KAIKKI NE HUOLET JA MURHEET

25/03/2018

Vanhemmuudella on kaiken ihanan, onnen ja rakkauden lisäksi varjopuoli – pelko. Pelko lapsien -ja välillä myös omasta puolesta. Kun on saanut jotain niin kallisarvoista ja rakasta kun oman lapsen, pelkkä ajatuskin sen menettämisestä riipii rintaa. Sanotaankin, että lapsen menettäminen on suurin suru jonka ihminen voi kokea. Sen tuskan voin vain kuvitella, enkä varmaan sitikään ymmärrä. Ja toivon ettei minun ikinä tarvitsekaan, mutta välillä todella pelkään sitä.

Kun Kaapo syntyi, kävin alussa jatkuvasti tarkistamassa että hengittääkö hän, tai jos tajusin päikkäreiden venyneeen normaalia pidemmiksi, säikähdin hetkeksi kauhusta, että onko jotain sattunut. Varmasti ihan normaalia. Kaikki kuitenkin paheni kun Elvis syntyi. Oli taapero ja vauva, kaksinverroin rakkautta, kaksinverroin enemmän huolta.

Saatoin valvoa yöt läpeensä pelkäämässä ja murhetimassa. Kehittelin mielessäni erilaisia skenaarioita siitä, mitä kaikkea voisikaan sattua. Yksi tilanne, jota mietin paljon, oli sellainen että olin joutunut hyvin korkean tulessa olevan kerrostalon katolle molempien lasten kanssa, ja mietin useasti, että millä eri tavoin pääisin heidän molempien kanssa sieltä alas. Vaikka kuinka järkeilin itselleni, että kyseinen tilanne tuskin osuisi ikinä kohdalle, en vain saanut sitä (ja montaa muuta juttua) pois mielestäni.

Nyt kun odotan kolmatta lastani, tämä murehtiminen ja ihan älyttömien skenarioiden miettiminen on tullut takaisin. Välillä ajatukset ovat ymmärrettäviä, kuten että mitäs jos kaadun vauva sylissä rappusia kävellessäni. Mutta välillä muutenkin vilkas mielikuvitukseni lähtee laukkaamaan ihan kunnolla ja saatan kyynel silmässä surra sitä, jos joku joskus varastaa vauvan rattaista ja tämän jälkeen heittää hänet ikkunasta. Ihan kamalia juttuja ja ennenkaikkea ihan turhia murhedittavia.

Mutta ehkä tämä ihmisen mieli on vaan rakennettu niin, uskon että te muutkin tunnistatte itsenne tästä ajatusmallista? Eiköhän tämäkin ole jokin vanha jäänne, kun luolamiehet ja naiset joutuivat oikeasti miettimään puolustuskeinoja villieläimiä vastaan.

Näiden absurdien pelkojen lisäksi, etenkin näin raskaana ollessa, sitä on myös ihan ymmärrettäviä pelkoja ja huolia. Itselläni on koko raskauden ajan ollut enemmän ja vähemmän kipeitä vatsaoireita. Tiedän suurimmanosan olevan ihan normaaleita kohdun kasvuun liittyviä tuntemuksia. Mutta aina välillä ne myös säikäyttävät. Myös lääkäri on ollut sitä mieltä että mitään varaa tuskin on, mutta niitä kuitenkin tarkkaillaan ja viime viikolla minun piti viedä myös pissanäyte, sillä kivut säteilivät myös selkään. Tulosta ei ole vielä tullut.

Viime yönä heräsin kaksi kertaa pistävään ala-vatsakipuun. Koko aamun yritin kuulostella vauvan liikkeitä, mutten ollut varma että tunsinko niitä ollenkaan. Tässä raskaudessa minulla on ensimmäistä kertaa istukka edessä, joka vaimentaa liikkeitä tosi paljon. Mietin kokoajan soittamista sairaalan päivystykseen, mutta samaan aikaan lykkäsin sitä. Sillä viimeistään siellä sitten paljastuisi että vauva olisi kuollut. Nyt minulla oli sentään vielä vähän toivoa.

Sen sijaan sitten googlailin listerian oireita, myöhäisen keskenmenon oireita ja päädyin lopulta lukemaan muutamia todella koskettavia kokemuksia kuolleen vauvan synnyttämisestä. Samaan aikaan yritin näyttää pojille että kaikki on hyvin, vaikka mielessä pyöri vaan että saako jostain niin pieniä arkkuja ja että voiko näin pientä vauvaa edes haudata normaalisti. Ihan kamalia juttuja.

