Hups, tulikin pidettyä pitkästä aikaa ihan viikon mittainen tauko blogista. Vauvan myötä postaustahti on hiljentynyt lähinnä siksi, että kädet eivät vaan riitä ja univelka on älytön. Joten niinä hetkinä kun olisi mahdollisuus istahtaa hetkeksi koneelle, onkin parempi mennä päikkäreille tai sitten tehdä tälle hävityksen kauhistukselle (jota kodiksikin kutsutaan) jotain. Nyt perheessä pyörinyt flunssa sai lopulta käsiinsä vielä pikkuisen, joten tämä blogi oli helpoin asia jättää hetkeksi taka-alalle.

Meidän pieni (edelleen nimetön, vaikka viime postauksessa toisin vannoin) alkoi reilu viikko sitten vaikuttamaan jotenkin normaalia tyytymättömämältä. Mietittiin aluksi, että mahtaisiko hänellä olla jotain refluksi- tai mahavaivaa. Hän saattoi yhtäkkiä vain ruveta huutamaan, päivällä yöllä, hereillä ollessaan sekä kesken unien. Muutama päivä meni tosi rikkonaisesti näin. Ikinä ennen en ole kuullut hänen itkevän niin kovaa ja sydäntä (ja korvia) raastavasti – kipuitkuksikin sitä kai kutsutaan.

Maanantai-iltana mitattiin vauvalta lämpö, joka oli hieman koholla, mutta ei kuitenkaan ihan vielä laskettu kuumeeksi. Hetken päästä lämpöä oli jo vähän enemmän, mutta edelleen hitusen alle 38. Arvoimme keskenämme, että mitä tehdään, mennäänkö nukkumaan ja aamulla lääkäriin vai heti päivystykseen. Itkuisuudesta ja kiukkuisuudesta huolimatta vauva oli syönyt melkein normaalisti, eli ihan hyvin ja ollut ihan virkeä.

Päätettiin sitten kuitenkin varmuudeksi soittaa päivystykseen, meidät pyydettiin tulemaan näytille ja siinä kesken puhelun vauvakin tuntui yhtäkkiä valahtavan ihan lötköksi. En tiedä oltiinko vain niin huolissamme että tulkittiin normaali väsymys niin, mutta aika pikaiseen sitä pingahdettiin ylös, ulos ja sairaalalle.

Sairaalassa vauvan kuume oli noussut edelleen ja aluksi häneltä otettiin verikoe jalkapohjasta. Tulehdusarvot olivat hieman koholla ja koska mitään selviä merkkejä mistään sairaudesta, kuten siitä flunssasta ei ollut, piti häntä testata lisää. Myös ihan pelkkä kuume alle 3kk vauvalla on syy sairaalatarkkailulle, mutta toki piti myös selvittää että mistä se kuume johtuu.

Pian sitä oltiinkin jo keuhkokuvauksessa, jonka jälkeen vauvalle pistettiin päähän kanyyli, jonka kautta saatiin otettua lisää verta kokeita varten ja sitä pitkin myös annettua nestettä sekä myöhemmin antibiottia. Koska pissanäytteen ottaminen purkkiin ei onnistunut, lääkäri joutui ottamaan sen pistämällä neulan suoraan alavatsan läpi rakkoon – harmi vain että se oli tyhjä ja koko kamala operaatio turha. Lopulta meidät pyydettin käytävään odottamaan, kun vauvalta otettiin vielä selkäydinpunktio. Se olisi kai ollut liian raskasta vierestä seurattavaksi. Oli toki myös ihan kamalaa istua huoneen ulkopuoella ja kuunella sieltä kantautuvaa sydäntäriipaisevaa itkua, joka tuntui jatkuvan ikuisuuden.

Kokeissa ei löydetty mitään, mutta lääkäri halusi silti ottaa vauvan osastoseurantaan sekä aloitaa antibiotin ihan varmuudeksi. Tämä kaikki tuntui meistä vähän ylimalkaiselta, huomoiden se, että vauvalla tosiaan oli mitä todennäköisemmin vain viruksen aiheuttama flunssa. Sitten taas toisaalta, emme voisi olla kiitollisempia siitä, miten hyvää hoitoa vauvamme sai. Pienen vauvan flunssakin kun voi olla vaarallinen ja vauvan tila romahtaa ihan hetkessä.

