Tässä viimeisimmässä raskaudessa minulle tuli painoa parisenkymmentä kiloa. En osaa sanoa ihan tarkkaa lukua, sillä en omista vaakaa, enkä siksi tiedä mitä tarkalleen painoin ennen raskautta. Viimeisen kerran kävin vaa’alla noin viikkoa ennen synnytystä. Silloin näyttöön paukahti kevyet 100 kiloa. Jonkinlainen saavutus kai sekin. Nyt kolmessa viikossa kiloja on lähtenyt kymmenen.

Normaali, tai ainakin neuvolan suosittelema, painonnousu raskauden aikana on lähteestä riippuen 8-12 tai 10-16 kiloa. Kuitenkaan parinkymmenen tai jopa kolmenkymmenen kilon nousu painossa ei ole tavatonta. Toisilla toki taas paino ei välttämättä nouse juuri ollenkaan tai jopa laskee, mutta se ei ole kovin yleistä.

Itselleni raskausaikana painoa kertyy helposti, edellisissä jopa kolmekymmentä kiloa. Omassa tapauksessani kiloja ei kuitenkaan ole tullut siksi että elintapani olisivat olleet huonot, tai ainakaan täysin sen takia. Kaikissa kolmessa raskaudessa olen sairastanut rajua raskauspahoinvointia, hyperemeesiä. Tämä on tarkoittanut sitä, että ensimmäiset raskauskuukaudet olen oksentanut päivittäin kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja. Puolivälin jälkeen satunnaisemmin. Tämä kolmas raskauteni oli näistä kaikista helpoin, vaikka loppuun saakka kärsinkin vielä ajoittaiseta pahoinvoinnista ja oksentelin aina välillä.

Muiden hyperemeesipotilaiden kokemuksia kuullessani suurimalla osalla paino putoaa jatkuvan oksentamisen ja ruokahaluttomuuden seurauksena, mutta pienellä osalla se nousee jopa keskimääräistä enemmän. Itse järkeilen asian niin, että keho yritää kaikin voimin turvata vauvan ravinnonsaannin ja tarttuu tiukasti jokaikiseen kaloriin jonka se saa – ja kerryttää näin rasvavarastoja. Osansa saattaa olla myös monirakkulaisilla munararjoillani, joihin liittyy myös aineenvaihdunnan häiriöitä. Kuka tietää. Tai sitten kyse on ihan puhtaasti vain siitä, kuten neuvolan terkkakin sanoi, että joillekin painoa vaan kertyy vähän enemmän.

Jos painoa tulee sen parisenkymmentä kiloa, kuka tahansa voi järkeillä ettei kyse ole vain vauvasta, lapsivedestä ja istukasta. Myös rinnat kasvavat, kehon veri- ja nestemäärä lisääntyy ja imetyksen aikana tarvittava rasvavarasto alkaa kasvaa. Itselleni tuli ainakin melko paljon turvotusta, mutta myös ihan sitä rehellistä rasvaa. Varsinkin reidet paksuuntuivat ja niihin kertyi selluliittia, lisäksi painonnousu näkyi myös käsivarsissa ja kasvoissa.

No kuinka niistä raskauskiloista sitten pääsee eroon? Sillä tokihan synnytyksen jälkeen on alettava kuntokuurille ja polettua äkkiä kaikki ylimääräinen pois, eikö? NO EI!

Ainakin oma paras neuvoni on vain antaa ja ennenkaikkea olla itselleen lempeä ja armollinen. Niillä kertyneillä kiloilla on tosiaan tarkoitus, eli toimia polttoaineena imetyksen aikana. Onnistuessaan imetys kuluttaa päivässä keskimäärin 600 kaloria. Äidin vanha rasvakudos on taas vuosien mittaan kerännyt itseensä myös erilaisia ympäristömyrkkyjä, siksi uusi rasva on parempi rakennusaine maidolle, joitteivat nämä vanhat myrkyt siirry vauvaan.

Laihduttaminen haittaa helposti myös maidontuloa. Huomasin sen itse kun jätin viime viikolla suklaan pois. Parin patukan ja pastalautasen tankkauksella sitä alkoi taas tulemaan kuten aiemmin. Ja jos imetys ei jostain syystä onnistu, tai äiti ei halua imettää, karisevat ne kilot oman kokemukseni mukaan silti pikkuhilja, kunhan malttaa antaa vähän aikaa.

