Piti tänään kirjoittaa asiattomasta kommentoinnista blogeihin ja käyttäytymisestä netissä ylipäätään. Asia on ollut pitkään pinnalla, ja nyt kun samaan aikaan minäkin aloin saamaan törkeitä anonyymejä kommentteja koirapostauksiini, tuntui etten voi enää pitää suutani kiinni. Oma pieni mieleni ei ole ikinä ymmärtänyt miksi kohdella kanssaihmistä huonosti. Missään tilanteessa, netissä tai tosielämässä. Uskon myös, että koulukiusaamiset loppuisivat heti, kun aikuiset näyttäisivät esimerkkiä ja olisivat kiusaamatta toisiaan. Pari päivää, melko tuohtuneena, aihetta päässäni pyöritellessä en kuitenkaan jaksa enää jatkaa negatiivisutta blogissani, vaan totean vaan, että haters gonna hate. Ja lovers gonna love.

Vaikka tänään vietetään virallista Paluu Tulevaisuuteen-päivää, niin minä palasin ajassa nelisen vuotta taaksepäin, syvälle kotiäitiaikaan. Sinne vei nimittäin lounas, jota silloin syötiin usein. Pinaatti-feta pasta.

Tämä pasta oli meidän kaikkien Alppilan bugaboo-keepcup-lattemammojen suosikki. Se oli helppo, halpa, nopea ja maistui niin lapsille kuin aikuisillekkin. Ja sitä se on edelleen. Ollaanpa tämän kanssa otettu aikoinaan jopa lasi punkkua keskellä päivää. Ah, kotiäitiyden iloja.

Kotiäitivuosista minulla on hyviä muistoja. Asuimme Alppilassa ja tutustuin nopeasti moneen samanhenkiseen äitiin. Oli aina puisto, muskari, vaunulenkki, lounas, kahvila -tai shoppailuseuraa. Vähintään kerran kuussa tavattiin iltaisin myös ilman lapsia kuohuviinin merkeissä. Nämä ihmiset olivat henkireikäni. Ilman aikuista seuraa ei muistot olisi varmaan yhtään niin lämpöisiä. Lapsista oli seuraa toisilleen ja me aikuset saimme hössöttää Mini Rodinin haalareiden vesipilariarvoista, Lifefactoryn pullojen uusista korkeista ja vihersmoothieista keskenämme.

Lastenvaatteista ja muusta hömpästä en enää välitä niin hössöttää ja päivätkin vietän mieluumin omia hommia tehden ja illat sitten lasten kanssa, mutta olihan se oikeasti aika hauskaa aikaa. Suuri hatunnosto niille äideille ja isille, jotka viettävät kotihoitovuodet ilman päivittäisiä aikuiskontakteja.

Jos teitäkin kiinnostaa makumatka menneisyyteeni, tässäpä helppo ohje. ”Reseptin” olen muistaakseni saanut aikoinaan silloisen Kotiäiti Riikka-blogin Riikalta, hän taas joltain toiselta Alppilalaiseta kotiäidiltä.

PINAATTI-FETA PASTA

Tarvitset:
250 g täysjyväspaghettia
1 pussi pakastepinaattia
150g fetajuustoa
valkosipulia
oliiviöljyä
mustapippuria

Keitä pasta ohjeen mukaan kattilassa. Kun pasta on valmis, laita se valumaan siivilään ja kaada tyhjään pastakattilaan iso liraus öljyä. Sulata pakastepinaatit ja lisää joukkoon reippaasti/oman maun mukaan valkosipulia. Kun pinaatti on sulanut sammuta levy ja kaada joukkoon pasta. Lisää joukkoon pilkottu feta ja pippuria ja sekoita hyvin. Lisää tarvittaessa oliiviöljyä.