Päivistyksessä vietetyn yön jälkeen siirryimme viiden jälkeen aamulla osastolle. Voin kertoa, että pikkuisen väsytti kun olin muutenkin nukkunut ihan eritysen huonosti edellisetkin yöt.

Toinen vanhempi sai jäädä vauvan kanssa nukkumaan, joten sovimme että Osku lähtee kotiin ja tulee sitten jossain vaiheessa päivällä takaisin. Itse en saanut nukuttua yhtään. Vauva sen sijaan posotti lähes koko päivän. Toki hänelläkin oli takana rankka yö.

Vaikka mitään hätää ei ollut ja kyse oli enemmänkin vain varotoimenpiteestä, oli ihan hirveää nähdä oma lapsi makaamassa siinä sairaalasängyllä. Päähän meni letkuja, jalkoihin piuhoja, aina välillä joku laite piippasi. Hän vain nukkui ja nukkui ja oli kauhean kalpea. Ei auttanut vaikka tiesi, ettei mitään hätää ollut. Se tilanne, huoli ja univelka teki siitä todella raskasta.

Kuume ja tulehdusarvot laskivat joten antibiottikin lopetettiin. Lääkäri halusi pitää silti vauvan sairaalassa varmuudeksi vielä toisenkin yön. Seuraavana päivänä hän olikin jo paljon virkeämpi ja enemmän oma itsensä, joten päästiin kotiin. Ja minä nukkumaan.

Nukuinkin heti ensin seitsemän tuntia putkeen, olin pari tuntia valveilla ja sitten yöunille. Vasta seuraavan päivän päikkäreiden jälkeen oma olo alkoi tuntumaan taas enemmän normaalilta – eli vain perusväsyneelle äitizombielle kuolemanväsyneen äitizombien sijasta 😀 Vauvakin voi jo paremmin.

Vaikka jossain vaiheessa kaikki ne testit ja varmuudeksi annettu antibiotti tuntui itsestäni liiottelulta, näin jälkikäteen en voi kun vain kiitellä terveydenhuoltoamme. Hyvä että kaikki tutkittiin, jos taustalla olisikin ollut jotain vakavampaa – olisi voinut olla kohtalokasta olla selvittämättä asiaa. Maailman tärkeimpien asioiden ja ihmisen kanssa on mielummin extravarovainen – ja miten hienoa, että meillä ylipäätään on mahdollisuus olla.

Uusi Lastensairaala oli myös hieno ja myös näin vanhempana täytyy kiitellä hoitohenkilöstöä, jotka kaiken kiireen keskellä pysähtyivät silittelemään vauvaa ja huomioimaan myös meitä vanhempia. Toivottavasti ei silti tarvitse uudestaan sinne mennä. Maailman suurimmat tsempit ja sympatiat kaikille niille vanhemmille, jotka joutuvat kokemaan sen jättimäisen huolen siellä pienen ihmisen sairaalasängyn vierellä. Se käsittämötön huoli on valitettavasti vanhemmuuden varjopuolia.

Niuppanauppa, Niunau, Niuppeli, Niuppis, Niuppanaattori, Niuppaliino, Oolematotto, Oolematontto, Oottomootto, Tonttoniitto, Tonttoliino, Tonttomontto, Tonttonaattori, Toottonootto, Tonttonontto, Tontto, Töttönen, Pömppis, Pömppö, Möttönen – rakkaalla lapsella on monta nimeä, mutta lupasin juuri itselleni, että tämän viikkoon meneessä ilmoitetaan vihdoin vauvan nimi maistraattiin. Mutta tärkein toki ensin, tänään olen miettinyt ristiäisten väriteemaa ja etsinyt inspiraatiokuvia kakuista.

Meidän pikkuinen täytti tällä viikolla jo kaksi kuukautta ja hän onkin muuttunut päivä päivältä kaikilta eleiltään ”isommaksi”. Synytmästään saakka hän on ollut todella tarkkaavainen, mutta vuorovaikutus näiden kahden kuukauden aikana on lisääntynyt hurjasti. Onhan hän vielä todella pieni, mutta omiin silmiin jo ihan jätti.