Olinkin jo lähdössä päivystykseen kunnes päätin vielä kysyä paikallisesta kirppisryhmästä, että olisiko kenelläkään myydä kotidoppleria, jolla voisi itse kuunnella vauvan sydänääniä. Osku ei ollut kotona, enkä myöskään halunnut olla se hysteerinen odottaja joka menee sairaalaan itkien että vauvani on kuollut kun kaikki olisikin hyvin.

Tunnin päästä minä olin takaisin kotona dopplerin kanssa. Sain heti vauvan sydänäänet kuulumaan ja hetken päästä tunsin selvästi myös liikkeitä. Huonosti nukutun yön takia olin vain saanut maalailtua mieleeni mitä surullisimpia ja kauheampia ajatuksia, eikä todellakaan nettiin meno siinä vaiheessa auttanut tilannetta yhtään.

Kun oikein vaalii, suojelee ja odottaa toista saapuvaksi niin pelko sen kaiken menettämisestä on hirvittävän suuri. Onneksi suurimaksi osaksi osaan ja pystyn kuitenkin iloita ja olla luottavaisin mielin. Ja nyt voi ainakin jatkossa kuunella kotona noita sydänäääniä, jos usko horjuu. Hassua, sillä olen aina ajatellut etten moista vehjettä tarvitse.


ERKKI ESKARILAINEN

7/03/2018

Se on varmaan joku nuorimman lapsen syndrooma, että sitä kuopusta pitää aina ihan vauvana. Elvis täyttää tänä vuonna seitsemän ja menee syksyllä kouluun ja silti hän on perheemme vauva. Se että hän on hurjan taitava ja itsenäinen, heittää ihan hulvatonta läppää ja haluaa jäädä kauppareissun ajaksi yksin kotiin, ei vaan vie sitä tunnetta itseltäni pois. Yllätyn joka kerta kun nostan hänet syliini siitä, miten iso hän jo onkin. Silti sisimpäni ei jotenkin sisäistä sitä, ettei hän ole enää se pienen pieni pötkylä joka makoili olkkarin lattialla taljalla ja opetteli kääntymään.

Luulen että tämä kaikki muuttuu kun uusi vauva syntyy. Että molemmat lapset venähtävät yhdessä yössä ja alkavat näyttämään silmissäni oikeasti sen ikäisiltä kun ovat. Ehkä uskon vihdoin sen, etten noin vain jaksa nostaa heitä syliini, ja että tottatosissaan heillä on myös ihan oma elämänsä, omat juttunsa eivätkä he enää elä täysin symbioosissa kanssani. Kaapon kohdalla tämän jo osittain ymmärränkin, mutta edelleen minun on vaikea käsittää että Erkki-vauva viettää nyt viimeisiä kuukausiaan esikoulussa.

Tuleva koulun aloitus tuntuu minusta ihan hirveän haikealta. Tuntuu vaikealta niinsanotusti päästää lapsi pesästä. Kun ei tiedä mitä hän tarkalleen päivisin puuhaa ja miten hänelle siellä koulussa ja välitunneilla menee. Eskarista koulumaailmaan hyppääminen on oikeasti tosi iso harppaus, kaikki muuttuu.

Molemmat pojat ovat olleet samassa eskarissa, jota ei siis järjestetty samassa päiväkodissa missä he olivat olleet aikaisemmin, vaan he vaihtoivat esikoulun alkaessa paikkaa. En tiennyt että joku niin ihana paikka voi edes olla olemassa. Se postitiivisuuden, aidon kiinnostuksen ja työstään tykkäämisen määrä aluksi ihan ällistytti. Edelleen joka päivä minusta tuntuu että HALUAN viedä lapseni siihen ympäristöön, että se tekee hänelle aidosti hyvää niin monella eri tavalla.

Missään muualla en ole kokenut samaa, ja ehkä sekin tuo tähän oman haikeutensa. Kun koulu alkaa tämäkin loppuu. Koulu ei tunnu minusta samalla tavalla turvalliselta ympäristöltä. Lapsia ei voida valvoa ja huomioida siellä samalla tavalla. Koulu toki opettaa omalla tavallaan, ja ehkä se olen vain minä josta tämä tuntuu näin vaikelta. Eiväthän lapset voi ikuisesti elää pumpulissa, vaikka tahtoisinkin. On kuitenkin suuri onni, että lapsemme ovat saaneet viettää yhden tärkeimmistä vuosistaan noin ihanassa ympäristössä mitä eskari on heille antanut.

