KAIKKI NE HUOLET JA MURHEET

25/03/2018

Vanhemmuudella on kaiken ihanan, onnen ja rakkauden lisäksi varjopuoli – pelko. Pelko lapsien -ja välillä myös omasta puolesta. Kun on saanut jotain niin kallisarvoista ja rakasta kun oman lapsen, pelkkä ajatuskin sen menettämisestä riipii rintaa. Sanotaankin, että lapsen menettäminen on suurin suru jonka ihminen voi kokea. Sen tuskan voin vain kuvitella, enkä varmaan sitikään ymmärrä. Ja toivon ettei minun ikinä tarvitsekaan, mutta välillä todella pelkään sitä.

Kun Kaapo syntyi, kävin alussa jatkuvasti tarkistamassa että hengittääkö hän, tai jos tajusin päikkäreiden venyneeen normaalia pidemmiksi, säikähdin hetkeksi kauhusta, että onko jotain sattunut. Varmasti ihan normaalia. Kaikki kuitenkin paheni kun Elvis syntyi. Oli taapero ja vauva, kaksinverroin rakkautta, kaksinverroin enemmän huolta.

Saatoin valvoa yöt läpeensä pelkäämässä ja murhetimassa. Kehittelin mielessäni erilaisia skenaarioita siitä, mitä kaikkea voisikaan sattua. Yksi tilanne, jota mietin paljon, oli sellainen että olin joutunut hyvin korkean tulessa olevan kerrostalon katolle molempien lasten kanssa, ja mietin useasti, että millä eri tavoin pääisin heidän molempien kanssa sieltä alas. Vaikka kuinka järkeilin itselleni, että kyseinen tilanne tuskin osuisi ikinä kohdalle, en vain saanut sitä (ja montaa muuta juttua) pois mielestäni.

Nyt kun odotan kolmatta lastani, tämä murehtiminen ja ihan älyttömien skenarioiden miettiminen on tullut takaisin. Välillä ajatukset ovat ymmärrettäviä, kuten että mitäs jos kaadun vauva sylissä rappusia kävellessäni. Mutta välillä muutenkin vilkas mielikuvitukseni lähtee laukkaamaan ihan kunnolla ja saatan kyynel silmässä surra sitä, jos joku joskus varastaa vauvan rattaista ja tämän jälkeen heittää hänet ikkunasta. Ihan kamalia juttuja ja ennenkaikkea ihan turhia murhedittavia.

Mutta ehkä tämä ihmisen mieli on vaan rakennettu niin, uskon että te muutkin tunnistatte itsenne tästä ajatusmallista? Eiköhän tämäkin ole jokin vanha jäänne, kun luolamiehet ja naiset joutuivat oikeasti miettimään puolustuskeinoja villieläimiä vastaan.

Näiden absurdien pelkojen lisäksi, etenkin näin raskaana ollessa, sitä on myös ihan ymmärrettäviä pelkoja ja huolia. Itselläni on koko raskauden ajan ollut enemmän ja vähemmän kipeitä vatsaoireita. Tiedän suurimmanosan olevan ihan normaaleita kohdun kasvuun liittyviä tuntemuksia. Mutta aina välillä ne myös säikäyttävät. Myös lääkäri on ollut sitä mieltä että mitään varaa tuskin on, mutta niitä kuitenkin tarkkaillaan ja viime viikolla minun piti viedä myös pissanäyte, sillä kivut säteilivät myös selkään. Tulosta ei ole vielä tullut.

Viime yönä heräsin kaksi kertaa pistävään ala-vatsakipuun. Koko aamun yritin kuulostella vauvan liikkeitä, mutten ollut varma että tunsinko niitä ollenkaan. Tässä raskaudessa minulla on ensimmäistä kertaa istukka edessä, joka vaimentaa liikkeitä tosi paljon. Mietin kokoajan soittamista sairaalan päivystykseen, mutta samaan aikaan lykkäsin sitä. Sillä viimeistään siellä sitten paljastuisi että vauva olisi kuollut. Nyt minulla oli sentään vielä vähän toivoa.

