämänhetkinen pakolaistilanne ja sydäntä raastavat kuvat sodan jaloista pakenevista perheistä ja lapsista on saanut halaamaan vähän kauemmin ja tiukemmin omia lapsia. Eikä noista omista aikuisten menoista kieltäytyminenkään ole tuntunut pahalta. Itseasiassa päinvastoin. Ja siihen kännykkämyyteenkin tottuu tosi nopeasti. Tässä nimittäin myös ainoat kuvat meidän viime viikonlopun kylpyläreissulta. On kumma miten sitä ehtii tehdä niin paljon enemmän, kun sitä facebookkia ei vilkaisekkaan vartin välein. Ehtii vaikka polskutella yhdessä neljä tuntia, käydä syömässä, lukea kirjan ja katsoa leffan alusta loppuun.

Pienenä muistutuksena siis muillekkin, äläkää kiirehtikö jos ei ole pakko ja olkaa läsnä, muulla ei ole väliä.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Ollaan poikien isän kanssa asuttu erillään jo reippaasti yli pari vuotta. Ja kaikki on mennyt hienosti. Meillä on yhteishuoltajuus, mutta poikien virallinen osoite on siis täällä minun luonani. Ekat kaksi vuotta pojat olivat aina jomman kumman luona menojen mukaan. Minun luonani ehkä ihan pikkaisen enemmän. Järjestely kuitenkin toimi hienosti, sillä meillä molemmilla on hyvin epäsäännölliset menot. On ollut onni ettei välillämme ole suurempaa kitkaa ja että molemmat ovat halukkaita joustamaan ja auttamaan tarvittaessa.

Keväällä kuitenkin päätimme aloitaa vuoroviikot. Rehellisesti, olin itse aluksi sitä vähän vastaan. Edellinen jörjestely toimi mielestäni hyvin enkä nähnyt syytä vaihtaa tuttua ja turvallista tapaa. Poikien isä oli sitä kuitenkin jo pidemmän aikaa pyytänyt, joten lupasin testata. Viikko-viikko kuulosti silti mielestäni jotenkin liialta. Mietin että pojat ovat vielä liian nuoria olemaan erossa toisesta vanhemmastaan niin kauan, samoin minä heistä. Myönnän, että mietin myös omaa jaksamistani. Samaan aikaan pojat aloittivit päiväkodissa tekemään myös kokonaista viikkoa, kolmen päivän sijasta – joten viikkorytmityksenkin takia tämä järjestely kuitenkin tuntui fiksummalta.

Muutamaa poikkeusta ja Espanjan matkaamme lukuunottamatta järjestely onkin toiminut sovitun mukaisesti. Kiva että tarvittaessa voidaan silti joustaa. Minun mielenrauhani vuoksi sovimme aloittavamme pehmeällä laskulla, viisi päivää – viisi päivää systeemillä. Ja se on ollut hyvä. Mutta nyt tässä viime viikkoina itseasiassa se viikkokin on välillä tullut täyteen. Aikamoista on ollut sitten myös melkein viikko ilman lapsia. Vaikka ollaan me toki puhelimessa puhuttu ja nopeasti nähtykkin sinä aikana.

Yhteishuoltajuus ja asumiskuviot siis rullaavat hyvin. Mutta entäs kun vanhempina on välillä ehkä hieman hajamieliset tyypit… Tai kun lasten hoitopaikat ovat nykyään eri paikoissa. No, ketään ei onneksi ole (vielä, kop kop) unohdettu hoidosta hakea. Mutta tavarat ovat jatkuvasti hukassa ja väärässä paikassa. Ei esimerkiksi paljoa hyödytä jos lapsella on kolmet kumpparit, jos niistä yhdetkään eivät ole päiväkodilla tai siellä kodissa missä pitäisi. Kuten tänään. Ja näitähän sattuu, eikä ne onneksi ole vaarallisia. Mutta kahden kodin väliä seilatessa saa useasti roudata kassin jos toisenkin tavaraa, vaikka perjaatteessa molempien luona samat tavarat olisivatkin. Mutta esimerkisi harrastusväleineitä on ihan älytön ostaa tuplamäärä. Etenkin jos ne silti unohtuvat. Ei sentään asuta vaikkapa eri paikkakunnilla, onneksi!

On siis onni että olemme sulassa sovussa saaneet kaikki asiat sovittua ja hoidettua. Jos jotkut unohtuneet kumpparit tai sadetakki on suurin murheemme, niin voi sanoa että aika hyvin menee. Lapsethan ovat alusta alkaen sopeutuneet tähän systeemin tosi hyvin. Sen puolesta ei onneksi ole myöskään mitään huolta.

Vuoden päästä alkava koulu kuitenkin on alkanut vähän mietityttämään. Isän koti on niin suurten ristysten että ratikkamatkankin päässä tulevasta koulusta. Kaapo ei varmasti pariin ekaan vuoteen voi sinne yksin luota kulkea. Yksi vaihtoehto olisi koulukyyti. Mutta kun pojat eivät voi asua virallisesti kun vain yhdessä osoitteessa, ei sekään onnistu. Viime aikoina mediassa on huomioni kiinnittynyt useasti tähän aiheeseen. Kahdessa kodissa asuminen yleistyy jatkuvasti, mutta lainsäädäntö ei silti tunnista tätä. Ruotisissa aiheessa ollaan puhuttu jo pitkään ja ilmeiesti tähän olisi nyt tulossa muutos. Suurella mielenkiinnolla jään odottomaan lisää uutisia aiheesta.

Mitäs te olette mieltä aiheesta, pitäisikö systeemiä muuttaa niin, että kahdessa kodissa asuvat lapset voisivat asua molemmissa virallisesti? Onko muille asia ollut ajankohtainen tai miten muilla mahdolliset yhteis -tai yksinhuoltajuudet ja tapaamiset ja niiden sopimiset ovat menneet? Ja olisiko antaa konkreettisia vinkkejä tähän vuoroviikoin puolen omaisuuden liikkuteluun?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.