Mielestäni kenenkään synnytäneen äidin ei tarvitsekkaan olla huippukunnossa tai vanhoissa mitoissa edes kovinkaan pian (tai koskaan) synnytyksen jälkeen. Useimpien meidän keho muuttuu raskausaikana, eikä välttämättä palaudu ikinä entiselleen. Jos tämän asian sisäistää ja hyväksyy, on oma elämäkin paljon helpompaa ja kivempaa. Lapsen saaneen naisen keho on tehnyt ihmellisen ja todella suuren työn, joten on aika ihme jos siitä ei jäisi mitään merkkejä kehoon.

Oman terveyden kannalta tietenkään merkittävä ylipaino ei ole suositeltavaa, mutta ei myöskään asiasta stressaaminen tai pikadetit. Itsestään voi pitää myös silloin kun bmi ei ole ihanteellisissa lukemissa. Itsestään pitäminen tai itsensä rakastaminen ei kuitenkaan sulje pois sitä, etteikö tulevaisuudessa haluaa voida vielä paremmin ja pitää itsestään huolta. Se on itseasiassa helpompaa silloin kun itsestään pitää. Painoa voi pudottaa myös lempeästi ja ilman itseinhoa.

Omat vinkkini lempeään raskauden jälkeiseen painonpudotukseen:

– Nuuhkuttele vauvaa, pidä lähellä ja pesi niin paljon kun mieli tekee.
– Katso itseäsi pelistä ihaillen ja itsellesi hymyillen – vau, kehosi on saanut aikaan ihmeen!
– Aloita liikunta kevyesti, esimerkiksi vaunuja ulkona työnnellen.
– Syö ja juo hyvin, älä jätä aterioita välistä. Ei ole huono idea vaikka toivoa aamiasta edes silloin tällöin sänkyyn.
– Ota ja pyydä välillä omaa aikaa, tee jotain kivaa, kuten käy kävelyllä yksin tai kaverin kanssa – tai vaikka lasillisella viiniä!
– Hauska tapa keksiä tekemistä vauvan kanssa ja tavata uusia ihmisiä on erilaiset vauvajumpat.
– Unohda ne tavoitefarkut sinne kaapin perälle.
– Harrasta liikuntaa joka saa sinut iloiseksi ja energiseksi.
– Herkuttele aina välillä – olet sen ansainnut!
– Anna itsellesi aikaa, unohda vaaka ja mittanauhat. Tärkeintä että voit ja tunnet itsesi hyväksi, pelkkä paino ei kerro hyvinvoinnistasi.

Kuvat ovat parin vuoden takaa, edelleen sama hyvä fiilis. 

Meidän tyttären syntymästä tulee huomenna kaksi viikkoa täyteen, joten vihdoin olisi aika kirjoittaa siitä, ennen kun yksityiskohdat haihtuvat mielestä. Tiesin, että tulen varmasti päivittelemään blogia normaalia harvemmin vauvan syntymän jälkeen, mutta itsenikin ihan yllätti se, miten intensiivistä tämä vauva-arki voikaan olla. Meidän pikkuisen paino on noussut normaalia hitaammin ja siksi päivät ovatkin kuluneet lähinnä imettäessä tai maitoa pumpatessa. Aina välillä ollaan vähän nukuttu, mitä nyt vauvan tujottelulta ollaan maltettu. Tarkoitus ei kuitenkaan ollut että jopa läppäri pääsee ihan pölyyntymään – mutta tällaista tämä nyt on ja kaikesta huolimatta nautin kyllä (noh melkein) joka hetkestä.

Mutta siihen synnytykseen! Olin tämän kolmannen lapsen kohdalla aivan varma, että hän syntyisi hyvissä ajoin ennen laskettua aikaa. Molemmat pojat olivat syntyneet neljä päivää ennen laskettua, joten oman logiikkaani mukaan myös tämän olisi pitänyt tulla ihan viimeistään silloin. Mutta eipä tullut.