Tai siis mitä sen henkilökunta on antanut. Heistähän tämä kaikki on kiinni. Olen jopa aika vihaisena lukenut viime päivien uutisia lastentarhanopettajien ja lastenhoitajien palkkauksesta. Tuosta työstä mitä he tekevät pitäisi maksaa vähintään tuplamäärä. Tässä sitä todellaan punnitaan todellinen kutsumus ja kiinnostus lapsia ja heidän laadukasta varhaiskasvatustaan kohtaan.

Tänä aamuna Erkki-eskarilainen lähti esikouluun yhtä iloisena kun joka ikinen aamu. Siellä häntä odotti ovella tuttu hymyileväinen aikuinen, hyvän huomenen toivotus sekä halaus. Osa kavereista oli jo paikalla, osa vielä aamupalapöydässä ja osa tuli eteiseen moikkaamaan. Tavaroiden naulakkoon ripustamisen jälkeen hän juoksi, kuten joka muukin aamu, pesemään kätensä jolloin minun tehtävänäni on odottaa vielä ulko-ovella ja vasta käsienpesun jälkeen sanotaan heipat. tai siis moikka, noin kymmenen kertaa.

Kun iltapäivällä menen hakemaan hänet, saan yleensä käsiini nipun sinä päivänä tehtyjä piirroksia ja sarjakuvia, yksityiskohtaisen selvityksen jostain hauskasta leikistä ja siitä, miten hyvää kastiketta ja salaattia tänään oli lounaalla. Yleensä hän on hyvällä tuulella, mutta toisinaan harmittaa jos olen tullut hakemaan liian aikaisin. Sitten taas halitaan ja toivotetaan heipat ja huomiset. Vitsit meille tulee ikävä tuota paikkaa.


TYTTÖ VAI POIKA – SAAKO TÄSTÄ EDES PUHUA?

26/02/2018

Tämä on mielestäni vähän vaikea aihe kirjoittaa niin, etten vahingossakaan loukkaa ketään tai ettei minua väärinymmärretä. Aion kuitenkin nyt yrittää, haluan nimittäin puhua sukupuolesta ja sukupuolista. En muiden, koska niillä ei ole minulle oikeastaan väliä, vaan oman tulevan lapseni.

Sukupuoli ei ole ikinä määrittänyt minulle sitä minkälainen joku ihminen on. Olen itse pienenä ollut prinssessa -ja barbileikkien vastapainoksi myös ns. poikatyttö. Olen aivan täysi cis-hetero, mutten siltikään tykkää vaikkapa korostaa naisellisuuttani, vaan mielummin pukeudun vaikka treenivaatteisiin kun kukkamekkoon ja korviksiin. Jo pelkästä omasta olemisestani ymmärrän sen, että sukupuoli on hyvin moninainen ominaisuus ihmisissä. Että jokainen meistä kokee sukupuolensa eri tavalla, oli kokemuksessa sitten kyse naiseudesta, mieheydestä tai jostain muusta.

Tuttavapiiriini kuuluu tyttöjen, poikien, miesten ja naisten lisäksi myös muunsukupuolisia, ihmisiä jotka eivät tunne olevansa mitään sukupuollta sekä sukupuolensa korjanneita tai siinä prosessissa olevia. Itse, kuten varmasti moni muukin, meistä näemme ihmisen persoonan, emmekä sukupuolen kautta. Tämän vuoksi tuttavapiirini on myös hyvin valveutunutta ja arvuutellessani instagramissa, että onko tuleva lapsemme tyttö vai poika, sain nopeasti noottia siitä että lapsi voi olla myös jotain muuta kun jompikumpi näistä kahdesta. Ja niinhän se tottakai voi myös olla.

Kun lapsi syntyy hänet todetaan heti silmämääräisesti joko tytöksi tai pojaksi, mutta aina ei voida näin tehdä. Suomessa syntyy vuodessa noin 2-8 lasta, joiden sukupuolta ei voida sukupuolielimen perusteella määritellä. Eikä toki voida varmasti kaikkien näiden muidenkaan, sillä myöhemmin lapsi voi tottakai tuntea itsensä joksikin muuksi. Ja tästä tässä on varmasti suurilta osin kyse. Emme tietenkään voi ennustaa tulevaisuutta ja tietää, että vastaako lapsen sosiaaliturvatunnukseen merkitty sukupuoli sitä miksi hän myöhemmin itsensä kokee. Mutta pitäisikö minun varautua sellaiseen tilanteeseen varmuudeksi jo tässä vaiheessa?

