Joskus havahdun siihen, että katson lapsiani ja ihmettelen, että ovatko nuo todella minun? Onko elämä ihan oikeasti vienyt tähän pisteeseen, että olen kahden lapsen äiti? Ovatko nuo kaksi elävää ihmistä, tuntevaa persoonaa ja oman tiensä kulkijaa tulleet minusta? Ja toisekseen, miten ne voivat olla jo noin isoja!?

Nuorimmainen lapsi, jota pidän edelleen vauvana täyttää syksyllä viisi vuotta. Se on käsittämätöntä, sillä muistan edelleen vahvasti hetkiä raskaus -ja vauva-ajalta. Tuntuu etten minä ole muuttunut viiden vuoden aikana juurikaan. Lapset taas muistuttavat enemmän isäänsä ja veljiäni, kun pieniä vauvoja, jollaisina minä heidät muistan ja edelleen ajattelen.

Välillä hätkähdän ajatuksen, että mitä tapahtui? Mikä kaikki toi tähän pisteeseen? Miten minulla voi olla asiat niin hyvin? Jos tähän mennessä on tapahtunut näin hienoja asioita, mitä kaikkea sitä onkaan vielä tulossa? Mitä tapahtui, minne meni aika? Yksi aamu herään siihen kun omat lapset on kolmekymmentä. Käsittämätöntä.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Täytän syksyllä kolmekymmentä ja sen sijaan että ajattelin järkätä megakreisibailuja, muutaman saman ikäisen kaverin kanssa ollaan suuniteltu kolmikymppismatkaa. Itseasiassa aloitettiin ideointi bestikseni kanssa jo muutama vuosi sitten. Mietittiin aluksi että lyödään koko reissu ihan leikiksi. Lähdettäisiin viikoksi jonnekkin täysin turistimestaan vyölakut ja I <3 TENERIFFA lippikset päällä.  Koko viikko all incluseve-hotellin altaan reunalla, toisessa kädessä drinkki ja toisessa kulhollinen ranskalaisia se oli hulvattoman hauska idea.

Nyt kun h-hetki lähenee, on sitä vain todettava, että kai tässä sitten aikuisiksi ollaan oikeasti pikkuhiljaa tulossa. Ensin all inclusive vaihtui siihen, että olisi ehkä silti kivempi käydä hotellin ulkopuolella syömässä. Sitten hotelli airbnb asuntoon ja lopuksi koko turistimeininki alkoi kuulostamaan tylsältä.

Monen sattuman kautta päädyimme lopulta ostamaan lennot Kroatiaan, Splitiin! Näillä näkymin lähdetään kahdestaan, mutta mukaan saattaa vielä liittyä lisää porukkaa. Kumpikaan meistä ei ole ikinä ollut Kroatiassa, enkä henkilökohtaisesti tiedä maasta juurikaan mitään. Olen nähnyt kuvia upeista rannoista, thats it.

Lennämme siis maan toisiksi suurimaan kaupunkiin, välimeren rannalle Splitiin. Matka-ajankohta on elokuun loppupuoli, eli hellettä pitäisi riittää. Rannalla loikoilun lisäksi kiinnostaa ehkä parina päivänä kaupungilla kiertely ja muutama must see nähtävyys, hyvät ja kivat ravintolat, biletysmahdollisuudet ja tietysti parhaat paikat majoittautua. Toki kaikki muutkin vinkit Splitistä otetaan avosylin vastaan!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Edelliseen koirasta luopumisesta kertovaan postaukseen tuli paljon kommentteja. Siis yllättävän paljon positiivisia kommentteja. Ennen kirjoituksen julkaisemista meinasin aluksi sulkea koko kommentoinnin. Sillä aihe on minulle raskas ja tiedän kuitenkin toimineeni oikein. Joten en millään olisi jaksanut lukuisia ilkeäsävyisiä kommentteja siitä miten olen nyt toiminut vastuuttomasti ja ajattelemattomasti ja väärin. Vaikka tiedän itse etten ollut, niin ei se silti olisi tuntunut kivalta.  Aiempiin ongelmista kertoneisiin postauksiin sain muutamia jopa ihan täysin asiattomia kommentteja. Ihmisiltä jotka ihan tosissaan kuvittelivat tietävänsä paremmin omasta tilanteestani.

Tuli toki niitä tähän uusimpaankin. Kuten että snapchattiäsi seuranneensa minä olen sitä mieltä, ettet kuitenkaan ollut miettinyt aktiivisen koiran ottamista ihan loppuun asti. Olin nimittäin säpissä kuljettanut pentua ihan pienenä pyörän kyydissä, kun hän ei vielä jaksanut kävellä parin kilsan edestakaista matkaa eskarille. Tai kun olin snäpissä vienyt koiraa vain lähimetsään lenkille. On jännä miten joku voi väittää tietävänsä elämästäni paremmin tai enemmän kun minä itse. Miten joku voi olla eri mieltä jostain minun henkilökohtaisesta asiasta, josta ei oikeasti tiedä kaikkea? Tietysti saa olla mitä mieltä tahansa, mutta se ei silti ole totta. Tai koko totuus. Tässä vain yksi esimerkki.