VAUVA 2KK

– 5070 g & n 60 cm
– Hymyilee, jokeltelee ja nauraa
– Näyttää kieltä
– Vastaa hymyyn ja ilahtuu kasvot nähdessään
– Ei huoli enää tissiä, vaan syö kaiken maidon pullosta
– Syö tuttia ja yrittää sen pudotessa työntää sen takaisin suuhunsa
– Jos tuttia ei ole saatavilla syö nyrkkiään
– Nukkuu öisin parhaiten vieressä, päivällä vaunuissa
– Syö noin kolmen tunnin välein
– Puklaa p a l j o n
– Tykkää jumppaamisesta, suikussa käynnistä ja viheltämisestä
– Viihtyy jo hetkiä itsekseen esimerkiksi sitterissä
– On aina hatioissaan veljistään
– Ei pidä yhtään lattialla vatsallaan olosta
– Lempipaikka kotona on kylpyhuoneen vaipanvaihtoalusta
– Nukahtaa unille usein ihan itsekseen tai vähän heijaamalla
– Käynyt ekalla ulkomaan reissullaan
– Silmäripset ovat kasvaneet ja tummuneet ja päälaella näkyy jo vähän ruskeita hiuksia
– On edelleen vailla virallista nimeä
– Muistuttaa välillä paljon äitiään vauvana, välillä ihan samanlaiset ilmeet kun isällään

VAUVA 1 KK

Vitsailin jokin aika sitten instassa, että puheliaasta miehestä on välillä hyötyäkin – hän hommasi meille nimittäin ihan omaksi tämän sairaalasängyn. Ja eihän se mitään vitsailua edes ollut, ihana että on sosiaalinen mies joka tarttuu tuumasta toimeen, lähes vastakohtani.

Olimme siis synnytyksen jälkeisellä kontrollikäynnillä sairaalassa, muutama päivä koitutumisen jälkeen. Istuimme käytävällä odottamassa laboratorio-tuloksia kun ohitsemme käveli muutama hoitaja. Itse en kiinnittänyt heihin huomiota, mutta yhtäkkiä huomasin mieheni liittyneen keskusteluun heidän kanssaan.

Hän oli kuullut hoitajien puhuneen tämän kyseisen, ilmeisesti sairaalakäyttöön liian vanhan, sängyn hävittämisestä, eli kaatopaikalle heittämisestä. Lupaa viedä sänky mukaamme käytiin kysymässä vielä ylemmältä taholta ja saimme vielä oiken lupalapun sekä vastuuvapautuksen sairaalalta. Ja niin me kärräsimme vaunujen lisäksi reissulta mukaan sängyn.

Olimme jo aiemmin miettineet samanlaisen sängyn vuokraamista, mutta lopulta päädyimme keinujaloilla olevaan kori-kehtoon. Vaikka vauva nukkuukin pääosin minun vieressäni, on myös pyörillä liikkuva sänky kätevä kun sitä voi kuljettaa helposti huoneesta toiseen. Usein vauva nukkuukin tässä päiväuninaan tai on joskus mukana kun käyn itse suihkussa.

Pieni kuluneisusuus sängyssä ei haittaa, vaan sopii itseasissa siihen oikein mainiosti. Kaikessa yksinkertaisuudessaan metallinen sairaalasänky on mielestäni tosi kaunis. Kovin pitkäikäinen sänky ei ole, vain muutamia kuukausia, kunnes vauva alkaa liikkumaan enemmän. Luulen että tämä sänky jää meille kuitenkin säästöön, muistoksi ja perinnöksi mahdollisille lapsenlapsille sitten joskus.

Kuvissa näkyvä Leo Leo soittorasia saatu Mini Aislingista. Sieltä saa muuten myös noita ihania Bibsin tutteja! 

Minun ei ollut tarkoitus kirjoittaa imetystaipaleestamme mitään ennen kun jonkun ajan päästä näkisimme, että mihin suuntaan se sitten lopulta meni. Kuitenkin itkettyäni eilen taas puoli päivää silmiä päästäni, osittain epäonnistumisten takia, mutta suureksi osaksi kuitenkin siksi, että tunnen olevani aika yksin tämän pettymykseni kanssa, eikä kukaan oikein ymmärrä sitä miltä se minusta tuntuu – ajattelin että ehkä asiaa olisikin hyvä avata tänne, sillä siellä ruudun toisella puolella on varmasti joukko joka tajuaa mitä käyn läpi.