Olen kasvattanut omat lapseni melkoisen sukupuolisensitiivisesti, mutta silti kutsun heitä myös pojiksi, koska niin he kutsuvat itsekin. Molemmat lapset ovat ottaneet omakseen ihan pienestä, noin yksivuotiaasta lähtien, melko perinteiset poikalapsen roolit. Heille on ollut tarjolla paljon erilaisia leluja nukeista, eläinhahmoista, soittimista, pehmoleluista ja palikoista autoihin. On ollut nukenvaunuja ja mopoja, pikät hiukset ja täysin sukupuolineutraalit vaatteet. Leikkikavereina on ollut selkeitä tyttöjä ja poikia, mutta myös sellaisia lapsia joiden sukupuolesta ei ole ollut tietoa. Kaikki yhtä kivoja ja arvokkaita kavereita. Emme siis kasvatuksessamme ole vieneet heitä kumpaakaan suuntaan, vaan olemme anteet heidän touteuttaa itseään niin kun haluavat. Lapsillani, niin nykyisillä kun tulevallakin, on oikeus olla juuri se kuka hän haluaa.

Ymmärrän tavallaan sen tuohtumuksen, mitä jollekin aiheuttaa se kun kerrotaan perheeseeseen syntyneen joko tyttö tai poika. Ja sitten toisaalta en ymmärrä. Facebookissa syntyi pieni haloo siitä, kun Niinistö-Haukion perheeseen kerrottiin syntyneen poika. Joidenkin mielestä sukupuolen olisi voinut jättää kokonaan kertomatta. Tästä syntyi kiinnostava, mutta itselleni myös hyvin vieraalta tuntuva keskustelu siitä, miten sukupuolta korostetaan liikaa ja miten kaikista ihmisistä pitäisi puhua täysin sukupuolineutraalisti.

Kun vauva syntyy, hän ei ymmärrä olevansa minkään sukupuolinen – hän ei edes ymmärrä itse olevansa fyysisesti olemassa. Pitäisikö siis lasta kustua vain lapseksi niin kauan kunnes hän itse osaa ja haluaa määrittää oman sukupuolensa tai mahdollisesti sukupuolettomattomuutensa? Minä en tiedä, enkä halua tehdä niin. Haluan kutsua lastani tytöksi tai pojaksi jos hän selvästi fyysisesti jompikumpi on.

Meidän perheessä ei kasvateta lapsia mihinkään tiettyyn sukupuoliseen muottiin, vaan lasta tuetaan kehittymään hänen oman identiteettinsä, eikä sukupuolen mukaan. Kuten meidän lapsia ei myöskään opeteta mihinkään uskontoon, vaan nämä ovat täysin vapaaehtoisia asioita. Me pyrimme antamaan runsaasti erilaisia tapoja toteuttaa ja ilmaista itseään, harrastamaan sitä mikä tuntuu mieluisalta, pukeutumaan haluamallaan tavalla. Myöskään koulussa ja päiväkodissa ei ole enää samanlaista jakoa tyttöihin ja poikiin mitä ennen. Mutta kumoanko ja pilaanko tämän kaiken kutsumalla lasta tämän fyysisten ominaisuuksien takia pojaksi tai tytöksi? En usko. Mutta jonkun mielestä ehkä.

Sukupuolen moninaisuutta ymmärretään nykyään paljon enemmän kun ennen, mikä on hienoa. Asiasta täytyy varmasti puhua kuitenkin vielä paljon, ja mielestäni myös jokin muu kolmas sukupuoli pitäisi virallistaa. Kuitenkaan samalla ei mielestäni saisi viedä oikeutta olla ihan vaan tyttö tai poika jos näin kerta on. Vastavuoroisesti toivon,  ettei oikeuteni kutsua lastani sukupuolittavalla termillä vie kenenkään muun oikeutta kutsua itseään siksi mikä hän on. Saako kukaan nyt kiinni tästä ajatuksenjuoksustani?