Onko teillä ruokia jotka tuovat jonkun elämänvaiheen selvästi mieleen? Itse muistan syöneeni opiskeluaikoina ainakin paljon makaroonia ja tomaattimurskaa…

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Yhteishuoltajuudessa ja viikko-viikko systeemissä on puolensa. Parisuhteessa ei ikinä olisi näin paljoa vapaa-aikaa, sitten toisaalta lapsia on usein myös todella kova ikävä. Ikävän kuitenkin kestää sillä, että tietää lapsilla olevan tosi hyvä ja kivaa toisen vanhemman luona ja sitten tulee taas se oma viikko, jolloin saa täysillä ja akut laututuneena keskittyä vain lapsiin. Kuitenkin usein hyvin intensiivisen viikon lopulla sitä alkaa olla aika naatti. Aamuherätykset, aamupala ja muut aamutoimet, koiran ulkoilutus, ajoissa päiväkotiin ja eskariin ehtiminen, koiran ulkoilutus, 6h työpäivä, koiran ulkoilutus, lasten hakeminen kahdesta eri paikasta, kaupassa käynti, ruoan laitto, koiran ulkoilutus, leikkiminen/yhdessäolo/ulkoilu/askartelu/kotityöt/harrastukset ja mahdolliset illaksi rästiin jääneet työt, iltapala ja iltatoimet, koiran ulkoilutus, nukkumaanlaitto, koiran ulkoilutus ja yöherätykset… yksin, joka päivä. Väsymys purkautuu minulla sitten kiukkuisuutena ja harmikseni myönnnän, että viikon viimeisinä päivinä olen useasti melkoisen räjähdysherkkä.

Koska tiedostan tämän nykyisin ja osaan odottaa sitä, yritän näinä vikoina päivinä sysätä lyhyistä pinnoista syntyvän huonon-omantunnon taka-alalle ja ottaa sitten muuten mahdollisimman rennosti. Viikon vikoina päivinä kämppä saa olla kaaoksessa ja on ihan ok tilata iltapalaksi pizzaa. Kotia ehtii sitten taas puunata ja sähköposteihin vastailla kun pojat ovat isällään.

No mutta entäs sitten nämä viikon ensimmäiset päivät. Kun olemme olleet viikon erossa toisistamme. Se on täydelisen parasta aikaa. Lapset ovat ihania, minä täydellisen seesteisessä mielentilassa ja 100% läsnä. Kukaan ei kitise, tappele, valita tai mangu ipadia. Jutellaan rauhassa menneen viikon tapahtumista, ollaan lähekkäin, piirrellään, ulkoillaan ja ollaan vain yhdessä. Leikit sujuvat rauhallisesti, ruoka maistuu ja lapset yllättävät joka kerta sillä, miten paljon voikaan viikossa kasvaa.

Tänään kun lapset tulivat kotiin, oli juuri tällaista. Koiranpennun ensimmäistä kertaa kaksin vietetyn viikon jälkeen en ollut yhtä seesteinen kuin yleensä, mutta heti kun pojat alkoivat touhuilla tuttuja juttujaan, tuli vain taas se ihanan rauhallinen ja onnellinen tunne. Kaapo ilmoitti että keittiön lattialla on Paon pissat. Ja kun minä varoitin ettei vahingossa astuisi siihen, tulisin ihan juuri ne siivoamaan, niin hän vastasi että ”ei sun äiti tarvitse. Minä otin jo paperia ja pyyhin. Tehdään yhteistyötä”. Ja sitähän tämä perheenä eläminen juurikin on, yhteistyötä. Väsymyksen takia se on ehkä se, joka aina sitten loppuviikosta unohtuu. Asetelma vaihtuu päässäkin niin, että olen minä vs. lapset. Vaikka oikeasti meidän pitäisi olla yhdessä tiiminä. Ajatella, että kuusivuotias poikani sai minut ymmärtämään tämän. Miten ihana ja fiksu lapsi. Vastaisuudessa muistutan aina tämän mieleeni, kun pinna alkaa hektisen yksinhuoltajaviikon aikana kiristyä. Tehdään yhteistyötä, me perheenä.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Kuulen monesti ihan rehellisiä ihmettelyjä siitä, että olemme poikien isän kanssa erosta huolimatta hyvissä väleissä ja etenkin siitä, että vietämme aina välillä aikaa myös porukalla. Toki olen iloinen siitä, että välit ovat pysyneet hyvänä, mutta en oikeastaan mieti sitä, sillä se vaan tuntuu niin luonnolliselta vaihtoehdolta. Sillä, jos eroa ei oteta huomioon, ei mitään sinänsä välillämme ole tapahtunut. Poikien isä on edelleen minulle rakas ja tärkeä ystävä – miksi en siis viettäisi aikaa myös hänen kanssaan!?