Nykyinen ammattini, eli bloggaaminen, valitsi minut ja minä sitten sen. Olen ihan tavallinen tyyppi samoine ongelmineen ja ilonaiheineen kun kaikki muutkin. Erotuksena vain, että kerron niistä julkisesti kymmenille tuhansille ihmisille. Olen blogissa avoin ja sataprosenttisen rehellinen, siitäkin huolimatta minullakin on oma yksityisyyteni. En minkään ihan kaikkia tekemisiäni joka somekanavaan 24/7/365 puske. En ole oikeassa elämässä juurikaan erilainen, mutta tasoja on enemmän. Koska jaan elämääni monissa sosiaalisissa medioissa, voi osa seuraajista varmasti kokea tavallaan tuntevansa minut. Ja onhan se osittain totta. Kun itken snapchatissa sydänsuruja tuo se varmasti minua lähemmäs katsojaa. Mutta siinä on se erotus, etten minä silti tunne juurikaan niitä tuhansia anonyymejä katsojia.

Voitte kuvitella kuinka iso juttu on mokata kymmenien tuhansien ihmisten edessä ja kertoa siitä heille. Olla tilivelvollinen täysin tuntemattomille ihmisille. Ja vaan ottaa vastaan mitä sieltä sitten ikinä tuleekaan. Keskusteluja saa käydä ja mielipiteitä sanoa. Halusin nyt kuitenkin muistuttaa, että asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Oli kyse sitten jotain julkisuuden henkilöstä tai ihan vaan siitä naapurin Penasta, niin kaikki me olemme kuitenkin ihan tavallisia ihmisiä joita elämä kuljettaa sinne tänne ja tuo eteen odottamattomia asioita. On helppo tuomita toisen tekemisiä tai päätöksiä sen kuvan perusteella mikä itsellään jostain henkilöstä on. Usein niihin liittyy kuitenkin myös paljon muutakin.

En missään nimessä halua että lopetatte kommentointia tai edes eriävien mielipiteiden sanomisen. Rakentavalla kritiikillä ja mollaamisella on kuitenkin vain aika suuri ero. Ja minusta on edelleen tosi ihana kuulla, kun kerrotte kuinka koette tuntevani minut. Sillä se on ihan totta. Blogiani ja muita somekanavia seuraamalla pääsee tosi lähelle sitä kuka ja millainen olen. Eli ihan tällainen perus-Minttu. Erehtyväinen, inhimillinen, tavallinen ihminen.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Muutama hassu auringonsäde menneellä viikolla sai tämän tytön ihan kevättunnelmaan. Edes monta päivää kestänyt räntäsade ei ole vienyt fiilistä pois. On ihana kun askel tuntuu kevyeltä, naama on kokoajan kuin hangon keksi ja silti kaikesta energiasta ja päässä pyörivistä ideoista huolimatta mieli on hurjan harmooninen.

Se on hieno tunne, kun on itse varma että kaikki tulee menemään hyvin. Sitä niin usein haaveilee ja haluaa jotain, mutta unohtaa keskittyä siihen mitä on tässä ja nyt. Jotenkin tuo kevään tuleminen taas palautti mieleeni tämän. Tuntuu että olen juuri nyt todella rakastunut elämään.

Ja se elämä. Se on yhtä vuoristorataa, iloja ja suruja. Oma asenne kuitenkin ratkaisee. Viimepäivien tapahtumat ovat myös muistuttaneet siitä, että myös ikävistä asioista voi löytää hyvää. Mummoni sai sydänkohtauksen. Se myös toi koko perheen koolle ja muistutti miten rakkaita läheisiä minulla onkaan. Ja mummokin on jo iloisella ja reippaalla päällä. Kaikki menee lopulta hyvin.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Vaikka tässä elellään jo helmikuun puoliväliä, ihan varmana joltakulta teistä puuttuu vielä tämän vuoden kalenteri. Tai eihän se haittaa vaikka kalenteri löytyisikin jo, sillä tarvitset ehdottomasti myös tämän. Lahden muotoiluinstituutin toisen vuoden valokuvaopiskelijoiden Intohimo 2016 kalenteri on nimittäin sellainen.

Kalenteriprojekti on Muotoiluinstituutin jokavuotinen perinne, jonka juuret ulottuvat aina 1970-luvulle asti. Itselläni on kyseinen kalenteri nyt kolmatta vuotta peräkkäin. Kalenterina toimiva teos on 13 valokuvaajan voimin työstetty valokuvakirja. Tänä vuonna kirjan punaisena lankana toimii intohimo, jota jokainen kuvaaja on käsitellyt omasta näkökulmastaan. Aiheina ovat muunmuuassa nudismi, tatuoinnit, metsä ja moottoriurheilu.

Hankkimalla kalenterin tulee samalla tukeneeksi näiden opiskelijoiden intohimoa, valokuvausta. Vanha kalenteri toimii vuosienkin jälkeen kauniina ja kiinnostavana valokuvakirjana. Kalenteria on painettu rajallinen määrä, mutta sitä saa ainakin vielä nettikaupasta, josta löytyy myös lista fyysisistä myyntipaikoista.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.