Jos odottamani lapsi on kehittynyt normaalisti, hänen ulkoiset sukupuolielimensä ovat nyt kehittyneet ja nähtävissä pian ultraääneessä. Aiemmissa raskauksissa emme ole selvittäneet lasten sukupuolta etukäteen, mutta tällä kertaa aiomme sen tehdä. Meillä on jopa mahdollisuus ylimääräiseen ultraan, jossa vain tämä asia yritetään selvittää.

Haluan tietää tulevan lapseni sukupuolen ennalta ja kertoa syntymän jälkeen että mitä sukupuolta lapsemme oletetusti fyyisisiltä ominaisuuksiltaan on. Samaan aikaan minusta tuntuu hämmentävältä, että tämä haluni on joidenkin mielestä väärin ja aivan liian vanhanaikainen. Saatika että tämä saattaa loukata jotakuta. Tietenkääan en halua loukata ketään, varsinkaan omaa lastani ”leimaamalla häntä tiettyyn sukupuoleen”.

Sillä leimaamista tai tiettyyn muottiin kasvattamista ei meidän perheessä tule tapahtumaan. Ei vaikka mahdolliselle tytölle ostaisin mekon tai pojalle traktorin, ennen kun hän itse osaisi sellaisia pyytää. Jos lapseni myöhemmin kokee olevansa jotakin muuta sukupuolta olen pahoillani, en hänen puolestaan vaan siksi, ettei se varmasti ole helppoa. Ja tuen häntä mahdollisimman paljon hänen ratkaisuissaan. En myöskään usko, että hän olisi meille vanhemmille kovin vihainen siitä, että olemme olettaneet hänen sukupuolensa hänen ulkoisten tekijöidensä mukaan, sillä mistä me olisimme voineet tietää. Kun sukupuoli ei kuitenkaan ole se the juttu, vaan se millainen persoona ihminen on.

Vaikka haluan tietää kumpaa sukupuolta vauvani on, ei sillä ole minulle sillätavalla väliä. Tiedän jo etukäteen että hänestä tulee ihan huipputyyppi, ja se on tärkeintä. Myös tulevia isoveljiä asia kiinnostaa kovasti. Luulenkin että lapsien on helpompi kiintyä tulevaan vauvaan jo ennalta, kun he saavat tehtyä hänestä mielessään jonkinlaisen kuvan. Sukupuolen määritteleminen auttaa siinä. Voisi olla aika hämmentävää jos tekisimme nyt numeron sukupuolesta niin, ettei siitä saisi puhua, kun emme ole tehneet siitä mitään numeroa kenenkään kohdalla aiemminkaan.

Olen itse samaa siis mieltä siitä, että liika sukupuoleen katsominen, sen korostaminen tai sen perusteella lokerointi on turhaa ja jopa typerää. Kuitenkin pahastuminen siitä, miten meidän tai jonkun muun perheessä toimitaan on vielä turhempaa. Minä haluan selvittää lapseni sukupuolen ja toimia sitten sen mukaan parhaimmaksi näkemälläni tavalla. Eikä sen pitäisi loukata ketään joka ei tahdo niin tehdä, tai jolle sukupuoleen liittyvät asiat eivät ole näin yksinkertaisia. Ymmärrän että edustan enemmistöä, jolloin asettuminen vähemmistöryhmän asemaan ei ole helppoa. Mikään ei kuitenkaan vie pois sitä, että kannatan kaikkien sukupuolisten oikeuksia. Asioita pitäisi mielstäni muunsukupuolisten sekä trans-sukupuolisten osalta edelleen parantaa, mutta en usko että asiat paranevat sillä ettemme enää paljastaisi syntyvien lapsiemme sukupuolta tai hyssyttelisimme kaikesta siihen liittyvästä.

Joten, muutaman viikon sisään ehkä jo selviää että kumpi meille on tulossa. Itse en osaa yhtään sanoa, omat veikkaukset menee aina väärin. Mitä te luulette, tyttö vai poika?

ps. Etsiessäni tietoa siitä, kuinka moni Suomalaislapsi syntyy vuodessa niin ettei sukupuolta voida määrittää, törmäsin kylläkin vähän tämän postauksen aihetta sivuuttavaan, mutta hyvin kiinnostavaan artikkeliin intersukupuolisista lapsista. Suosittelen lukemaan!