Vaikka aloinkin käymään kärsimättömäksi, tiesin omasta kokemuksesta ettei synnytystä saa käyntiin vanhojen uskomusten mukaan millään konstein. Vaikka myönnetään, tuli niitäkin testattua – vaikken nyt sentään rampannut portaita tai saunonut yötä päivää kuten viimeksi tein. Itseasiassa edellinen synnytykseni käynnistyi ihan vain kotisohvalla telkkaria katsellessa. Vielä niin että lapsen isä lähti juuri sinä iltana ulos kavereiden kanssa, koska ”tuskin se nyt tänääkään syntyy”. Ja itseasiassa juuri näin kävi tälläkin kertaa.

Minulla oli ollut puolitoista viikkoa vähän kipeämpiä supistuksia ja polttoja, etenkin iltaisin, jotka kuitenkin tulivat todella harvakseltaan ja loppuivat aina nukkumaan mennessä. Osku oli ollut passissa kotona jo monta viikkoa, mutta juuri tänä keskiviikonna oli hänen edellisviikonloppuna menehtyneen ystävänsä muistotilaisuus – jonne itsekin kannustin häntä menemään. Oli tiedossa että tilaisuus jatkuisi myöhään yöhön eikä välttämättä olisi ihan kuivimmasta päästä. Olin aivan varma ettei tänäKÄÄN iltana tapahtuisi mitään. Kunnes sitten tapahtui.

Katselin rauhassa Netflixiä sohvalla koko illan, välillä tosin kyykky-asennossa. Olin aiemmin sanonut, miten olisi hauskaa jos tämä synnytys alkaisi leffatyyliin niin, että lapsivedet vain yhtäkkiä menisivät ihan kunnolla ja lotisivat pitkin lattiaa. Ja niinhän siinä sitten kävikin niin, vaikka tosin yksin kotona eikä vaikkapa iltapäiväruuhkassa kaupan kassajonossa.

Nousin sohvalta mennääkseni vessaan kun yhtäkkiä housuun vaan lorahti jotain ja kunnolla. Ajattelin heti että kyseessä oli lapsivesi, sen verran paljon sitä tuli, mutta järkeilin sen vielä tässä vaiheessa olevan toiveistani huolimatta ihan vaan pissaa. Sitäkin kun etenkin näin loppuvaiheessa raskautta sattuu.

Päästyäni kylppäriin veden valuminen vain jatkui valtoimenaan reisiäni pitkin, eikä nesteen koostumusta tutkiessa ollut enää yhtään epäselvää mikä oli kyseessä. Veden joukossa lattialle putoili myös sitä kuuluisaa ja paljon puhuttua mystistä limatulppaa.

Siinä minä seisoin, päivää ennen laskettua aikaa, lammikossa ja nauroin. Vitsit, olin niin innoissani! Otin kuvan allani olevasta lammikosta ja lähetin sen Oskulle saatesanoin LAPSIVESI!!!! Yritin heti myös soittaa perään, mutta hän ei vastannut ja tilanne alkoi naurattamaan vielä enemmän. Tottakai tämä meni juuri näin. Noin puolen tunnin päästä Osku sitten huomasi viestit ja soittoni ja polki kotiin ennätysvauhdissa.

Koska lapsivesi oli väritöntä, eikä minua supistanut kun ihan todella harvakseltaan, pystyin jäämään vielä yöksi kotiin. 12h tunnin kuluessa minun pitäisi käydä näytillä sairaalassa, eli vasta seuraavana aamupäivänä klo 11. Pakkailimme rauhassa sairaalakassia, kävin suihkussa ja menimme nukkumaan.

Itse en kuitenkaan saanut unta, ensin innostukseltani ja sitten kokoajan kipeämmiltä supistuksilta. Supistuksia tuli kuitenkin vain 20-30 minutin välein, eli harvoin. Kävin uudestaan suikussa kipua lievittämässä ja yritin nukkua – ja aamuyöstä sainkin ainakin tunnin torkuttua. Toivoin kovasti että synnytys jo alkaisi kunnolla sillä samaan aikaan takaraivossa jyskytti aiempi, 102 tuntia kestänyt synnytys. Jossain vaiheessa aamuyötä myös nimittäin lapsiveden valuminenkin lakkasi. Voi kumpa edessä ei olisi samanlainen maratooni kun viimeksi!

