Joulukuussa julkaisen blogissa lukijoiden vieraskynäpostauksia, eli teidän tarinoitanne.
Teksti ja kuva Ansku K

Suutarin lapsilla ei ole kenkiä ja opettajan lapsella on läksyt tekemättä ja monisteet hukassa. Olipa kerran äiti, jolla oli kolme lasta ja monen vuoden työkokemus luokanopettajana. Kun ensimmäinen lapsi aloitti koulunsa, oli äiti ihan hukassa. Esikoisen ekaluokan aikana äiti mietti monta kertaa, että miten kukaan muuta työtä tekevä voi mitenkään pysyä mukana lapsen koulujutuissa, kun ei päivittäin koulussa ja koulun käytänteissä mukana oleva äitikään pysynyt. Ja oikeastaan äiti ihmetteli samaa vielä toisen ja kolmannenkin lapsen mennessä kouluun.

Jos joskus mietit, että mitäköhän se opettaja ajattelee, kun taas jäi Aapinen kotiin, retkieväät unohtui ja Wilma-viestiin muistit vastata yöllä, älä huoli. Lapsesi opettaja saattaa olla myös jonkun äiti, isä, äitipuoli tai isäpuoli. Voi olla, että opettajan ruuhkavuosista on jo vuosia, mutta kyllä hänkin varmaan muistaa etsineensä allekirjoitettavaa lupapaperia lapsen repusta keskellä yötä, kun paperin palautuspäivä oli jo toissa päivänä. Ainakin lapsesi opettaja on itse ollut lapsi, joka on joskus unohtanut jotain. Ja varmuudella hän on nähnyt uransa aikana monta lasta ja niistä jokaisella vähintään yhden vanhemman.

Opettaja myös tietää, että pienet koululaiset saattavat keksiä juttuja ja puhua mitä sattuu. Kun lapsi kertoo koulussa, että isä soittaa kotona ilmakitaraa kalsarit jalassa ja laulaa niin että naapuri tuli huomauttamaan, tai että äidin lempijuoma on punaviini, opettaja todennäköisesti ajattelee, että lapsen jutut eivät aina välttämättä pidä paikkaansa. Tai vaihtoehtoisesti opettaja miettii, että kuulostaapa hauskalta ja huh, tuo perhe ei varmaan paheksuisi minunkaan yksityiselämääni. Toivottavasti kaikki vanhemmat muistaa myös, että kaikki lapsen kertomat jutut koulusta eivät aina välttämättä myöskään ole ihan juuri niin kuin lapsi kertoo.

Tarinan opettaja kertoi monta vuotta hymyssä suin uusien ekaluokkalaisten vanhemmille vanhempainillassa, että on ihan normaalia, että pientä koululaista syksyn alussa väsyttää ja kiukuttaa iltaisin kotona. Se kuuluu asiaan ja menee ohi. Kun työpäivän jälkeen opettaja-äiti tuli kotiin kuuntelemaan illasta toiseen oman ekaluokkalaisensa “kiukkua” (eli järkyttäviä, tunnin kestäviä raivokohtauksia), hän mietti, että hitto ne vanhemmat on purreet huulta hienosti siellä vanhempainilloissa, kun silloin vasta tietämätön taaperon äiti kertoi ekaluokkalaisten vanhemmille “pienestä väsymyskiukusta”.

Onnellista loppua, jossa äiti tietää tarkalleen milloin on vanhempainilta, milloin sanakoe ja mikä lappu pitikään palauttaa kouluun ja missä se on, ei vielä tähän tarinaan saatu. Onneksi on aikaa opetella.

Kiitos Ansku! <3