Sen sijaan sitten googlailin listerian oireita, myöhäisen keskenmenon oireita ja päädyin lopulta lukemaan muutamia todella koskettavia kokemuksia kuolleen vauvan synnyttämisestä. Samaan aikaan yritin näyttää pojille että kaikki on hyvin, vaikka mielessä pyöri vaan että saako jostain niin pieniä arkkuja ja että voiko näin pientä vauvaa edes haudata normaalisti. Ihan kamalia juttuja.

Olinkin jo lähdössä päivystykseen kunnes päätin vielä kysyä paikallisesta kirppisryhmästä, että olisiko kenelläkään myydä kotidoppleria, jolla voisi itse kuunnella vauvan sydänääniä. Osku ei ollut kotona, enkä myöskään halunnut olla se hysteerinen odottaja joka menee sairaalaan itkien että vauvani on kuollut kun kaikki olisikin hyvin.

Tunnin päästä minä olin takaisin kotona dopplerin kanssa. Sain heti vauvan sydänäänet kuulumaan ja hetken päästä tunsin selvästi myös liikkeitä. Huonosti nukutun yön takia olin vain saanut maalailtua mieleeni mitä surullisimpia ja kauheampia ajatuksia, eikä todellakaan nettiin meno siinä vaiheessa auttanut tilannetta yhtään.

Kun oikein vaalii, suojelee ja odottaa toista saapuvaksi niin pelko sen kaiken menettämisestä on hirvittävän suuri. Onneksi suurimaksi osaksi osaan ja pystyn kuitenkin iloita ja olla luottavaisin mielin. Ja nyt voi ainakin jatkossa kuunella kotona noita sydänäääniä, jos usko horjuu. Hassua, sillä olen aina ajatellut etten moista vehjettä tarvitse.


11 Responses to “KAIKKI NE HUOLET JA MURHEET”

  1. Satu sanoo:

    Heippa! Olen pitkään seurannut blogiasi ja elänyt mukana. Pidät ihanan elämänmakuista blogia ja aitä on aina mukava lukea ja se herättää ajatuksia. Olin niin iloinen puolestasi kun kerroit raskausuutisestanne, meni viikon verran ja huomasin itsekin odottavani toivottua ensimmäistä vauvaa. Olen päättänyt että en menisi hirveästi keskustelupalstoille lukemaan mitään, niissä osataan pelottelun taito 🙂 blogiasion myös ollut ihana seurata siitäkin syystä, että olet kirjoittanut odotuksesta niin ihanan positiivisella asenteella ja että suurimmat huolet eivät paista läpi, se jollain hassulla tavalla luo uskoa omaankin olemiseen ja tekemiseen. Ihanaa että sydänäänet kuuluivatja liikkeet tuntuvat, onnea odotukseen. Kaikki menee varmasti hyvin!

  2. Ruuru sanoo:

    Niin tutun kuuloista tuo murehtiminen. Uskon että kaikki vanhemmat murehtii jonkin verran, sitten on niitä, jotka jo pelkän luonteensa puolesta murehtivat paljon enemmän. Itse kuulun tähän ryhmään. Raskauden aikana olin varma sairastuneeni toksoplasmoosiin lomamatkalla, koska sain ravintolassa raakaa lihaa, vaikka olin nimenomaan tilannut hampparin täysin kypsällä pihvillä. En edes syönyt raakaa kohtaa, mutta aloin maalailla kauhukuvia siitä, miten toksoplasmoosi on levinnyt suuhuni ruokailuvälineiden kautta. Soitin äidilleni hysteerisesti itkien ja lopulta Suomeen palattua menin neuvolaan testeihin, jotka näyttivät negatiivista.
    Toisen kerran sain hysteerisen kohtauksen, kun en tuntenut liikkeitä koko päivän aikana, juuri etisen istukan vuoksi. Taas hirveän itkun säestämänä neuvolaan ylimääräiseen sydänäänien kuunteluun. Minäkin luin silloin netistä kaikkia kauhukertomuksia, mutta onneksi tajusin sitten itse, että tällaisen katastrofiajatteluun taipuvaisen ihmisen kannattaa pysyä mahdollisimman kaukana nettipalstoista. Suomalaisilla nettipalstoilla on aivan sairas keskustelukulttuuri. Joku huolestunut odottaja kirjoittaa peloistaan vauvan liikkeiden suhteen ja pian tulee jo vastauksia, joiden mukaan vauva varmasti on kuollut. En voi ymmärtää, mikä näiden ihmisten motiivi on.
    Toivottavasti huolesi alkavat helpottaa. Muista myös, että neuvolapsykologin kanssa voi jutella, jos pelot ja murheet alkavat saada liikaa valtaa. 🙂 Tsemppiä odotukseen!