Torstai-aamupäivänä lähdimme käymään Naistenklinikalla, jonne halusin kävellä. Kävelystä huolimatta supistukset tuntuivat vain laantuvan, mitä lähemmäs sairaalaa pääsimme. Päivystyksessä minusta otettiin streptokokkinäyte, jonka tulosta odotellessa jäin lapsen sykettä mittaavalle käyrälle. Supistukset yltyivät ja tekivät jo todella kipeää, mutta niiden välissä olin ihan ok. Ja väli oli edelleen kymmenestä minuutista kahteenkymmeneen. Kohdunkaula oli muutaman sentin auki. Lapsiveden tulo oli kätilön mukaan loppunut ilmeisesti siksi, että vauvan pää oli nyt laskeutunut ja kiinnittynyt ja toimi ikäänkuin tulppana, mutta senkin edestä tuli nyt kohdunkaulan kypsymisestä kertovaa verensekaista limaa (sori ällöttävä yksityiskohta).

Koska näyte oli puhdas sain luvan lähteä kotiin, mutta olisin saanut halutessani siirtyä myös synnytysosaston puolelle. Halusin lähteä kotiin, sillä arvelin hommassa vielä kestävän. Sain käynnistysjan vasta seuraavan päivän aamulle. Eli minun oli tarkoitus tulla silloin takaisin, jos synnytys ei käynnistyisi paremmin kunnolla ennen sitä. Kätilö kyllä arveli minun palaavan jo aiemmin, sen verran kipeää supistukset tekivät.

Käveltiin takaisin kotiin, tilattiin mäkkäristä ruokaa ja mentiin pihalle syömään. Supistukset olivat tosi kipeitä, mutta niiden välissä olin ihan kun ei mitään. Yritin selittää Oskulle fiiliksiäni, en oikein osaa kuvata niitä edelleenkään, mutta parhaiten tunnetta kuvasi että tunsin olevani todella haavoittuvainen. Tuntui hullulta mitä kehossa tapahtui ja tieto siitä mitä vielä tulisi tapahtumaan.

Kotona yritin vain lepäillä, sainkin vähän torkahdeltua ja yritin saada ajatukset pois katsomalla sarjaa. Koko päivä meni vähän sumussa, olin väsnyt valvotusta yöstä, minua stressasi mahdollinen käynnistys ja samalla jännitin jo valmiiksi aina seuraavaa tulevaa supistusta. Koska voimia oli kerättävä, päätimme vielä tilata alkuillasta pizzaa.

Jossain vaiheessa iltaa aloin olla jo huomattavan kipeä. Yritin helpottaa kipua suikussa, mutta siellä supistuksia alkoikin vain tulemaan tiheämmin ja tuntui että vain huusin, karjuin ja itkin koko siellä olo ajan. Jokaisen supistuksen myötä vaivuin yhä enemmän ja enemmän omaan maailmaani ja huomasin hakeutuvani ”yksin turvaan”, eli tässä tapauksessa puoliksi vaatekaappini sisään. Tunsin että nyt olisi aika lähteä sairaalaan, vielä kun pystyn supistusten välissä kävellä. Olimme sairaalassa noin kymmenen jälkeen illalla.

Supistukset olivat aivan hirveitä. Tunsin todella suurta epäonnistumista kun en pystynyt rentoutumaan tai hengittämään normaalisti niiden aikana. Itkin ja huusin etten pysty tähän. En ollut toivonut tulevalta synnytykseltä oikeastaan mitään muuta, kun että pystyisin luottamaan itseeni ja omaan kehooni. Osku ja kätilö kannustivat ja kehuivat minua kovasti, mutta tuntui silti että minun olisi pitänyt kestää kipu paremmin.

Kohdunsuu ei kivuista huolimatta ollut auki paria senttiä enempää ja supistusten väli vaihteli edelleen viidestä minutista reiluun kymmeneen minuuttiin. Päätin ottaa kipulääkettä, piikillä pistettävää Oxynormia sekä selkään laittettavan Tens-laitteen. Näiden avulla selvisin muutaman tunnin ajan. Supistukset olivat edelleen kipeitä, mutta mielikuvien ja ajoittaisen matalan äänen avulla pystyin jopa hengittelemään ne läpi huutamatta. Hetken aikaa olin niin pöhnässä että jopa naureskelin ja höpöttelin omiani. Lääkkeen vaikutuksen olisi pitänyt kestää jopa kuusi tuntia, mutta parin tunnin jälkeen kauhea kipu palasi.