Ensimmäisen lapsen kanssa imetys ei onnistunut kun osittaisena kolmen viikon ikään saakka. Nykyisillä tietotaidoillani se olisikin saattanut onnistua, mutta silloin nuorena äitinä en osannut edes vaatia apua – enkä tiedä olisiko sitä edes yhdeksän vuotta sitten ollut samalla tavalla kun nyt. Ainoastaan yhden ainoan kerran onnistuin tuolloin imettämään ilman rintakumia ja muistan sen hetken ihan selvästi ja yksityiskohtaisesti vieläkin. Muuten vauva sai pullosta kaiken maitonsa ja kolmen viikon jälkeen siis pelkkää korviketta.

Toisen lapsen kanssa kaikki meni toisin. Sairaalassa minulle sattui imetyksestä paljon tietävä kätilö (vielä silloin nämä ”imetys”kätilöt olivat usein sairaalassa erikseen) ja hänen pienellä vinkillään imetys lähti sujumaan heti synnytyksen jälkeen. Täysimetin 6,5 kuukautta, jonka jälkeen osittain vielä lähes vuoden ikään saakka.

Yhden pettymyksen jälkeen oli ihan mahtavaa vihdoin onnistua ja kokea se imetyksen helppous. Kun ensimmäisen kanssa piti yöllä nousta lämmittämään maitoa, pestä ja steriloida välineitä ja aina huolehtia, että oli pullot ja korvikkeet mukana, toisen kanssa pystyi vaan tuikata tissin suuhun ja jatkaa mitä sitten olikaan tekemässä.

Ennen kolmatta raskautta päätin pitkän pohdinnan jälkeen mennä terveydellisistä syistä tehtävään rintojenpienennysleikkaukseen. Kyseisessä leikkauksessa koko nänni irroitetaan ja kiinniteteään uudelleen, jolloin myös osa maitotiehyistä katkeaa. Kuulemani mukaan kuitenkin noin puolet leikatuista äideistä onnistuvat täysimetyksessä tämänkin jälkeen.

Etukäteen oli siis tiedossa, että joko imetys onnistuu tai ei – sen näkee sitten. Loppuraskaudessa rinnoistani alkoi kuitenkin erittymään jo esimaitoa, joka oli ainakin merkki siitä että maitoa tulee – hienoa! Ajattelin että kyllä se siitä, onnistun tälläkin kertaa nyt kun tiedän miten se tapahtuu.

Ihana pieni vauvamme syntyi seitsemän viikkoa sitten täysiaikaisena, kolmikiloisena pikkuisena. Synnytys sujui hyvin ja sain vauvan heti rinnalleni. Ensi-imetys ei kuitenkaan meinannut onnistua, sillä vauvalla oli hyvin pieni suppusuu ja vielä pienempi leuka. Imuotteen saaminen oli hankalaa ja lopulta taivuin kätilön suositukseen yrittää imettämistä rintakumin kanssa. Olin jo vähän huonona tästä, sillä koen että ensimmäisen lapsen kanssa imetys epäonnistui osittain juuri rintakumin käytön takia. Vauvan kielijänteet tarkistettiin useampaan otteeseen käilön ja lääkärin toimesta.

Jatkoin imetystä rintakumilla, sillä muuten se ei onnistunut, maitoa kuitenkin tuli hyvin vastasyntyneen tarpeisiin. Kuitenkin vauva alkoi olemaan todella uninen, jopa vähän löysä ja alkoi kellertämään melko voimakkaasti. Jonkin ajan päästä myös hänen sokerinsa laskivat, joten hänelle piti antaa lisämaitoa. Sain kuitenkin itse pumpattua jo tässä vaiheessa melko reilusti kolostrumia, eli esimaitoa, jota annoimme vauvalle kolmen tunnin välein hörpytämällä tai luskilla ja ruiskulla jottei maidon antaminen häiritsisi imuotteen harjoittelua.