  3. Wendy sanoo:

    Tunnistan noi samat ajatukset omasta raskaudesta. Yhden keskenmenon ja raskautumisvaikeuksien jälkeen, olin varma etten tätäkään lasta saa syliini. Mutta tässä tämä tuhisee 2 kuukauden ikäisenä sylissäni. En voi sanoa muuta kuin älä googlaa, saat itsesi vaan surulliseksi. Pelot tuskin valitettavasti katoavat ennen synnytystä. Tuo kotidopler on mahtava ja se rauhoittaa kummasti. Taisin kuunnella viimeisen kerran sydänääniä vielä synnytysviikolla.

  4. Susanna sanoo:

    Suosittelen lukemaan sellaisen kirjan kuin ”Läsnäolon voima”. Sen on kirjoittanut Eckhart Tolle ja sen opetusten avulla saa pidettyä nuo mielen tuomat pelottavat ajatukset kurissa.
    Suosittelen lämpimästä!

  5. Minä olen käynyt raskauden aikana samaa kamppailua ahdistuksen ja pelkojen kanssa. Odotamme ensimmäistä lasta ja kaikki on vierasta ja uutta. Kirjoitin blogissani hetki sitten omista peloistani ja miten niihin suhtautua. Kyllä miehetkin samojen asioiden kanssa kamppailevat. Meillä vaimoni on se rauhallisempi ”jalat maassa” -tyyppisesti raskautta lähestyvä henkilö, minulla ajatukset välillä karkailevat negatiiviselle puolelle. Toistaiseksi kaikki on edennyt hyvin. Pitäisi vain muistaa, että raskautta ei voi hallita eikä ohjata, se tapahtuu. Eikä murehtiminen lopputulokseen vaikuta. Kaikkea hyvää jatkoon!

  6. Heidi sanoo:

    Heippa.

    AINA jos liikkeitä ei tule, vaikka viikkoja on, niin näytille. Kotidoppleri on siitä viheliäinen vehje, että kertoo vain kuoleman. Itse olen dopplerin takia lykännyt sairaalaan menoa, vqikkq

  7. Heidi sanoo:

    Varoituksena kaikille. Jos liikkeitä ei tule, niin päivystykseen, vaikka doppleri näyttäisi mitä! Itse lykkäsin päivystysreissua aikanaan vajaalla vuorokaudella, koska doppleri näytti sykkeen. Kun lopulta menin, tuli lähtö omasta sairaalasta yo-sairaalaan ambulanssilla pillit päällä ja siellä tehtiin sektio. Lapsi kuoli kuukautta myöhemmin. En syytä itseäni, mutta en halua, että kukaan muu tekee samaa virhettä!

    • Heidi sanoo:

      Lisään vielä, että oli käynyt liikkumattomuuden takia sairaalassa ja kaikki oli hyvin. Mutta liikkeet ei enää palanneet ja menin uudestaan vasta 3 vrk kuluttua.. Sen 1 vrk kuuntelin dopplerilla. Ne on tappovehkeitä….

  8. Hanna Koooo sanoo:

    ❤❤❤❤

  9. Hanna Kooo sanoo:

    ❤❤❤❤

  10. Heta Sireni sanoo:

    Mä olen käynyt niin samoja ajatuksia läpi koko raskauden ajan! Odotamme esikoista, joten kaikki on uutta. On tullut selailtua monina päivinä listeria oireita kun on vähänkin nenä vuotanut tai yskittänyt… Mielessä on pyörinyt välillä tosi synkkiäkin juttuja, miettinyt että mitä sitä sitten kaikille sanoo jos lapsi ei selviäkkään maailmaan. Jonkinlainen huoli kuuluu mun mielestä aina raskauteen ja lapsen saantiin, mutta toisinaan sitä on aika syvissä vesissä huoliensa kanssa. Tsemppiä ja valoisampia ajatuksia! 🙂

Kommentoi