Parin tunnin aikana kohdunsuulla oli kuitenkin tapahtunut edistystä. Kuten edellisessäkin synnytyksessä, rentoutuminen sai myös avautumisen aikaan. Koska supistuksia tuli entistä tiheämmin, noin viiden minutin välein, enkä tuntenut enää lääkkeen vaikutusta, siirryimme synnytyssaliin. Kello oli tulloin noin neljä-viisi aamulla.

Salissa yritin selvitä hetken ilokaasun ja tens-laitteen turvin jumppapallolla istuen. Kipu kuitenkin tuntui vain yltyvän, kaasua säädettiin pyynnöstäni vielä vahvemmalle, enkä juurikaan lopettanut sen hengittämistä edes supistusten välissä. En muista pyysinkö itse vai ehdottiko kätilö minulle epiduraalia, mutta päädyttiin siihen että nyt olisi hyvä hetki laittaa ainakin kanyyli valmiiksi. Tämä tarkoitti sitä, että jouduin luopumaan selässäni olleesta tens-laitteesta. Koin että laitteesta oli aika paljonkin hyötyä, vaikka muutaman tunnin käytön jälkeen se alkoikin vähän sattumaan. Tuntui silti hyvältä ikäänkuin jakaa kipua muuallekin ja saada edes osa alavatsaa repivän kivun huomiosta muualle.

Anestesialääkäri saapui  huoneeseen muistaakseni melko pian ja alkoi osio jota olin jo etukäteen pelännyt – eli pistoksen laitto selkärankaan. Kaapon synnytyksessä, sektion yhteydessä, minua nimittäin pistettiin kahden lääkärin voimin viisi tai kuusi kertaa ennen kun kanyylin laitto onnistui. Eikä se mennyt ihan kerralla putkeen tälläkään kertaa, vaan vasta kolmannella pistämisellä se saatiin osumaan oikeaan paikkaan. Koko hommassa meni melkein tunti. Hirveintä oli yrittää pysyä ihan paikallaan supistuksen tullessa, samalla kun tunsin selkäytimessäni pyörivän neulan. Kätilö kehoitti minua hengittämään ilman ilokaasua supistusten välissä, mutta minä vain pudistin päätäni ja tungin naamaani syvemmälle maskiin. Ilokaasupöhnä oli ainut jonka avuilla pystyin olla tilanteessa jotenkin päin. Vaikka se saikin ajantajuni vääristymään ja tuntumaan että kaikki kesti paljon pidempään.

Päädyttiin siihen, ettei ihan heti minulle annettaisi kaikkia mahdollisia lääkkeitä, vaan epiduraali jaettiin kahteen eri osaan. Jo tämä vei terävintä kipua kivasti pois, ja mikä parasta, sain hetken rentouduttua. Jalat menivät vähän lötköiksi, pää sumeaksi ja ihoa alkoi kutittamaan, mutta tunsin että ehkä selviänkin tästä koetteluksesta. Kävin vessassa ja tarkoitus oli sen jälkeen jäädä pystyasentoon, mutta aloin voimaan vähän huonosti joten menin takaisin sänkyyn.

Kuuden jälkeen kipu alkoi taas palailemaan liian kovaa, joten sain selkärankakanyylin kautta vielä toisen osan lääkkeestä. Tarkistettiin myös kohdunsuun tilanne ja olinkin jo noin seitsemän-kahdeksan senttiä auki. Osku nukahti hetkeksi ja itse vain makasin pienessä lääkepöhnässä sängyllä oikeastaan aika fiiliksissä. Hörppäilin mehua ja katselin ikkunasta nousevaa aurinkoa. Ulkona kirkastui ihan samanlainen aurinkoinen syksyinen sää, kuten oli myös molempien poikien syntymäpäivinä.

Seitsemältä kätilö totesi kohdunkaulani olevan yhdeksän senttiä auki. Olin ihan fiiliksissä, sillä tunsin että kohta pääsen ponnistamaan. Osku nukkui edelleen, minä makasin sängyssä (sillä jalat olivat vieläkin vähän voimattomat) ja napsin viimeiset selfiet mahan kanssa. Osku alkoi heräilemään ja minä siirryin jumppapallolle istumaan.