Vauva alkoikin virkoamaan, eikä myöskään painonlasku ollut normaalia suurempi, joten kolme päivää synnytyksen pääsimme kotiin ja jatkoimme siellä samaa, eli rintakumin kanssa imettämistä ja pumpatun maidon antamista – ruokakello soi edelleen komen tunnin välein – öisinkin. Myös maito nousi kunnolla rintoihin. Pari päivää myöhemmin kävimme imetyspolilla imetysohjaajan juttusilla, jossa saimme luvan vähentää lisämaidon antamista. Olimme helpottuneita, sillä vauva sylki ison osan antamastamme maidosta vahingossa pois, jonka lisäksi öisin oli todella raskasta sitä vielä imetyksen päälle uniselle vauvalle antaa. Jatkoin silti edelleen maidon pumppaamista useamman kerran päivässä ja pakkaseen alkoikin kerääntyä sitä hyvä varasto.

Meni taas muutama päivä ja meillä oli neuvola. Mielestäni meillä oli mennyt kaikki ihan hyvin ja vauva oli ollut virkeä, mutta painoa ei sitten kuitenkaan ollut tullut tarpeeksi. Neuvolan terkkamme oli tästä kovin huolissaan ja patisti meidät antamaan vauvalle jokaisen syötön päälle ison määrän lisämaitoa tuttipulolla. Myöhemmin tutkin ettei vielä tässä vaiheessa (vähän alle kaksiviikoisena) vauvan olisikaan ollut vielä tarvinnut saavuttaa syntymäpainoaan – mutta koska vauva oli hiutusen alle kolmikiloinen, eli terkan mukaan pienipainoinen, niin näin meidän olisi toimittava.

Minä siis tehostin pumppausta, imetin toisesta rinnasta ja pumppasin samaan aikaan toisesta. Rintakuminkin kanssa vauvan imuote oli väärä ja nännit olivat aluksi usein vesikelloilla tai jopa veriset. Imetyksen päälle annettiin pullosta pumpattua maitoa. Jos en ollut kokoajan kotona, pumppausmäärät vähenivät ja jouduimme ottamaan maitoa pakkasesta. Pikkuhiljaa pakastettu maito alkoi hupenemaan ja oman maidon lisäksi tuli myös pieni määrä korviketta. Vauva nukahti nopeasti rinnalle, mutta pullosta joi ahnaasti.

Vauvan paino nousi, muttei neuvolan mielestä tarpeeksi. Itse aloin huolestumaan enemmän omasta maidontuotannostani. ja stressi asiasta pahensi vielä asiaa. Olin aivan loppu jatkuvaan pumppaamiseen, imettämiseen ja maidon pullosta syöttämiseen. Yritin olla vauvan kanssa mahdollisimman paljon ihokontaktissa ja öisinkin heräsin kolmen tunnin välein pumppaamaan maitoa. En juurikaan poistunut kotoa, sillä en halunnut yhtään ylimääräisiä pitkiä taukoja imetykseen ja pumppaamiseen. Tuntui ettei lähipiiri oikein ymmärtänyt tätä ja oli vaikea selitellä, että arvostan kyllä aputarjouksia vauvan hoidon kanssa mutten juuri nyt ole valmis niitä ottamaan vastaan, tai että olisi kyllä kiva nähdä mutta minun on helpompi olla kahdestaan vauvan kanssa pesimässä ja maitoa pumpaten – joten meille ei nyt voi tulla kylään.

Monet, neuvolasta lähtien, yrittivät lohdutella, että kasvaa ne lapset korvikkeellakin. Tämä ärsytti suunnattomasti, sillä se tuntui siltä ettei imetysyritystäni tuettu millään tavalla näin sanomalla (tietysti olin valmiiksi jo vähän herkillä). Joka yö olin varma että nyt lopetan tämän yrittämisen, mutta muutaman tunnin unien jälkeen päätin yrittää tsempata aina vielä seuraavaan päivään.