Ennen kun lähdin reissuun Espanjaan, kävimme koko perheen voimin Linnanmäellä. Tästä porukasta minä taisin olla se, joka oli päivää eniten odottanut. Nimittäin siksi, että pojat ovat vihdoin niin pitkiä että pääsevät vähän hurjempiinkin laitteisiin. Tai siis kengät jalassa. Sitä kun on tylsää itse seisoskella laitteiden vieressä, kun lapset niissä pyörivät. Paljon hauskempaa mennä kaikki yhdessä!

Elvis olikin meistä ehkä se hurjapäisin (vaikka minäkin jossain mielenhäiriössä kävin Kingissä) ja hyvin onnessaan myös siitä, että hän pääsi vihdoin törmäilyautoihin. Niin monta kertaa hän on käynyt portilla yrittämässä, mutta päätynyt jämään aidan toiselle puolelle itkemään. Käytiin Erkin kanssa kahdestaan myös kummitusjunassa! Sielläkin hän ihan coolisti istuskeli, vaikka puolessa välissä silmät taisivatkin mennä loppumatkaksi kiinni. Kaapo, joka muutenkin on rauhallisempi, ei sitten innostunut kaikista höykytyksistä, mutta saimme me hänet muutamaan vähän hurjempaan laitteeseen houkuteltua. Sillä seurauksella, että me aikuiset totesimme olevan aivan liian vanhoja sellaiseen 😀

Oikein kiva päivä siis, jonka mahdollisti meille ja sadoille muille perheille Ingman. Törmäsinkin myös muutamaan lukijaan, muunmuassa Tyttiin joka voitti aiemmin blogin arvonnasta rannekkeet ja saapui Jyväskylästä saakka kivaa perhepäivää viettämään. On tuo Lintsi aika hauska vielä näin syksylläkin, valokarnevaaleja ja päätösbileistä odotellessa.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

”Muista että sinun arkesi on toisen lapsuus” – Tämä lause sai minut jokin aika sitten pysähtymään. En muista mistä sen luin, mutta itseasiassa se pysäytti aika kunnolla ja antoi paljon aihetta miettiä asioita. Sitä että onko sieltä päiväkodilta muka aika niin kiire juosta kauppaan ja kotiin, olisiko meillä sittenkin aikaa jäädä tonkimaan ihmeellisyyksiä kuralammikosta? Onko minun pakko selata facebookkia, instaa ja sähköposteja nyt, vai voisinko tehdä sen vasta kun lapset ovat menneet nukkumaan? Onko minun pakko osallistua kaverin synttäribileisiin ja viedä lapset hoitoon, vai voisimmeko me sittenkin tehdä itse yhdessä pitsaa ja pitää leffaillan kotona?

Some vie nykyään ihan hirveästi aikaamme ja vaikka en tahtoisi, niin välillä minun on pakko tehdä töitä silloin kun lapset ovat kotona. Netflix toimii välillä lastenhoitajana. Ei siitä ole turha ottaa huonoa-omaatuntoa, mutta jos tilanne on tämä jatkuvasti on ehkä aika muistuttaa tuo lause mieleen. Vaikka omilla lapsillamme on asiat ihan hurjan hyvin, on uusia leluja, vaatteita, pelejä, harrastuksia, karkkipäivää ja vaikka mitä – tärkein asia kuitenkin, mitä voimme heille antaa on läsnäolo. Sitä ei voi ostaa millään.

Mä olen välillä ihan mahdoton puhelimeni kanssa, tuntuu että se kasvanut käteen kiinni. Mikään siellä ei kuitenkaan ole niin tärkeää, että ajan, jonka voisi viettää lasten kanssa, viettääkin siellä. Tai vastaa jatkuvasti vastaa että ihan kohta. Toki kaikki tarvitsevat hengähdystaukoja ja omaa aikaa, mutta nyt olen ottanut asiakaseni sen, että kun ollaan yhdessä niin ollaan sitä ihan oikeasti.  En halua että pojille jää lapsuusmuistoksi se, että äitillä oli aina kiire tai että se oli kokoajan netissä. Nyt olenkin yrittää entistä enemmän tiedostamaan omaa käyttäytymistäni. Hullua että arki todella on mennyt siihen, että joudun muistuttamaan itselleni että miksi niitä lapsia on tehty ja minkälaisen lapsuuden haluan heille tarjota. Mutta mielummin nyt, kun kymmenen vuoden päästä.