Hengittelin edelleen supistusten tullessa aina myös ilokaasua. Siitä oli varmasti apua, mutta sen voima oli osittain ehkä myös psykologinen – sain siitä jonkinlaista turvaa ja pystyin myös hengittämään sen avulla rauhallisemmin. Puoli kahdeksan aikaan aloin tuntea entistä vahvemmin että minua alkaa ponnistuttamaan ja sitten se tunne iski yhtäkkiä aivan täysillä (ihan mahtava tunne muuten.

Pyysin Oskua soittamaan kelloa. Kätilöllämme oli juuri samaan aikaan vuoronvaihto ja hänellä kesti hetki tulla huoneeseen. En ollut alkanut vielä ponnistamaan, mutta tunsin että joka supistuksella vauva tuli ihan itsestään jo vähän lähemmäksi. Huoneeseen tuli myös uusi kätilömme sekä kätilöopiskelija. Sirryin sängylle ja he varmistivat että olin kokonaan, 10 senttiä, auki ja sain luvan alkaa ponnistamaan.

Minulta kysyttiin että missä asennossa tahtoisin ponnistaa. Toiveeni oli ponnistaa pystyssä, mahdollisesti jostain samalla vetäen tai roikkuen. Ehdotettiin joskos kääntyisin ja kokeilisin ponnistaa sängyllä kontilteen. Sängynpääty nostettiin niin, että olin sitä vasten polvillani. Pidin päädystä kiinni, johon sain ihan sattumalta myös ilokaasumaskin laitettua niin, että se osui suoraan kasvoilleni ja pystyin hengittämään siitä ilman että pidin maskista kiinni.

Tunsin miten vauva työntyi itsestään alaspäin enkä ensimmäisten supistusten aika uskaltanut ponnistaa ollenkaan itse, pelkäsin että minua sattuu tai että repeän pahasti. Minusta tuntui että vauvan pää oli jo osittain ulkona, vaikkei se vielä ollut. Vasta lukuisten kannustusten saattelemana uskalsin alkaa ponnistamaan kunnolla. Oikeastaan siinä vaiheessa oli jo vähän pakko, sillä paine oli niin kova. Huusin, karjuin, itkin, karjuin lisää ja välillä hengitin lisää ilokaasua.

Vauva syntyi seitsemän yli kahdeksan ja ponnistusjakasi merkiin reilu viisitoista minuuttia. Oli hullu tunne kun vihdoin vauvan pää putkahti ulos. Onneksi seuraavaa supistusta ei tarvinnut odottaa kauaa ja sillä sainkin ponnistettua vauvan ulos. Kun hartiat olivat ulkona koko loppu vauva vain valahti rytinällä ulos. Vauva alkoi heti parkumaan ja niin aloin minäkin. Kätilöt olivat tietysti ottaneet vauvan vastaan, mutta koska olin kaikkiin selin olin ainut joka ei häntä nähnyt. Olin edelleen polvillani sängyllä ja vauva ojennettiin syliini alakautta jalkojen välistä.

Minun piti taiteilla itseni kääntymään sängyllä, vauva sylissäni oikein päin istumaan. Vauva ei näyttänyt yhtään siltä mitä olin etukäteen ajatellut. Mutta siinä hän oli, parkuva, vauvankinasta tahmea, hieman sinertävä ja kuuma tyttäremme.

Istukka syntyi helposti yhdellä ponnistuksella ja sen jälkeen (vai sitä ennen, en ole varma) Osku leikkasi napanuoran. Koska en menettänyt synnytyksessä juurikaan verta enkä saanut mitään repeämiä tai tikkejä olin lähes heti ihan tolpillani. Mitä nyt silmänaluset olivat tummat kahden yön valvomisen jäljiltä.

Vietimme hidasta aamua synnytyssalissa. Ihmettelimme vauvaa joka alkoi pikkuhiljaa näyttämään ihan itseltään ja juuri meidän rakkaalta lapseltamme, harjoittelimme imetystä, söimme aamupalaa ja jossain vaiheessa vauva kylvetettiin ja mitattiiin ja minä pääsin suihkuun. Kuusi tuntia synnytyksestä siirryimme perhepesähotelliin.

Vaikka synntystys siinä hetkessä tuntuikin ajoittain ihan hirveältä jäi synnytys mieleeni positiivisena kokemuksena. Minulle ei jäänyt fiilistä että olisin epäonnistunut jossain tai että jotkut asiat olisivat voineet mennä eritavalla. Sain pelkkää positiivista kannustusta niin Oskulta kun sairaalan henkilökunnaltakin. Erityisesti ponnistusvaihe jäi mieleeni tosi hienona kokemuksena. Oli mahtavaa että minulle löytyi heti ihan täydellinen ponnistusasento ja että se meni jotenkin ihan omalla painollaan.