PARAS IKÄERO LAPSILLE

28/01/2018

Luin alkuviikosta artikkelin, jossa kerrottiin lasten pienen ikäeron jopa altentavan vanhempien elinikää. Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirchin mukaan liian lyhyet synnytysvälit kun lisäävät niin fyysisiä terveysriskejä kun lasten aiheuttamaa kuormitusta perheessä. Artikkelissa kerrotaan että maailman terveysjärjestö WHO suosittelee, että vanhemmat odottaisivat vähintään kaksi vuotta, ennen kuin he ryhtyvät yrittämään sisarusta lapselleen ja nyt Suomessakin mietitään, että alettaisiinko neuvolassa valistamaan liian tiheiden synnytysten vaaroista.

Professori kertoo jutussa, että hänen mielestään yleinen tapa perheissä on että lapset tehdään asenteella ”alta pois ja mahdollisimman nopeasti”. Että vanhemmat pelkäävät lasten aiheuttamaa stressiä ja yrittävät rutistaa perheen pikkulapsiajan mahdollisimman lyhyiksi. Tämä voi ehkä olla joissain tapauksissa totta, mutta omalla kohdallani en kyllä ole kaveriperheissä törmännyt tällaiseen asenteeseen ollenkaan.

Kaveripiirissäni on paljon perheitä jossa lapset on tehty reippaasti alle kahden vuoden ikäerolla. Oma kaksi vuotta ja yksi kuukausi on tuntunut välillä jopa isolta, kun useammalla tuttavalla ikäeroa saattaa olla vain vähän reilu vuosi.

Kukaan meistä ei ole tehnyt lapsia sillä asenteella että äkkiä pois alta, vaan ajatellut enneminkin sitä miten sisaruksista olisi paremmin seuraa toisilleen kun ikäero ei kasva liian suureksi. Ja niin heistä kyllä kaikista on ollutkin. Vaikka artikkelista varoitellaan myös tästä, että lapset saattavat myös tapella keskenään paljon.

Elämä vastasyntyneen ja kaksivuotiaan kanssa oli varmasti ajoittain rankkaa, mutta enemmän muistan niiltä ajoilta pelkkiä hyviä juttuja. Olin etukäteen varautunut siihen, että vanhempi lapsi saattaa olla mustasukkainen, eikä heitä voi jättää hetkeksikään valvomatta. Kamalin juttu mitä koko vauvavuotena tapahtui oli se, kun Kaapo juoksi sitterissä köllötelleen Elviksen ohi ja nappasi häneltä sukat jaloista. Muuten selvittiin ilman mitään mustasukkaisuusdraamaa.

Kaksi tai kolmevuotiaasta ei ole juurikaan apua vauvan kanssa, mutta myöhemmin kyllä. Kun lapsilla on pieni ikäero heitä kiinnostavat myös samat leikit. Heistä on ihan uskomattoman paljon seuraa toisilleen, siinä ei vanhempana tarvitse hirveästi keksiä heille tekemistä. Riitojakin on toki välillä, mutta niitä olisi varmasti ihan millä tahansa ikäerolla.

Sisarukset ovat mieletön rikkaus. Seuran lisäksi sisaruksilta saa tukea, ikäänkun toisen liittolaisen. Sisaruus opettaa myös pienestä pitäen toisten huomioimista ja asioiden jakamista. Tässä tapauksessa sanoisinkin että pienestä ikäerosta on enemmän hyötyä kun haittaa.

Kaapo ja Elvis ovat kun paita ja peppu. Sydän sykähdellen olen seurannut heidän yhteistä matkaansa kuuden vuoden ajan. Tänä aikana heistä on kasvanut erottamaton kaksikko. Satunnaisista nahisteluista huolimatta isoveli pitää aina loppupeleissä pienemmästään huolta ja puolustaa, ja pikkuveli kunnioittaa ja ihailee isompaa. He myös kutsuvat toisiaan isoveljeksi ja pikkuveljeksi ja heidät saattaa löytää aamuisin nukkumasta samasta sängystä.

Artikkelissa kerrotaan parhaan ikäeron lapsille olevan kaksi ja puoli vuotta. Tässä ajassa äidin keho ehtii palautumaan edellisestä syynytyksestä. En toki voi sanoa tieteellistä tutkimusta vastaan, mutta mielestäni tässä pitäisi katsoa kokonaisuutta. Eikä lasten ikäeroa voi muutenkaan aina niin tarkkaan harkita, yleensä lapset tulevat kun ovat tullakseen. Tällöin mielestäni lopulta kuitenkin mikä tahansa ikäero on oikea, ja sisaruksille syntyy juuri sellainen suhde kun on syntyäkseen.