Suureksi onneksi aikaamme imetysohjaajalle aikaistettiin ja ensimmäisellä kerralla vietimmekin siellä lähes kaksi tuntia. Vihdoin kohtasin jonkun joka aidosti ymmärsi minua ja haluani onnistua imetyksessä. Omassa neuvolassa toiveeni täysimetyksestä oltiin vain ohitettu olankohautuksella. Asia tuntui olevan hänelle yhtä tärkeä kun minullekin. Mitään ihmettä taikasauvalla hän ei toki voinut tehdä, mutta sain paljon uutta tietoa ja vinkkejä muunmuassa lapsentahtisesta pulloruokinnasta (uskomatonta ettei tätä ohjeistettu neuvolassa mitenkään!), imetysapulatteen teosta sekä mikä tärkeintä, sain paljon kehuja tähän astisesta yrittämisestäni sekä todella paljon tsemppiä tulevaan. Ilman tätä käyntiä olisin varmasti luovuttanut. Sovittiin myös uusi käynti viikon päähän.

Kaikesta huolimatta vauva alkoi kokoajan enemmän ja enemmän hylkimään rintaa ja suosimaan pulloa, myöskin annettavan korvikkeen määrä kasvoi pikkuhiljaa, vaikka edelleen suurimmaksi osaksi hän saikin pumppaamani maitoa. Vauva kiri kiinni painoonsa, joka nousi nyt huimaa vauhtia. Hän tykkäsi juoda pullosta, sillä se oli paljon helpompaa kun rinnasta. Olen myös miettinyt, että miten taustalla oleva leikkaus vaikuttaa siihen, kuinka kovaa maitoa täytyy imeä. Ainakaan se ei suihkua samaan tapaan kun edellisen lapsen kanssa.

Nyt viime päivinä olen taas ollut hyvin maassa imetyksemme tämän hetkisestä tilanteesta. Vauva ei suostu rinnalle enää juuri ollenkaan. Olen kyllä yrittänyt kaikkeni. Huijata unista vauvaa, huijata tutin kanssa, yrittää imetysapulaitteen kanssa, rintakumilla ja ilman, eri asentoja, yrittänyt imettää laulaessa, hytkyttäessä, suihkussa, pimeässä.. Olen ollut jopa niin pettynyt itseeni etten ole vastannut tuon mahtavan imetysohjaajan puheluihin. On tuntunut vaan niin pahalta myöntää, ettämissä tilanteessa nyt olen ja miten epäonnistunut olen.

Silti olen jatkanut päivästä toiseen. Googlaillut uutta tehokkaampaa rintapumppua, lukenut täyspumppaamisesta ja oppinut edelleen uusia tapoja nostattaa omaa maidontuotantoa. Olen syönyt hirvittävät määrät mangnesiumia ja kalkkia sekä pumpannut pumpannut ja pumpannut. Huutavaa ja rinnalla raivoavaa vauvaa en ole jaksanut yrittää enää imettää kun jotain muutamia kertoja päivässä. Usein kun se on päättynyt joko omaan itkuuni, lähimmän esineen raivoisaan viskaamiseen vastapäiseen nurkkaan tai usein näihin molempiin.

Sitten taas tulee hetki kun vauva tarttuukin rintaan ja alkaa syömään. Kuten tänä aamuna (ja vielä ilman rintakumia!). Nämä hetket eivät usein kestä pitkään, muutaman minuutin. Mutta ne merkitsevät paljon. Se kun vauva nielee, katsoo minua silmiin ja tunnen ihan eritysen yhteyden välillämme. Näiden hetkien vuoksi en ole valmis vielä luovuttamaan. Ja onhan se maitopullon lämmittäminen monta kertaa keskellä yötä myös ihan helvetin rasittavaa.

En ennen raskautta tiennyt kuinka tärkeäksi tämä imetyksen onnistuminen voisi minulle ollakaan. Ja tällä hetkellä se täyttää joka hetkeni, kun en pumppaa, yritä imettää tai syötä vauvaa pullosta ajattelen sitä. Välillä aivan maassa ja loppuunpalaneena, välillä luottavaisemmin mielin. Vielä en tosiaan ole valmis lopettamaan yrittämistä ja toivon päätöstäni kunnioitetaan vaikkei sitä ihan ymmärrettäisikään.

Tiedän, että vauva kasvaa korvikkeella hyvin ja että korvikeruokituista lapsista kasvaa aivan yhtä hyviä kun rintaruokituistakin. Mutta kun imetyksessä ei ole kyse pelkästä ruokkimisesta. Imetys on ennenkaikkea läheisyyttä ja lähentymistä, vuorovaikutusta ja onnentunnetta. Sitä että tässä hetkessä minut on tehty juuri tätä varten.