Ja ne lääkkeet, ah ne ihanat lääkkeet. Nyt tässä toisessa alatiesynnytyksessä vahvistui se, että minulle sopii synnytyksessä lääkkeellinen kivunlievitys. Näin ei kaikilla ole. Osalla esimerkiksi epiduraali voi hidastaa synnytyksen kulkua, omalla kohdallani asia on päinvastoin. Synnytys alkaa etenemään vasta kun saan rentouduttua kunnolla. Myös tässä synnytyksessä olin etukäteen valmis menemään mahdollisimman luomusti, mutta sen edetessä oli selvä että tarvitsin jotain vettä vahvempaa. Yritin kyllä tehdä erilaisia mielikuvaharjoituksia, mutta tällä kertaa ne eivät omalla kohdallani toimineet – ja se on ihan ok näin.

Ei ollut tarkoitus kirjoittaa tästä muutamaa kappaletta pidempää tekstiä, mutta niin vain tästä nyt tulikin ihan perinteinen blogi-synnytyskertomus. Tiedän että osa lukee näitä todella mielellään ja osalle, etenkin synnyttämättömille nämä voivat olla ihan hepreaa tai jopa karmivaa luettavaa – pahoittelut siitä.

En tiedä onko se joku ihmiseen sisäänrakennuttu -tai alkukantainen juttu, mutta se muisto synnytyskivusta katoaa hyvin pian. Ensin sitä itkee että haluaa perua koko jutun ja yhtäkkiä onkin ihan valmis kokemaan kaiken uudestaan. Koska kliseisesti se palkinto on vaan niin mahtava.

On pitänyt kirjoittaa tämä postaus jo monta päivää sitten. Jotenkin päivät ovat vain olleet täynnä ihan kaikkea muuta, enkä ole saanut viikkoon edes läppäriä avattua. Meille nimittäin syntyi ihana pikkuinen tytär viime viikon perjantaina! Hän painoi syntyessään 3166 g ja on 51 senttiä pitkä. Huoleni suuresta vauvasta oli siis täysin turha.

Synnytys käynnistyi lapsivesien menolla jo keskiviikko-iltana, mutta supistukset lähtivät hitaasti käyntiin ja saimme odottaa perjantai aamuun, kunnes hän sitten syntyi. Kaikki meni kuitenkin tosi hyvin ja kivasti omalla painollaan. Kerron myöhemmin lisää!

Pääsimme maanantaina potilashotellista kotiin ja kaiken imetyksen ja maidon pumppaamisen ohella olemme lähinnä vain ihastelleet ihanaa pikkuista tytärtämme. Hän on niin soma! Myös isoveljet ovat aivan haltioissaan.

Yritän päästä tänne blogiinkiin päivittelemään pian taas vähän aktiivisemmin kuulumisia, mutta niitä odotellessa instagramista voi seurailla meidän päiviä. Kiitos muuten kaikille sitä kautta onnitelleille – on ollut liikuttava nähdä miten meidän pieni on sulattanut teidänkin sydämet <3

Kaupallinen yhteistyö – Henki-Fennia
Postaus sisältää arvonnan

Kaupallinen yhteistyö – Henki-Fennia

Etenkin näin taas muuttuvan elämäntilanteen ja jännittävien aikojen aikana sitä alkaa miettimään myös sitä, miten perheeni pärjää jos minulle sattuu jotain. Ajatus on todella ikävä, eikä sitä kannata jäädä vatvomaan, mutta on oikeasti tärkeä miettiä välillä myös näitä ikäviä asioita. Aika usein sitä tulee oltua huolissaan vain lapsista.

Vakuutusasioita tulee lähinnä ainakin itse mietittyä muuttojen ja matkojen yhteydessä. Kaikilta varmaan löytyy koti -ja matkavakuutus, mutta kuinka moni on vakuuttanut itsensä? Meillä on suomessa hyvä julkinen sairaanhoito, mutta vakavimmissa tapauksissa siitä ei kuitenkaan ole hyötyä omaisille. Etenkin perheen kasvessa on otollinen aika päivittää myös henkivakuutusasiat ajan tasalle.