LOPETTAKAA JO SE KIUSAAMINEN

19/01/2018

Olen taas viime päivinä saanut kuulla ja lukea itsestäni kuinka olen niin helvetin ärsyttävä, kuinka ääneni on pahempi kun vanha nariseva ovi ja kuinka ulosantini ja ylipäätään vain koko olemukseni on yksinkertaisesti niin raivostuttavan hirveä ja rasittava. Tämä tosiaankin siksi että joku (joka silti päivästä toiseen seuraa juttujani) ei pidä äänestäni tai kuinka toisen mielestä minulla ei ole oikeita ongelma (voi kuule, tietäistpä vaan).

Näitä juttuja lukiessa tulee tosi paha mieli. Mutta ei siksi että ne loukkaisivat minua verisesti, vaan siksi, että ne oikeuttavat ja yllyttävät kiusaamisen. Yllämainittuja juttuja lukiessani, vain muutama hassu ihminen yritti sanoa väliin, että onkohan nyt ihan ok sanoa noin, kun kymmenen muuta vain heittivät lisää vettä myllyyn ja lähtivät mukaan haukkumiseen.

Kun omat lapseni aloittivat päiväkodin ja koulun pahin pelkoni olisi se, että heitä kiusattaisiin. Jossain vaiheessa tajusin että vaikka kuinka olen opettanut heitä aina olemaan toiselle reiluja, asettumaan toisen asemaan ja olematta kiusaamatta, saattaisi heistäkin tulla esimerkin kautta kiusaajia. En tiedä kumpi pelottaa minua nykyään enemmän, mutta sen tiedän että vihaan kiusaamista.

Lapsien kouluaika on mennyt hienosti tähän saakka ja kohta he ovat niin isoja, että voivat mennä itse nettiin lukemaan näitä juttuja. Joko juttuja missä heidän äitiään hakutaan ja jolle naureskellaan tai sitten jotain toista ihmistä. Pointti on kuitenkin se, että he lukevat näitä meidän vanhempien kirjoittamia juttuja ja ottavat niistä mallia. Kuten lapset tekevät. He alkavat luulla että tuon kaltainen haukkuminen ja kiusaaminen on ihan ok. Me siis opetamme lapsemme kiusaamaan. Miksi helvetissä?!

Koulukiusaaminen ei ole mikään ihan pikkujuttu. Se jättää usein ikuiset arvet. Sydän syrjälläni olen lukenut näiden kiusattujen tai heidän vanhempien kertomuksia siitä, miten lapsi on joutunut vaihtamaan koulua, masentunut, syrjäytynyt tai pahimmassa tapauksessa tehnyt itsemurhan kiusaamisen takia. Ja täällä netissä me vaan jatkamme kiusaamista, haukumme ja teoillamme kannustamme kaikkia muitakin tekemään samoin.

Minulla on hyvä itsetunto. Tykkään omasta äänestäni ja mikä ihaninta, miehenikin rakastaa sitä. Joten minulle on tosiaan yksi hailee kuulostanko kymmenen anonyymin mielestä narisevalta ovelta vai en. Mutta jollekkin toiselle tuollaisen kuuleminen voi romuttaa hänen koko maailmansa. En yhtään ihmettelisi jos lopettaisin itse vaikka kokonaan puhumasta ellen olisi näin paksunahkainen.

Julkkisisia ja bloggaajia haukututaan usein sillä verukkeella että he ovat valinneet itse olla näkyvillä ja julkisessa työssä. EI! Se ei silti oikeuta paskamaiseen käytökseen, haukkumiseen, herjaamiseen, perättömien jourujen levittelyyn tai mihinkään muuhunkaan kiusaamiseen. Kritiikiin ja kiusaamisen välissä on hyvin selkeä raja. Se kuka väittää muuta valehtelee vain itselleen.

Lapset eivät kiusaa toisiaan erilaisuuden takia tai pönkittääkseen omaa itsetuntoaan. Lapset alkavat kiusaamaan kun he saavat siihen mallin kotoa tai muualta ympäristöstään. Lapset imevät meiltä enemmän vaikutteita kun voimme kuvitellakaan. Lopetetaan se. Lopetetaan kiusaaminen. Nyt.