Myös tämänhetkinen pakolaistilanne ja sydäntä raastavat kuvat sodan jaloista pakenevista perheistä ja lapsista on saanut halaamaan vähän kauemmin ja tiukemmin omia lapsia. Eikä noista omista aikuisten menoista kieltäytyminenkään ole tuntunut pahalta. Itseasiassa päinvastoin. Ja siihen kännykkämyyteenkin tottuu tosi nopeasti. Tässä nimittäin myös ainoat kuvat meidän viime viikonlopun kylpyläreissulta. On kumma miten sitä ehtii tehdä niin paljon enemmän, kun sitä facebookkia ei vilkaisekkaan vartin välein. Ehtii vaikka polskutella yhdessä neljä tuntia, käydä syömässä, lukea kirjan ja katsoa leffan alusta loppuun.

Pienenä muistutuksena siis muillekkin, äläkää kiirehtikö jos ei ole pakko ja olkaa läsnä, muulla ei ole väliä.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Äitiysneuvolasta saakka toitototetaan, kuinka rutiinit ovat tärkeitä lapsille. Ne tuovat elämään turvallisuutta ja pysyvyyttä. Kaikki sujuu paremmin on on tietyt ruutinit, kellonajat ja tavat asioiden tekemiseen. Mutta ovat ne rutiinit tärkeitä aikuisillekkin!

Itse olen sellainen huithaapeli ja tietynlainen taitelijaluonne, joka haluisi touhuta yöt ja nukkua päivät. Mutta koska haluan olla myös kuulainen kansalainen, tuottaa epäsäännöllinen elämänrytmini omantunnon tuskia. Kotona työskentely asettaa myös lisähaastetta. Univelkoja on ihan liian helppo paikata keskellä työpäivää, kuten tänään.

Olen pitkän lomailun jälkeen aika iloinen, että arki taas koitti. Toki minua hirvitti ajatus siitä, että nyt eskarin alakessa täytyy viedä lapset kahteen eri paikkaan aamulla – ja vielä tiettyyn aikaan! Mutta hommahan on sujunut paremmin kun hyvin. Taitaa tuo eskari jännittää minuakin siinä mielessä, että pomppaan edelleen aamuisin salamana sängystä ylös.

Syksyn tullessa myös harrastukset ovat alkaneet. Hirveää säätöähän se on yrittää ehtiä päiväkotipäivän jälkeen kotiin syömään ja siitä ajoissa tanssitunnille, mutta kyllä se siitä. Ihan niin hyvin että seuraavana on luvassa jalkapallokoulun valinta.

Arki tuo tullessaan myös sen, että viikonloppuisin sitä haluaa sitten käpertyä perheen kanssa vaan viettämään yhteistä aikaa. Tämän illan suunnitelmissa on tehdä itse pizzaa ja katsoa leffa. Meinasin myös kysyä naapureilta, josksos jollain olisi tänään vapaana vielä saunavuoroa. Toki blockfestit ja kaverin kolmikymmpisetkin kiinnostavat, mutta kesän rientojen jälkeen sitä mielummin nyt lataileekin akkuja.

Tai siis, eihän oma elämäni mitenkän kovin säännöllistä ole. Maanantain palauduin Flowsta. Eilen riekuin yömyöhään Pure Wasten näytöksessä, johon olin suunnitellut asun. Vaikka tiistaisen 18 tunnin Tallinan reissun väsymys vielä painoi päälle. Säädimme niin äitini kun poikien isän kanssa tanssikouluun viemisestä ja illan hoidoista ja lopuksi vielä kaverinikin oli meillä yötä. Mutta varmaan tämäkin on pieni aikuiseksi tulemisen merkki, kun huomaa nauttivansa niistä aikatauluista ja rutiineista. Nytkin katselen malttamattomana kelloa, että voin puolen tunnin päästä huristella pyörällä hakemaan pojat ja käydä yhdessä ruokakaupassa. Ihana arki!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.