Meillä oli loppuvuodesta tilanne, kun matkustin yksin lasten kanssa ulkomaille. Suurin pelkoni matkan suhteen oli se, että miten lapset pärjäävät vieraassa maassa jos minulle sattuisi jotain. Loppureisusta kävikin sitten niin, että sairastuin ja jouduin yöksi sairaalaan. Tilanne ei ollut onneksi hirvittävän vakava ja kaikki meni hyvin, mutta se pisti ehdottomasti miettimään sitä että minulla pitäisi olla vakuutus myös silloin kun en ole matkoilla – koska ikinä ei voi tietää. Muutenhan lapset voivat jäädä ihan tyhjän päälle.

Nyt kun perhe kasvaa ja omia lapsia on pian kolme, tunnen entistä enemmän vastuuta siitä että en tosiaan elä vain itselleni. Henkivakuutus auttaa myös tilanteissa jossa joutuisin vaikkapa työkyvyttömäksi sairauden tai vamman vuoksi. Eihän tällaisia asioita haluaisi edes ajatella, mutta myös näiden miettiminen kuuluu mielestäni vastuulliseen vanhemmuuteen.

Vakuutus on pieni hinta mielenrauhasta ja turvasta. Fennian laskureilla voi käydä laskemassa itselleen vaikkapa juuri sen henkivakuutuksen hinnan. Vuoden loppuun asti Fennialta saa henkivakuutuksista vielä 30% alennuksen.

Turvan määrä on hyvä laskea omien tarpeiden mukaan niin, ettet sinä tai läheisesi joudu taloudellisiin vaikeuksiin pahimman sattuessa. Fennia suosittelee, että vakuutussumma kattaa vähintään velat, vuoden nettotulot sekä 20 000 euroa lasta kohden. Vakuutusmaksun suuruus määräytyy iän sekä valitseman korvaussumman mukaan. Toki summia voi muuttaa niin mikä tuntuu itsestään parhaalta.

Oma vakuutukseni sekä kuoleman että pysyvän työkyvyttömyyden varalle tulisi Fennian suositusten mukaan maksamaan yhteensä noin 20 euroa kuukaudessa. Pelkkä henkivakuutus olisi 10 euroa kuussa. Korvaus lapsilleni olisi tällöin yhteensä 90 000 euroa. Mielestäni vakuutuksen hinta ei kuulosta ainakaan liian isolta verrattuna siihen, että se toisi taloudellista turvaa perheelleni pitkäksi aikaa jos minulle sattuisi jotain. En missään nimessä tahtoisi että he joutuisivat kaiken keskellä miettimään myös raha-asioita.

Missä elämäntilanteessa te ottaisitte tai olette ottaneet henkivakuutuksen? Kommentin jättäneiden kesken arvon 2 leffalippua!
Arvonta päättyy 27.8.

Et ole vielä synnyttämässä? – En ole, kun mä seison tässä sun edessä jos et huomannut.
Ei sinne vatsaan vielä kukaan ole jäänyt asumaan – Aijjaa, no hyvä tietää!
Nauti nyt – Ai mistä?
Onko mitään merkkejä että se pian syntyisi? – Joo, pää näkyy jo.
Se tulee sitten kun on valmis – 🙂
Ai se ei ole vieläkään syntynyt? – Eikun mä vaan piilottelen sitä täällä paidan alla.
Vitsi sulla on iso maha, odotatko kaksosia? – Mun vatsassa on puolimetrinen, yli kolmikiloinen vauva, istukka ja lapsivettä, enkä mä nyt ollut mikään fitnesstypy ennen tätä raskauttakaan.
Ootko silti IHAN VARMA ettei siellä ole kaksosia? – Oon ihan varma että sulla on kohta nyrkki silmässä.
Mun serkun kummin kaimalla meni kolme viikkoa yli ja lopulta viiden päivän ponnistuksen jälkeen se jouduttiin leikkaamaan kun imukuppikin jäi toosaan jumiin ja se repes tosi pahasti – Ai ku kiva.
Siis sulla on varmaan tosi raskasta, ihan kauheeta varmaan olla noin iso ja vaan odottaa – Kiitos.
Milloin oikein ajattelit synnyttää? – Viime viikolla.

Tai ehkä parempi ettet sano mitään 😀